Kommentin taustalla ovat kesän 07 lehtikirjoitukset, joissa oli kysymys siitä, onko kristinuskon esittämä pelastustie ainoa, onko niin – kuten Kuula esitti – että toiset monoteistiset uskonnot ovat myös teitä saman Jumalan yhteyteen. ”Kristinusko ei voi monopolisoida Jumalan ilmoitusta ja pelastustietä vain itselleen." Markku Suokonautio pani vähän paremmaksi ja sanoi kaikkien uskontojen ja myös ateismin johtavan ihmisen pelastukseen.
Tammikuun lopulla 08 Kuula jatkoi teemaa kirjoittamalla, ettei ole olemassa Jumalan ilmoitusta. Hän ei ole ainakaan sitä löytänyt, ei pappisvihkimyksessä eikä muualla. Kaikki uskontojen esittämät konstruktiot ovat vain kulttuurisidonnaisia ja ihmisten omasta ajattelusta tai kokemuksesta nousevia ajatuksia. Siksi totuutta Jumalasta ei voida tietää. Kuula kertoo pitäytyvänsä lähinnä isien uskoon, koska se on paras vaihtoehto läntisellä pallonpuoliskolla.
Iisalmen ruustinna antoi nopean vastineen SS:ssa, jossa hän sanoi, että onneksi Jumala on ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Pyhässä Raamatussa. Joku toinen vastasi sitaatilla, jonka ytimessä oli ajatus, että Jumala voidaan löytää lähimmäisessä.
Pekka Ryhänen ja muutamia kymmeniä allekirjoittajia jätti tammi-helmikuun vaihteessa tutkintapyynnön Kuulan ja Suokonaution luterilaisessa opissa pysymisen suhteen.
Savon Sanomissa Kuula vastaa 14.2.2008 tutkintapyynnön tekijöille.
Hän toisaalta tuntuu pyörtävän ajatuksiaan. Hän vetoaa luterilaiseen armo-oppiin, joka ”pelasti hänet toisen kerran nuorena uskovaisena”. Vahvin ilmaisu hänellä on, että kun ei-kristittykin pelastuu, se ei tapahdu ohi Kristuksen, vaan Kristuksen kautta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän jatkaa tämän jälkeen: ”Kristus nimittäin toimii muuallakin kuin siellä, missä hänestä selkosanallisesti puhutaan.”
On totta, että kristillisen teologian traditiossa tätäkin ajatusta on kannatettu. Voi kuitenkin kysyä ensiksikin, miten tämä vastaa, ei vain luterilaisen teologian keskeisiä näköaloja, vaan myös Uuden testamentin kannanottoja. Jotkut Uuden testamentin kohdat voidaan tulkita tähän suuntaan. Niitä ei kuitenkaan ole pakko tulkita siten. Koska asia on kontingentti, ei siihen varsinaisesti voida vedota Toinen kysymys on se, miten tämä vastaa niitä ajatuksia, joita Kuula on esittänyt aikaisemmassa keskustelussa Jumalan ilmoituksesta. Tämä uusin esitys ei kiellä Kristuksen absoluuttisuutta Jumalan ilmoittajana, vaan liittyy siihen. Tähänastiset kannanotot näyttävät nimenomaan tämän kieltäneen.
Kysymys on varmaan siitä kaksijakoisuudesta, joka on tuttu jo Bultmannilla. Todellisuus jakautuu tieteen ja uskon kenttään siten, että samoja asioita voidaan katsoa molemmista näkökulmista. Bultmann tiesi, ettei Jeesus noussut kuolleista, mutta myyttinä piti sitä osana keerygmaa ja julisti sitä saarnatuolista seurakunnalle. Kuula ottaa esiin saman kaksijakoisuuden sanomalla, että hänen saarnoistaan saa käsityksen siitä, mitä hän julistaa pappina, ja siinä ei pitäisi olla mitään vikaa. Tieteellisen teologian tekijänä ja tiedekirjailijana hän puhuu muuta, osittain liberaalimpaa, vaikkakaan ei kaikkein äärimmäistä laitaa. Hän ei yhdy ajatukseen anything goes. Olennaista on, että hän sanoo omienkin kantojen tulevan tällöin esille, kantojen, joissa hän liittyy väljempään kristilliseen tarditioon, kuin 1500-luvun (uskonpuhdistuksen) teologiaan. Omat kannat siis eivät mahdu kirkkomme oppiperustan raameihin, niihin, joihin pappisvala meidät sitoo.
Tämä käy selvemmäksi, kun kysyy, mitä Kuula tarkoittaa luterilaisella armo-opilla. Nykyisin saa vahvan vaikutelman siitä, että armosta on tullut yleisen humaanisen ihmisen hyväksynnän näkemys, jolla ei ole kontaktia siihen lain ja evankeliumin dialektiikkaan, joka luterilaisuudessa on välttämätön. Siitä puuttuu myös taju hinnasta, jonka Jumala on armosta maksanut: Jeesuksen uhrista meidän syntiemme tähden.
Muutama vuosi sitten Puijon kirkolla hiippakunnan eksegeettisessä symposiumissa kyseltiin mm. vieläkö ristinkuolemassa tapahtunutta syntien sovitusta pitää saarnata seurakunnalle, kun sen merkitys ei ole totta, vaan on ilmausta paimentolaiskulttuuriin sidotuista vanhentuneista käsityksistä, joita meidän aikamme ihmisen on mahdotonta enää hyväksyä. Vastaus, joka kokouksessa annettiin, oli, että tradition vuoksi siitä ei kuitenkaan tarvitse vielä luopua.
Eli siis: vanhoilliselle seurakunnalle voidaan puhua sellaista, mihin ei itse enää uskota!
