Arno Toivanen

Vihakampanja

2011-03-29T22:37:00.000-07:00

Mistähän mahtaa nousta se agressiivinen vihakampanja, joka on kohdistettu sitä toista kampajaa vastaan, jossa nuori nainen kertoi seksuaalisesta eheytymisestään? Kysymyshän on hänellä kovin henkilökohtainen, eikä hän noussut ketään vastaan.

Onko ihmiskunnan yhteinen ikiaikainen näkemys nyt niin vaikea, että se on kaikin keinoin torjuttava?

Onko kirkko todella niin hädissään siitä, että jollain taholla ajattellaan vieläkin samalla tavalla, kuin miten koko kristikunta on koko olemassaolonsa ajan näihin vuosiin asti uskonut, että sitä näkemystä kannattavilta on uhattava ottaa se vähäinen rahoitus pois, jolla kirkko on niitä tukenut? Kirkko siis selittää olleensa aina väärässä. Nyt ovat syttyneet kirkkaat valot. Tämä tuntuu uskomattomalta hybrikseltä.

Suorastaan surkuhupaisan ristiriitainen oli toisen iltapäivälehtemme uutisointi viikko takaperin. Sivuston yläosassa paheksuttiin syvän moraalisen närkästyksen vallassa sitä, että kampanjassa esiintynyt nuori nainen puhui seksuaalisesta eheytymisestä. Hiirellä jonkin matkaa alaspäin vierittäessä löytyi juttu ihmisistä, jotka ovat koukussa nettipornoon. Aivan estoitta siinä viitattiin asiantuntijoihin, joiden mukaan taustalla on psykologisia ongelmia, ahdistusta, joka purkautuu tällaisella tavalla, ja joihin ihminen voi saada apua muun muassa terapiasta. Hän voi kokea seksuaalisen identiteettinsä eheytymistä.

Kysymykseni kuuluu, mitä ihmeen periaatteellista eroa näissä kahdessa seksuaalisen poikkeamisen muodossa on? Miksi toista suuntautumista pitää varjella genetiikkaan ja luonnollisuuteen vedoten ja toista voi estoitta luonnehtia vääristymiseksi, johon on syytä ja mahdollista hakea apua. Miksi arkkipiispa, seta ja muut toisen paheksujat eivät puolusta tätä toista poikkeavuutta?

Häkkisen haaste

2011-03-01T00:30:00.000-08:00

Viime viikolla Mikkelin piispa esitti papeille haasteen. Hän valitti pappien Raamatun lukemisen vähäisyyttä.

Kotimaa24:ssä asiasta näytti heräävän heti vilkas keskustelu. Jotkut kiinnittivät huomiota siihen, että pappeja passivoi se, että teologisessa opetuksessa ja joissakin kirkon linjauksissa on nakerrettu pohjaa uskolta Raamattuun Jumalan sanana. Taannoin, monia vuosia sitten, kirjoitti Henrik Perret Porvoon hiippakunnan synodaalikirjan Bibelsyn och bibelbrok, Raamattunäkemys ja Raamatun käyttö. Nämä kaksi kuuluvat läheisesti yhteen.

Olikohan noin vuosi sitten, kun Kirkon tutkimuslaitos julkaisi tutkimuksen pappien mietteistä siitä, mikä Raamattu on ja miten he sitä käyttävät. Mielenkiintoista - ja samalla hälyttävää - oli asia, johon nyt Seppo Häkkinen puuttui. Raamattua luetaan vähän ja se ymmärretään ennemminkin uskonnolliseksi virikekirjaksi kuin Jumalan antamaksi ilmoitukseksi.

On selvää, että jos näkemys Raamatusta on se, että kyse on vain inhimillisistä mielipiteistä ja aikaan sidotuista suhteellisista käsityksistä, ei motivaatio sen äärellä viipymiseen kestä.

Itse imin jo nuorena, vasta uskoon tulleena ihanteen "pitää rautaisella kädellä kiinni aamuvartiosta". Nuoruuden ihanne on kantanut. Koen, että päivittäinen hetki, välillä pitkä, välillä lyhyt, useimmiten aamuin sekä illoin, on ollut keskeinen Jumalan kanava välittää armon ja myös Jumalan tahdon tuntemista ja palauttaa milloin mistäkin eksyksistä takaisin hyvälle tielle.

Mitään itsekehua tähän asiaan ei voi liittää; onhan niin, että fariseukset Jeesuksen aikana olivat parhaita Raamatun tuntijoita ja tiukimpia vaatimusten esittäjiä sekä itselle että muille. Raamatun tekninen lukeminen, yhtä vähän, kuin mikään muukaan pelkästään ulkonainen uskonnon harjoittaminen, ei hyödytä mitään, ellei Jumalan Hengen läsnäolo ja vaikutus ole mukana ja avaa sydäntä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että lukeminen tai muu uskon keskeisten asioiden harjoittaminen eivät olisi niitä kanavia, joita Jumala käyttää. Niistä irtautuminen varmasti johtaa uskon elämän hiljalleen tapahtuvaan jäähtymiseen ja kuolemaan.

