Mielenkiintoista käydyssä keskustelussa on ollut se, että argumentteihin ei ole aina vastattu argumenteilla, vaan Puolimatkan argumentoituihin ajatuksiin on vastattu lähinnä tunneperäisillä, itse asian syrjäyttävällä demagogialla, muun muassa ehdotuksilla skepsis-yhdistyksen huuhaa -palkinnon antamisesta Puolimatkalle.
Asiaa hämmentänee osaltaan se, että materialistista uskoa edustavan osapuolen kannattajat näyttävät peilaavaan ajatuksiaan siihen historiasta tuttuun, mutta nykyisin käytännöllisesti katsoen historiaan myös jääneisiin katsomuksiin, joiden mukaan luomisesta on kulunut vain muutamia tuhansia vuosia ja minkäänlainen kehittyminen ei tule lainkaan kysymykseen. Puolimatka ei kuitenkaan omalta puoleltaan kannata tällaista vanhakantaista, äärifundamentalistista ajattelua. Tämä ilmenee hänen kirjassaan ja tulee esiin myös Kotimaan pitkässä artikkelissa.
Luomisusko merkitsee hänelle ajatusta materialistisen lähtökohdan mahdottomuudesta. Sehän merkitsisi sitä, että aikojen alussa olisi tapahtunut jotakin itsestään, mikä puolestaan on kaiken tieteellisen ajattelun kannalta mahdoton ajatus hyväksyä. Normaali kausaliteetti, syyn ja seurauksen laki, edellyttää, ettei minkäänlainen itsestään tapahtunut alkuräjähdys tai sitä seuraava kehitys ole mahdollista. Alussa on oltava jotakin. Tämä lause näyttää punaiselta vaatteelta ankarien materialististen luonnontieteilijöiden silmissä, mutta kohtuudella on todettava, että juuri ankara luonnontiede itse sanoo näin.
Tätä taustaa vasten tuntui kätevältä ongelman syrjäyttämiseltä se, kun Valtaoja tv-keskustelussa, vedoten Einsteinin suhteellisuusteorian pohjalta hehittämään ajatukseen ajan ja avaruuden yhteenkietoutuneisuudesta ja kaarevuudesta. Tätä analogiana käyttäen hän ilmaisi ajatuksensa: "Pohjoisnapaa pohjoisemmaksi ei voi mennä."
Toisin sanoen, kun ajassa mennään taaksepäin alkuräjähdykseen saakka, on epämielekästä kysyä, mitä oli sitä ennen? Ei siis ei ole olemassa mahdollisuutta esittää kysymystä, mistä se aine tai energia tuli, josta räjähdys syntyi. Käsitykseni on, vaikka en olekaan luonnonteiteilijä, että aine ja energia eivät ole - ne eivät voi olla - ikuisia.
Suurin kysymys siis on Valtaojan väistöliikkeestä huolimatta se, miten on selitettävissä se, että jotakin on ylipäätään olemassa, jos Jumalaa ei ole. On aivan luontevaa kysyä ajan ja avaruuden kaareutumisesta huolimatta, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Sehän oli kuitenkin silmänräpyksellinen hetki, eikä ajateltavissa oleva hetki voi olla sellainen, jota ennen ei ole ajateltavissa myös aika sitä ennen. Valtaojan analogiaa käyttäen voi pohjoisnavallakin aina hypätä metrin - pari, tai laittaa laukaisualusta ja lähteä raketilla suoraan ylöspäin.
Mielenkiintoinen oli jälleen kerran Kari Kuulan käytyä keskua kommentoiva artikkeli Savon Sanomissa. Hän otti esille ajatuksen kausaliteetista ja totesi, ettei Jumalalle oikein näy jäävän tilaa, koska asiat seuraavat toistaan syy-seuraus-suhteessa.
