Vihakampanja

Mistähän mahtaa nousta se agressiivinen vihakampanja, joka on kohdistettu sitä toista kampajaa vastaan, jossa nuori nainen kertoi seksuaalisesta eheytymisestään? Kysymyshän on hänellä kovin henkilökohtainen, eikä hän noussut ketään vastaan.

Onko ihmiskunnan yhteinen ikiaikainen näkemys nyt niin vaikea, että se on kaikin keinoin torjuttava?

Onko kirkko todella niin hädissään siitä, että jollain taholla ajattellaan vieläkin samalla tavalla, kuin miten koko kristikunta on koko olemassaolonsa ajan näihin vuosiin asti uskonut, että sitä näkemystä kannattavilta on uhattava ottaa se vähäinen rahoitus pois, jolla kirkko on niitä tukenut? Kirkko siis selittää olleensa aina väärässä. Nyt ovat syttyneet kirkkaat valot. Tämä tuntuu uskomattomalta hybrikseltä.

Suorastaan surkuhupaisan ristiriitainen oli toisen iltapäivälehtemme uutisointi viikko takaperin. Sivuston yläosassa paheksuttiin syvän moraalisen närkästyksen vallassa sitä, että kampanjassa esiintynyt nuori nainen puhui seksuaalisesta eheytymisestä. Hiirellä jonkin matkaa alaspäin vierittäessä  löytyi juttu ihmisistä, jotka ovat koukussa nettipornoon. Aivan estoitta siinä viitattiin asiantuntijoihin, joiden mukaan taustalla on psykologisia ongelmia, ahdistusta, joka purkautuu tällaisella tavalla, ja joihin ihminen voi saada apua muun muassa terapiasta. Hän voi kokea seksuaalisen identiteettinsä eheytymistä.

Kysymykseni kuuluu, mitä ihmeen periaatteellista eroa näissä kahdessa seksuaalisen poikkeamisen muodossa on? Miksi toista suuntautumista pitää varjella genetiikkaan ja luonnollisuuteen vedoten ja toista voi estoitta luonnehtia vääristymiseksi, johon on syytä ja mahdollista hakea apua. Miksi arkkipiispa, seta ja muut toisen paheksujat eivät puolusta tätä toista poikkeavuutta?

Häkkisen haaste

Viime viikolla Mikkelin piispa esitti papeille haasteen. Hän valitti pappien Raamatun lukemisen vähäisyyttä.

Kotimaa24:ssä asiasta näytti heräävän heti vilkas keskustelu. Jotkut kiinnittivät huomiota siihen, että pappeja passivoi se, että teologisessa opetuksessa ja joissakin kirkon linjauksissa on nakerrettu pohjaa uskolta Raamattuun Jumalan sanana. Taannoin, monia vuosia sitten, kirjoitti Henrik Perret Porvoon hiippakunnan synodaalikirjan Bibelsyn och bibelbrok, Raamattunäkemys ja Raamatun käyttö. Nämä kaksi kuuluvat läheisesti yhteen.

Olikohan noin vuosi sitten, kun Kirkon tutkimuslaitos julkaisi tutkimuksen pappien mietteistä siitä, mikä Raamattu on ja miten he sitä käyttävät. Mielenkiintoista - ja samalla hälyttävää - oli asia, johon nyt Seppo Häkkinen puuttui. Raamattua luetaan vähän ja se ymmärretään ennemminkin uskonnolliseksi virikekirjaksi kuin Jumalan antamaksi ilmoitukseksi.

On selvää, että jos näkemys Raamatusta on se, että kyse on vain inhimillisistä mielipiteistä ja aikaan sidotuista suhteellisista käsityksistä, ei motivaatio sen äärellä viipymiseen kestä.

Itse imin jo nuorena, vasta uskoon tulleena ihanteen "pitää rautaisella kädellä kiinni aamuvartiosta". Nuoruuden ihanne on kantanut. Koen, että päivittäinen hetki, välillä pitkä, välillä lyhyt, useimmiten aamuin sekä illoin, on ollut keskeinen Jumalan kanava välittää armon ja myös Jumalan tahdon tuntemista ja palauttaa milloin mistäkin eksyksistä takaisin hyvälle tielle.

Mitään itsekehua tähän asiaan ei voi liittää; onhan niin, että fariseukset Jeesuksen aikana olivat parhaita Raamatun tuntijoita ja tiukimpia vaatimusten esittäjiä sekä itselle että muille. Raamatun tekninen lukeminen, yhtä vähän, kuin mikään muukaan pelkästään ulkonainen uskonnon harjoittaminen, ei hyödytä mitään, ellei Jumalan Hengen läsnäolo ja vaikutus ole mukana ja avaa sydäntä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että lukeminen tai muu uskon keskeisten asioiden harjoittaminen eivät olisi niitä kanavia, joita Jumala käyttää. Niistä irtautuminen varmasti johtaa uskon elämän hiljalleen tapahtuvaan jäähtymiseen ja kuolemaan.

Tässä mielessä Mikkelin piispa kiinnitti kyllä huomion äärimmäisen keskeiseen asiaan.