Tässä mielessä Mikkelin piispa kiinnitti kyllä huomion äärimmäisen keskeiseen asiaan.

Kirkon oppia vai järjestystä koskeva yhtenäisyys

2010-11-10T03:11:00.000-08:00

Viime sunnuntaina oli seuraajani virkaanasettamisjuhla. Tuntui mukavalta olla siinä mukana ja ajatella, että olen saanut jättää kaiken vastuun itseltäni pois ja antaa sen toiselle. Haluan rukoilla hänelle voimaa ja viisautta luotsata seurakuntalaivaa eteenpäin aikana, joka on todennäköisesti paljon hankalampi kuin omat vuoteni olivat. Maallistumiskehitys on ollut käynnissä koko ajan, mutta kaikista merkeistä päätellen se kiihtyy samoin monet muut kirkon sisäiset ongelmat; sen viime viikot ovat väkevästi osoittaneet.

Mielenkiintoinen yksityiskohta piispan pitämässä virkaanasettamispuheessa oli kohta, jossa hän puhui seurakunnalle hämmennystä ja hajaannusta tuottavien henkilöiden torjumisesta. Hän käytti siinä myös pappisvalasta tuttua ilmaisua "salainen suosiminen".

Pappisvala

Pappisvalassa "julkinen opettaminen ja salainen suosiminen" liitetään kirkkollemme vieraiden oppien yhteyteen. Niitä ei saa julkisesti opettaa eikä edes salaisesti suosia. Tämän taustana on se, että kirkkomme on sitoutunut siihen uskoon, joka on ilmaistu Pyhän Raamatun apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa (siis Vanhassa ja Uudessa testamentissa) ja niitä selittävissä kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa sekä 1500-luvulla syntyneissä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Jokainen papiksi aikova sitoutuu valalla tähän uskoon ja ilmaisee ettei opeta sen vastaisesti julkisesti eikä suosi niitä salaisesti.

Jotkut ajattelevat tämän sotivan uskon ja ajattelun vapautta vastaan - kirkon pitäisi olla avoin uskon uusille tulkinnoille ja keskustelulle, jossa myös papit voivat olla eri mieltä ja kertoa sen julkisesti. Pappisvala antaa kuitenkin vapaudelle ehdottoman rajan. Vapaus on siinä, että pappisvirkaan ei tarvitse ängetä, ellei kirkon usko ole myös papiksi aikovan oma usko. Tai jos usko häviää, voi aina johdonmukaisesti erota virasta ja alkaa tehdä muita hommia.

Kirkolla on siis määritelty oppi - siinä pitäisi jokaisen papin hierarkian yläpäästä alas asti pysyä.

Kirkkojärjestyksestä sanovat tunnustukirjamme toisin. Kirkon järjestys on olemassa inhimillisenä säädöksenä sitä varten, että kirkko voisi toimia oppinsa mukaisesti. Järjestyksen tarkoituksena on vain huolehtia siitä, että evankeliumi tulee puhtaast julistetuksi ja sakramentit oikein jaetuiksi. Kirkon yhteyteen riittävät nämä kaksi asiaa. Kirkon järjestyksessä voi ja saa olla eroja. Tunnustukirjojen mukaan erot järjestyskysymyksissä eivät hajota kirkon yhteyttä ja ykseyttä.

Tämä merkitsee sitä, että kirkon työntekijöiltä ei voi eikä saa vaatia sitä, että järjestyskysymyksissä tulee noudattaa ehdotonta samankaltaisuutta. Opissa on oltava yksimielisyys, mutta järjestyksessä se ei ole välttämätöntä.

Asiayhteys

Piispan puhe liittyi luonnollisesti olemassaolevaan asiayhteyteen. Muutamia vuosia on kirkossamme keskusteltu Luther-säätiön olemassaolosta ja toiminnasta, erityisesti siitä, että se on tehnyt ratkaisun oman viran perustamisesta ja omien itsenäisten jumalanpalvelusyhteisöjen luomisesta. Tämä hajottaa kirkkoa. Tietysti. Ratkaisut ovat sangen radikaaleja. Kirkkomme sisäisen eheyden kannalta katsoen ne eivät ole mahdollisia.

Oman kirkkomme lähtökohdassa voimme kuitenkin nähdä analogisen rinnakkaistapauksen.

Lutherin ratkaisu

Katolinen kirkko keskiajalla oli - ainakin ulkonaisen järjestyksen puolesta - yhtenäinen. Sitten tuli Luther, joka nousi aluksi ennenkaikkea joidenkin kirkon käytäntöjen kriitikoksi. Hän halusi poistaa väärinkäytöksiä.

