Paluumatkalla Berliinin Tegelin lentoasemalla mukana matkalla ollut vaimoni huomasi jonkin matkan päässä muutaman mustiin pukeutuneen ortodoksijuutalaisen kävelevän ohitse pitkine partoineen ja lierihattuineen. Hän totesi, miten hyvän näköisiä he olivat ja sanoi: "Tekis miel kahtoo, mutta kun ee ilikiä."
Takanamme seisova mies liittyi keskusteluun sanoen, että noitahan se Aadolf teilasi aikoinaan. Yhdyimme ajatukseen, mutta yllätykseksemme mies vielä jatkoi: "Olisi vain suorittanut homman loppuun asti"!!
Kysyimme häneltä, miksi ihmeessä hän noin ajatteli.
-"He ovat niin ylpeätä porukkaa."
-"Eikö heillä ole syytä ollakin - ovathan heidän saavutuksensakin vaikka urheilun, taiteen, tieteen ja filosofian alalla aina olleet maailman eturivissä."
Mies jatkoi juutalaisten vikaluetteloa, ylpeytensä lisäksi he aina eristäytyvät muista, haluavat erottautua porukasta ja ovat lisäksi rikkaitakin.
Jokseenkin tyrmistyneinä totesimme vain, että mielestämme jokaisella kansalla ja yksilöllä on oikeus säilyttää oma identiteettinsä, kunhan vain noudatetaan lakeja, jotka kussakin valtiossa vallitsevat ja koskevat kaikkia ihmisiä.
Myöhemmin Seutulassa, odottaessamme jatkolentoa, me Kuopioon ja hän jonnekin muualle, hän kävi takanamme keskiyön aikaan hiljaisessa terminaalissa kännykässään pitkän keskustelun, joka osoitti hänen olevan ilmeisesti aika korkealla pallilla oleva liikemies.
Sivistys ja koulutus eivät näköjään voi poistaa syvään juurtuneita asenteita, eivät myöskään sitä antisemitismiä, joka on vallinnut eurooppalaisessa kulttuurissa ja jonka juuret ovat kaukana muinaisuudessa. Sinä samana päivänä olimme kiertäneet katselemassa Berliinin nähtävyyksiä.
Olimme nähneet muunmuassa Hitlerin bunkkerista maan päälle näkyvät osat
ja keskellä kaupunkia olevan laajan alueen, johon muutamia vuosia sitten rakennettiin kansallissosialismin kuuden miljoonan juutalaisen uhrin muistomerkki.
Lukuvihje: Eero Kuparinen, Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia. Atena Kustannus Oy - Jyväskylä 1999