Tähän heitän kaksi kommenttia. Toinen koskee jo edellä olevaa ajatusta siitä, että juuri kausaliteetti vaatii alkupäähän ensimmäisen syyn, joka ei enää tarvitse selittävää tekijää. Aristoleleshan käyttää juuri tätä todistuksen ketjua ja puhuu liikkumattomasta liikuttajasta. Ja Tuomas Aqvinolainen tukeutuen Aristoteleeseen puhuu Jumalasta kaiken alkusyynä. Toinen on kvanttifysiikan puolelta tuleva kysymys, joka sen mukaan, mitä olen asiasta oppinut - itse täysin maallikkona - näyttää kumoavan ankaran kausaliteetin. Kovan, tieteellisen fysiikan ytimessä olisi tämän mukaan jotakin sellaista, mikä ei selitykään vain mekaanisella syiden ja seurausten ketjulla, jossa samanlaisista lähtökohdista edetään aina samanlaisiin seurauksiin.
Ja oikeastaan vielä kolmaskin kommentti - ja se ei koske vain Kuulan ajatusta, vaan mielestäni myös naturalistististen luonnontieteilijöiden ajattelua suunnilleen kautta linjan sekä vielä kolmanneksi useiden Jumalaan uskovien ihmisten, erityisesti niiden, jotka edelleen ajattelevat toisaalta alkuräjähdyksen ja kehityksen ja toisaalta Jumalan toimeenpaneman luomisen olevan toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Näihin ajatuksiin on sisäänrakennettuna käsitys Jumalasta jonkinlaisena aukkojen täyttäjänä. Jumala toimii vain siellä, missä kaikki muu vaikuttaminen voidaan osoittaa mahdottomaksi. Luonnonlakien mukainen tapahtuminen tapahtuu itsestään ilman Jumalaa, ja Jumala on liikkeellä silloin, jos tapahtumaa ei voida selittää luonnolliseksi.
Tämän takana puolestaan on ajatus, joka on tuttu filosofisen teologian historian eri vaiheista, erityisesti sveitsiläisen uskonpuhdistuksen, Zwinglin ja Calvinin opetuksesta: äärellinen ei voi pitää sisällään ääretöntä. Tämän mukaan Jumala on luonut maailman ja sen lait, joiden mukaan maailma pyörii itsestään. Mutta kun on tarpeen, Jumala ikäänkuin astuu näyttämölle, tekee jonkin äkillisen ja yllättävän, luonnonlakien vastaisen tempun ja häviää taas kauas ikuisuuteensa.
Valistuksen ajan deismi oli tällä kannalla, paitsi, että Jumalan ei ajateltu edes voivan pistäytyä luomakunnassa tekemässä ihmeitä.
Luterilainen - ja Raamatun oma - ajatus on toinen: äärellinen pitää sisällään äärettömän. Tämän mukaan Jumala, joka on luonut luomakunnan, elää, toimii ja vaikuttaa kaiken aikaa kaikessa siinä, mitä luomakunnassa tapahtuu. Aistit näkevät vain luonnon, mutta usko tavoittaa kaikessa vaikuttavan Jumalan. Näin kaikki se tapahtuminen, mitä koko ajan tapahtuu kaikkialla, on läsnäolevan, mutta aisteille salatun Jumalan toimintaa. Normaalisti hän toimii normaalilla tavalla, eli siten, kuin havaitsemamme luonnonlait edellyttävät. Mutta hän on vapaa tekemään myös poikkeuksia, jotka me koemme noiden lakien vastaisina ihmeinä. Olennaista on, että Jumalan toimintaa ovat molemmat samalla tavalla.
Ja tämän mukaan Jumala on luonut maailmankaikkeuden ja kaiken mitä siinä on. Luomisessaan hän on ollut vapaa käyttämään aikaa ja toimimaan kaikin tavoin niin kuin on halunnut. Hänelle olisi ollut mahdollista luoda kaikkeus jopa silmänräpayksessä, mutta jos tutkittu todellisuus puhuu pitkistä aikakausista ja mahdollisesti myös asteittaisesta kehityksestä, ei Jumala ole ollut sen enempää vain syrjästäkatsoja, vaan prosessin varsinainen toimija.