Luther luuli aluksi, että kun paavi saa tietää, miten kirkon työtä hoidetaan väärin, hän tulee puuttumaan ja poistamaan jumalattoman anekauppakäytännön. Kun hänen muutosvaatimustaan ei otettu vastaan, hän oivalsi, että kysymys on kirkon kokonaisvaltaisesta opillisesta harhautumisesta Pohjan kirkon opillisen harhautumisen näkemiselle oli hänen evankeliumilöytönsä erityisesti Paavalin kirjeiden äärellä.

Luther ei tyytynyt kirkon muuttumattomuuteen, vaan aloitti oman toiminnan. Hän ei halunnut lähteä kirkosta ulos, koska se oli hänelle Jumalan seurakunta. Toiminnallaan hän pyrki muuttamaan sitä Raamatun ja evankeliumin opin mukaiseksi. Mutta kirkko kirosi hänet ja erotti yhteydestään. Koska Kristuksen kirkkoa piti kuitenkin rakentaa, evankeliumia opettaa ja sakramentteja jakaa ihmisten autuuden tähden, hän jatkoi työtään uuden, organisaationa erillisen kirkon rakentamiseksi.

Kumpi keskeinen?

Kirkkoa eivät hajota järjestyskysymykset, vaan harhaopit. Tämä on peruste sille, että kirkkolaki ja pappisvihkimyksen vala tähtäävät nimenomaan puhtaan opin säilyttämiseen. Jokin järjestys kirkolla tulee olla ja maallisen työyhteisön tavoin kirkon on hyvä rakentaa työtään yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan. Mutta jos kirkon sisällä tapahtuu opillista harhautumista, on - tunnustukirjojenkin mukaan - oikeus luoda uutta järjestystä, jopa uutta virkaa ja uusia jumalanpalveluksia. Ne eivät ole eivätkä saa olla mielivaltaisia, kenen tahansa tai minkä tahansa hurmahenkisen pikku porukan päähänpistoja. Mikään lämminhenkinen rukouspiiri ei saa alkaa viettää ehtoollista keskenään. Niiden tulee olla perusteltuja, kirkon kokonaistilanteesta nousevia ja kirkon perimmäistä ykseyttä vaalivia, ja jos mahdollista apostoliseen seuraantoon nojaavia ratkaisuja.

Kirkkomme nykyinen linjanveto on sellainen, että opillisiin kysymyksiin suhtautuminen on leväperäistä. Ketään pappia ei tietääkseni ole erotettu siksi, että hän poikkeaa kirkon opista. Sitä vastoin järjestyskysymykset on nostettu esteeksi monille papeille. Isto Pihkala luonnehti televisoikeskustelussa nykyistä linjaa "väkivaltaiseksi".

Kirkon pitäisi kuunnella sitä opillista painotusta, joka on sekä Luther-säätiöllä että monilla herätysliikkeillämme, samoin muilla, erityyppisistä taustoista nousevilla tahoilla kirkkomme sisällä. Se ei todellakaan kulminoidu vain virkakysymykseen. Taustalla on paljon vakavampia asioita, ennen kaikkea Kristuksen olemusta, merkitystä ja työtä koskevia harhaoppeja, samoin niihin kytkeytyviä kysymyksiä Raamatusta Jumalan sanana.

Jos kirkko ei torjuisi pois niitä, jotka pitävät kiinni kirkon omasta vanhasta linjasta, ei tarvittaisi mitään Luther-säätiön kaltaisia irtiottoja. Itse pidän vielä tässä vaiheessa ylimitoitettuna heidän ratkaisujaan, mutta kukaties - jos kehitys kulkee johdonmukaisesti nykyiseen suuntaan, ne voivat osoittautua kauaskantoisiksi.

Kirkon puolesta kirkkoa vastaan
Eräs hurskas ja hyvä seurakuntalainen ilmoitti ettei hän hyväksy Luther-säätiötä siksi, että se toimii kirkkoa vastaan ja hajottaa sitä. Hänen oma taustansa on vahvasti pietismissä, sen körttiläishaarassa. Körttiläisyys oli alussa ja pitkään väkevä oppositioliike, joka toimi täysin pietismin perustajien periaatteiden mukaan. Yksi heidän iskulauseensa oli: "Kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tällä tarkoitettiin sitä luonnollista ja ymmärrettävää periaatetta, että sitä, mitä rakastetaan, halutaan varjella väärältä kehittymiseltä ja sisäiseltä turmeltumiselta. Kirkko ei saa ajautua olemaan mitään muuta kuin se kirkko , jonka Kristus perusti ja joka toteutui kirkkaana muun muassa uskonpuhdistuksessa. Lutherkaan ei voinut jättää hajaantumisen pelosta omaa työtään tekemättä.

Vielä Raamatun tulkinnasta

2010-11-08T22:39:00.000-08:00

Tällä viikolla kokoontuu kirkolliskokous. Illan uutisten mukaan arkkipiispa Kari Mäkinen oli jo avajaispuheessa liputtanut selkeästi uuden ratkaisun puolesta kirkon kuuman moraalisen linjauksen ssuhteen. Hän vahvisti sen uutislähetyksen haastattelussa, joten asiaan ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Se, mikä oli ennustettavissa hänen niukan vaalivoittonsa jälkeen, on nyt tapahtumassa. Tämä tuo varmaan ennen näkemättömän ristiriidan kirkon sisään. Tähänastiset kaksikymmentä vuotta ovat kilttien lasten leikkiä sen rinnalla. Toivottavasti kirkokolliskokous pitää vielä pintansa.

Tunti sitten piti Raamatun tutkija Outi Lehtipuu aamuhartauden, joka kohta toistuu uudelleen.
Hänen asiansa oli kertoa, kuinka me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että on noudatettava Jumalan tahtoa, mutta sen jälkeen tulevat erimielisyydet siitä, mikä Jumalan tahto on. Erimielisyys perustuu siihen, ettei - niinkuin Lehtipuu sanoi - ole olemassa mitään "Raamatun selvää sanaa", on vain erilaisia tulkintoja, "erilaisia ihmisten pyrkimmyksiä yrittää ymmärtää, mitä Raamatussa sanotaan".

Onko todella näin?

Luther oli kyllä toista mieltä. Kysymyksen asettelu oli tuttu jo hänen aikanaan, ja siksi hän puuttui asiaan eksplisiittisesti. Hänen kantansa oli selvä. Lutherille Raamattu oli selvä ja ymmärrettävä. Tästä muiden muassa Savonlinnan kirkkoherra, yksi tämän hetken johtavia Luther-tutkijoita, Sammeli Juntunen, on kirjoittanut.

Voivatko ne enemmistöksi muodostuneet, jotka hajottavat Raamatun ymmärtämisen tulkintojen viidakoksi, olla kokonaan väärässä? Todennäköisesti eivät, onhan siitä tulkinojen kirjosta äärettömästi esimerkkejä. Lehtipuu viittasi hartaudessaan jo kirkkojen jakaantumiseen historian kuluessa.

Toisaalta Raamatun yhtenäisyyden puolustamisen tueksi voidaan kuitenkin vedota mielestäni kahteen seikkaan.

Ensiksi voidaan nähdä, että eri kirkkojen painotukset ovat suhteellisen harvoissa tapauksissa sellaisia periaatteellisesti erilaisia näkemyksiä, jotka ovat oikeasti kontradiktorisia, sovittamattomasti ristiriitaisia. Ei kaikkia eroja, mutta kuitenkin suurta osaa, voidaan mieluumminkin pitää vivahde- ja painotuseroina. Samassa norsussa on monenlaisia ruumiinosia, kuten siihen sokeina törmäävät voivat tuntea ja niitä toisilleen selittää, niinkuin hauskana esimerkkinä on selitetty. Kun kirkoilla on viimeisen yli sadan vuoden ajan ollut vilpitön halu etsiä yhteyksiä toisiinsa, on monia eroja pystytty näkemään sellaisina, jotka eivät sulje toisiaan pois. Tämä ei kuitenkaan yleensä turhenna kunkin omien painotusten oikeutusta.

Toinen ajatus on se, että tulkinnoilla on aina jotkut peruslähtökohdat, joita voidaan myös kaivaa esiin ja tarkastella kriittisesti. Jokainen Raamattua selittävä näkemys on ilman muuta tulkinta, mutta onkin kysyttävä, millaisista perusteista nousee toisaalta se tulkinta, että kaikki asiat hajoavat kilpaileviksi, poissulkevalla tavalla ristiriitaisiksi ja periaatteessa yhtä hyviksi ja oikeutetuiksi tulkinnoiksi ja toisaalta se tulkinta, joka selittää Raamatun yhtenäiseksi ja selkeästi ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Nämä kaksi eri tulkinnan linjaa ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Tämä siis tarkoittaa, että jos toinen näistä näkemyksistä on oikea, täytyy toisen väistämättä olla väärä.

Minusta näyttää siltä, että tulkintojen viidakon sekavuuteen vetoavat lähinnä ne, jotka haluavat päästä irti Raamatun velvoittavuudesta. Hankalat moraaliset velvoitteet, joissa ei löydy yhtään kohtaa, joiden perusteella asiasta voi ajatella toisinkin, voidaan heittää menemään sillä perusteella, että näkemys on aikaansa sidottu eikä siten velvoita enää meidän aikamme ihmisiä. Siis Raamattu itsessään ei anna oikeutusta tälle uudelle tulkinnalle, vaan se nousee näkemyksestä, jonka mukaan Raamattu on vain aikaansa sidottu ja sen käsityksiä heijasteleva kirja. Lähtökohta on se, että Jumala ei ole puhunut Sanassaan eikä huolehtinut siitä, että Raamattu välittää asiat kaikkia aikakausia varten. Ja tämän vastakohta nousee tietenkin siitä, että luotetaan Raamatun olevan Jumalan omaa ilmoitusta. Yksimielisiä olemme molemmilla puolilla tätä suurta ristiriitaa siitä, että Raamattu on ihmisten välityksellä pitkänä historiallisena prosessina syntynyt. Mutta ero on siis siinä, että toisella puolella Pyhä Henki ei ole johtanut prosessia ja toisella puolella se kirkon vanha usko, jonka mukaan Jumala on valinnut ja valtuuttanut Raamatun kirjoittajat ja antanut heille sen, minkä he ovat kirjoituksissa välittäneet. Raamattu nähdään joko ihmisen sanaksi Jumalasta tai Jumalan sanaksi ihmisille. Tässä ero.

Lutherin mukaan "oppi on taivas ja elämä on maa".
Moraaliset kysymykset ovat sitä, mitä Jumala niistä sanoo, mutta niitä äärettömästi tärkeämpiä ovat kuitenkin varsinaiset keskeiset oppikysymykset.
Kirkko ei ole hajalla varsinaisesti moraalikysymysten tähden, vaan siksi, että oppi Jumalasta kolmiykseytenä ja oppi Jeesuksesta Jumalana ja ihmisenä, syntien sovituksesta ja ylösnousemuksesta ovat hävinneet vaivihkaa kirkon liberaalilla sektorilla. Tähän pitäisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota, ja paljon enemmän kuin yksittäisiin moraalikysymyksiin. Moraaliset harhat ovat vain opillisten harhojen seurausta.

Kun lähdetään siitä, että Jumala itse on johtanut tahtomallaan tavalla Raamatun kirjoittamisen ja myös sen rajojen määrittämisen, poistuu suuri osa niistä ongelmista, jotka nyt repivät kirkkoamme hajalle. Se näkemys luo myös Raamatulle riittävän yksiselitteisyyden.

Luterilaisesta raamattunäkemyksestä

2010-11-06T21:41:00.000-07:00

Viikko sitten kirjoitin vastineen Iisalmen Sanomiin edellisellä viikolla olleeseen yleisönosaston kirjoitukseen.

Vaikka asia on jo jäänyt taakse, laitan sen myös tänne, jotta jälki jää näkyviin. Onhan asiassa sekin puoli, että blogiin tulee edes jotakin. Täällä käyminen on ollut kovin vetämätöntä.

Tämän taustaksi olisi hyödyllistä tietää, mitä kirjoitettiin siinä jutussa, johon tämä oli vastaus.

Siis juttuni IS:ssa:

Viime viikon yleisönosastossa homoseksuaalisuuskeskustelun taustaksi nostettiin mielestäni aivan oikein kysymys Raamatusta. Kirjoituksessa hahmoteltiin yksinkertaistavin vedoin kaksi erilaista raamattunäkemystä, joiden pohjalta nousee erilainen tulkinta keskustelussa vellovaan moraalikysymykseen.

Lutherin raamattukäsityksessä Kristus nousee kaiken keskukseksi. Näin on myös reformoidun kirkon ajattelussa. Vivahde-ero näissä näkemyksissä toki on. Olennaista on kuitenkin se, ettei Lutherista saa nykyisin kirkossamme vallalla olevan liberaalin teologian opettajaa. Hän tukeutui sekä opin että moraalin alueella aina vain Raamattuun, jonka hän selkeästi käsitti Jumalan sanaksi.

Jo Vähässä katekismuksessa esitettyään Vanhan testamentin keskeisen moraalilain myös meitä kristittyjä velvoittavaksi ohjeeksi Luther päättää jakson kysymykseen: ”Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?” Ja hän vastaa Vanhan testamentin sitaatilla. Lutherille koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja sellaisena velvoittavaa. Lutherille on kokonaan vieras nykyisin vallitseva ajatus, jonka mukaan ihmisjärjen ja omantunnon löytämät Jumalan sanasta poikkeavat ”totuudet” voivat olla Raamattua pätevämpiä. ”Kirkkoa on aina uudistettava.” Totta, mutta Lutherille uudistus oli paluuta Raamattuun, nyt taas tahdotaan kääntyä pois Raamatusta. Näin kuitenkin joudutaan sellaiseen subjektiivisuuden suohon, josta ei ole ulospääsyä. Jokainen tekee omaantuntoonsa vedoten mitä haluaa.

Lutherille Kristus-keskeisyys ei merkinnyt lain poistamista, vaan lain ja armon oikeaa suhdetta. Laki ajaa ihmisen Kristuksen luo. Vastaavasti Lutherin mukaan Jeesusta ja hänen valtuuttamiaan ja hänen opetustaan levittäviä apostoleita eikä hänestä ennustaneita Vanhan testamentin profeettoja voi erottaa toisistaan. Antaessaan ilmoituksensa Jumala käytti sekä Poikaansa että apostoleita ja profeettoja.
Kirjoituksessa mainitut kirkkomme sisäiset liikkeet ovat halunneet rakentaa nimenomaan sille perusajatukselle, että uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet ovat edelleen kirkkomme uskon ja toiminnan perusta. Lutherin ajatusten rikkaus ja monipuolisuus antavat tilaa erilaisille vivahteille niin, että pietistissävyinen evankelioiva kristillisyys (Kansanlähetys) ja luterilaisen ortodoksian ajattelutapa (Luther-säätiö) toistavat molemmat uskollisesti uskonpuhdistajan keskeisiä näkemyksiä.

Lisäksi voidaan todeta, että vakava ekumeeninen työskentely ei mitätöi kirkkojen välisiä eroja, vaan etsii niitä asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille.

Ruustinnan raamattunäkemys

Mainitussa IS:n kirjoituksessa oli mukana kuva, jossa myös visuaalisesti koetettiin selventää luterilaisen ja reformoidun kirkon raamattunäkemyksen eroa.

Se inspiroi ruustinnani tekemään oman vastaavan. Kuva luonnehtii sitä, että Kristus on keskus ja sisältö sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. VT:ssa Kristuksen kuva on hämärämpi, UT:ssa riittävän kirkas, jotta voimme häneen uskoa. Kuitenkin vasta perillä taivaassa näemme hänet täydellisesti kasvoista kasvoihin. Jo VT ennustaa hänen tulevan kerran murskaamaan käärmeen, Saatanan, pään. UT:n keskus kertoo sen tapahtuneen Golgatalla. Ja Paavali luonnehtii asiaa: "Kristus kuoli meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan."

Kalifornian pastorin koraanirovio

2010-09-09T22:55:00.000-07:00

Koko kesä on mennyt poikkeamatta blogissa, vaikka välillä on pyörinyt mielessä ajatuksia. Ehkä tähän on hyvä hiljalleen myös palata.

Näinä päivinä on uutisoitu floridalaisen pikkuseurakunnan pastorista, joka on uhannut pystyttää koraanirovion. Uhkaus on luonnollisesti herättänyt sekä kiivaita reaktioita muslimimaailmassa että vakavaa huolestumista sekä USA:n poliittisen että sotilaallisen johdon piirissä.

Pastori oli todennut muun muassa, ettei hän peru aiettaan ellei Jumala anna hänelle siitä merkkiä. Toivottavasti hän osuu lukemaan Vuorisaarnan autuaaksijulistamiset, joissa on ajatus rauhantekijöistä; heitä on kutsuttava Jumalan lapsiksi. Meidän kristittyjen tulee aina ja kaikissa tilanteissa lähteä siitä, että vaikka muut toimisivat provosoivasti, emme antautuisi samanlaisen vihan valtaan. Raamatun kehotus on voittaa paha hyvällä.

Mielenkiinnolla odotan lähiviikkojen keskiviikkoaamuja kuunnellakseni sitä ilonpitoa, mikä tulee kyseisen jenkkipastorin tempauksen tähden - toteuttaapa hän sen tai ei - ylipäätään kaikkea kristinuskoa kohtaan ja samalla kaikkea muutakin uskonnollisuutta vastaan. Uskonto on joillekin kaiken pahan alku ja juuri, ja maailmasta tulee humanismin tyyssija, jos kaikesta uskonnollisesta taikauskosta päästään irti.

Näkis vaan.

Eläkkeellelähtösaarna

2010-06-05T01:01:00.000-07:00

Joku heitti ehdotuksen, että laittaisin lähtösaarnani blogiin.
Itse arvelen, että jaksaakohan kukaan lukea näin pitkää juttua. Saarnani ovat ruukanneet olla aika maksimaalisia nykykristityn kuunneltaviksi. Sataviisikymmentä vuotta sitten sanottiin käsikirjassa ohjeeksi saarnaajalle: "Älköön saarna kuitenkaan mielellään kestäkö yli tunnin." Mutta nykyihminen ei jaksa keskittyä paljon varttituntia enempään. Itse olen ollut hieman uppiniskainen tässä asiassa ja koetellut seurakuntalaisten kärsivällisyyttä. Olen pitänyt hyödyllisenä hahmottaa asioita vähän laajemmin; hartauspuheet ovat enemmän pieniä tunnelmapuheita, joiden tiedollinen osuus jää ohueksi ja siksi sellainen ei anna sitä kristillisen ajattelun perusrakennetta, joka on kuitenkin välttämätön ja jonka Jumalan sana avaa.

Jos siis kuitenkin tämän tähän laitan. Jäähän se dokumentiksi. Onhan tämä sikälikin harvinainen, että näitä kirjoitettuja saarnoja minulla ei ole vuosikymmenten varrelta montaakaan. Nuorena pappina valmistelin saarnani kirjoittaen, mutta en enää ehkä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen.
Näin myös Ukko-Brofeldtkin aikanaan teki.

Puhuttuna saarna ei ollut ihan sama, mutta tässä siis kirjoitettu versio. Kun kerkeän, yritän vähän muokata, että edes lauseet olisivat ehjiä, ja jonkin verran sieltä täältä tein poistoja.
Mutta menköön...

Päivämäärä: 30.05.2010

Kirkkovuoden ajankohta: Pyhän Kolminaisuuden päivä
Paikka: Kustaa Aadolfin kirkko

Raamatunkohta: Joh. 3:1-15

Otsikko: Salattu Jumala

Fariseusten joukossa oli Nikodemos-niminen mies, juutalaisten neuvoston jäsen. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja sanoi: »Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan.» Jeesus vastasi hänelle: »Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.» Nikodemos kysyi: »Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?»

Jeesus vastasi: »Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: 'Teidän täytyy syntyä uudesti.' Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.»

»Miten tämä kaikki on mahdollista?» Nikodemos kysyi.

Jeesus vastasi:

»Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?

Totisesti, totisesti: me puhumme mitä tiedämme ja todistamme siitä mitä olemme nähneet, mutta te ette ota vastaan meidän todistustamme. Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista! Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.

Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.»

”Elekee työ iisalamelaeset luulla, että työ kepuljkonstilla taevaaseen piäsettä.”

Näin saarnasi edeltäjäni Theodor Brofeldt, Juhani Ahon Isä, joskus sata tai yli sata vuotta sitten tältä paikalta. Ajatus kuuluu niihin moniin lentäviksi lauseiksi muodostuneiden sutkausten joukkoon, jotka ilmensivät samaan aikaan kansanomaisuutta, huumoria, ihmisluonnon syvällistä tuntemista ja vakavaa sielunhoitajan vastuuta. Sielunhoitajan, joka huolehtii siitä, että hän olisi auttamassa ihmisiä oikealle tielle, pelastavan Jumalan ja Kristuksen yhteyteen.

Kirkossa käynti oli tuohon aikaan yleistä. Sehän kuului yleiseen kansalaiskuntoon.

Lause ilmensi sillä huolta siitä, että ei hänen mielestään tämä vielä sinänsä ollut mikään tae siitä, että he myös kulkivat oikeaa tietä, sitä tietä, jonka päämäärä on taivaan koti.

Ajatus tietenkin pakottaa miettimään sitä, mitä ihmettä hän oikein mahtoi tarkoittaa noilla kepuljkonsteilla.

Ajatuksen taustan muodostaa ennenkaikkea syvällinen ymmärrys siitä, ettei ihminen pelasta itseään omilla teoillaan.

Ukko-Brofeldtin arvion mukaan hänen aikanaan oli olemassa ihmisiä, jotka luottivat siihen, että kunhan käyn kirkossa ja elän nuhteetonta elämää, on pääsy Jumalan yhteyteen varmistettu. Näin asia ei kuitenkaan hänen mielestään ollut.

Muutamien sutkausten varassa ei pysty paljon luotaamaan Brofeldtin ajattelun syvyyttä. Niiden kautta on päästävä tuntemaan laajemmin hänen ajatteluaan, joka avautuu perusteellisesti rikkaana hänen saarnoissaan, jotka vävy ja seuraava kirkkoherra Jooseppi Lescelius yhdessä pojan, Juhani Ahon avustuksella kokosi ja julkaisi. Niistä käy ilmi asia, joka myös muuten tiedetään, että Brofeldt liittyi sen pietistisen herätyksen yhteen haaraan, joka monimuotoisena oli vaikuttanut kirkossamme jo kymmenien vuosien aikana ja jonka haaroja ovat kaikki meille vieläkin tutut kotoiset herätysliikkeet.

Pietismi puolestaan oli syntynyt puhdasoppisen luterilaisuuden keskellä Saksassa ja levinnyt sieltä myös meille. Pietismi liittyi puhdasoppisuuteen saumattomasti. Olennaisia opillisia eroja on vaikea, ellei mahdoton, löytää. Pietismin olennainen painotus on siinä, että tuon aikainen pakkokristillisyys, joka sitoi kaikkia kirkossa käymiseen, kirkkokuriin, säädylliseen elämään ja katekismuksen osaamiseen, ei vielä ole oikeaa uskoa, vaan luo sille perustan. Jos perustus on luotu, mutta sen varaan ei ole rakennettu henkilökohtaista uskoa ja siitä kumpuavaa elämää, sellaista yhteyttä Kristuksen kautta Jumalaan, jossa ihminen pääsee kokemaan anteeksiantamuksen ja Jumalan rakkauden, jää kaikki vain tapakristillisyydeksi. Pelkkään ulkonaiseen kristillisten tapojen noudattamiseen nojaava taivastoivo on harhaa, se on perusteetonta, se on itsensä pettämistä. Se on kepuljkonsti.

Paavo Ruotsalainen oli samoilla linjoilla

Ulkonainen kristillisten tapojen noudattaminen ei hänenkään mielestä auta eikä riitä. Tarvittiin ”Kristuksen sisällinen tunteminen”, jonka puuttumisesta seppä Högman häntä muistutti ja johon hän Paavon ohjasi.

Nämä linjaukset ovat samaa, mitä Martti Luther painotti sen jälkeen, kun hän oli pitkällisen luostarikilvoituksen jälkeen löytänyt uskonvanhurskauden suuren lahjan. Vielä kolme vuotta ennen kuolemaansa hän sanoi nuorena miehenä kokemastaan ns. tornikokemuksesta:

”Oli kuin paratiisin portit olisivat minulle auenneet ja tunsin itseni kokonaan uudestisyntyneeksi.” Tuon kokemuksen hänelle toi ja sen sisältönä oli oikea ymmärrys siitä, että usko Jeesukseen, hänen sovitustyöhönsä, oli avain Jumalan yhteyteen pääsemiseen.

Entisinä aikoina jumalanpalveluselämään osallistuminen ymmärrettiin hyväksi teoksi, joka tuo ihmiselle ansioita, jotka kertyvät ihmisen hyväksi Jumalan edessä ja tuovat hänelle Jumalan hyväksynnän. Siksi oli tarpeellista muistuttaa siitä, että se ei riitä, tarvitaan Jumalan armotyö ihmisen sydämessä, tarvitaan uudestisyntyminen.

Meidän aikamme on toisenlainen.

Nyt puhumme voimakkaasta maallistumisesta

Uskonnon asema ja merkitys niin yksityisten ihmisten elämässä kuin koko yhteiskunnassa on huomattavasti vähentynyt aikaisemmista vuosisadoista ja viimeisten vuosikymmenten kehitys on tässä suhteessa ollut todella rajua. Sen yksi, mutta vain yksi ilmentymä on kirkosta eroamisen aaltoliike, joka välillä voimakkaampana, välillä tasaantuen on jatkunut koko ajan eteenpäin.

Uskonto koetaan nyt vain yksilöä koskevaksi oikeudeksi samalla kun yhteiskunta on neutraali. Ja neutraalisuudella tarkoitetaan yhteiskuntaa, jossa on mahdollisimman vähän edes jälkiä uskonnon vaikutuksesta. Uskonnot työnnetään sen harjoittamiseen tarkoitettuihin paikkoihin. Muualla sitä tuskin saa enää esiintyä.

Uskonharjoittamisen ja kunnon kansalaisuuden kytkös on murtunut.

Onko enää yhtään sellaista ihmistä, joka käy kirkossa pelkän tavan vuoksi
tai siksi, että tuo käyminen itsessään olisi ansioita tuottava teko.

Must’ tuntuu:

Kirkossa käymisen vähentyminen on luonut tilanteen, jossa kävijät tulevat todellisesta ja sisäisestä halusta. Tuleminen ei ole teko sinänsä, vaan sillä on tarkoitus
Tarkoituksena on saada hengellistä ravintoa – löytää yhteys Kristukseen – kasvaa uskossa – saada kuulla armon ja totuuden sanaa, neuvoa oikeaan elämään ja tietoa ja varmuutta siitä, että Jumala ottaa vielä vastaan.

Kenenkään ei pitäisi pelätä tekevänsä väärin siinä, että tulee yhteyteen seurakunnan kanssa – tee sitä ahkerasti ja rohkeasti

Virsi sanoo:

Kirkossasi Vapahtaja, alla armokättesi
anna löytää rauhan maja vahvista myös uskoni
Sanallasi virvoita, haavoita ja paranna
Torju turhat ajatukset, väärän rauhan houkutukset. (v. 204:2)

Nyt on aika korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä samalla kun edelleen tiedostetaan syvästi, että yhteys Kristukseen on kaiken keskus ja tarkoitus

Yhteys tapahtuu armonvälineiden kautta

Jumalan sana ja rukous ovat niitä välineitä, joista meidän tulee huolehtia.

Kotona Raamattu, virsikirja, katekismus, hyvät hartauskirjat ja lehdet, hengelliset ohjelmat radiossa ja tv:ssa, internetin tarjonta, vaikkapa oman seurakunnan kotisivujen Päivän sana jne

Yhteinen jumalanpalvelus tuo koko rikkauden
toisten uskovien kanssa elävän seurakunnan keskellä tapahtuva kuuleminen, veisaaminen, rukous ja ylistys, osallistuminen yhteiseen ehtoollisen viettoon, jossa hän, josta evankeliumi sanoo:

Alussa oli Sana…Sana oli Jumala, antaa meille ruumiinsa ja verensä, jotka uskossa vastaanotettuina tuovat meille pelastuksen koko rikkauden

Kun ihminen kaikista esteeksi nousevista asioista huolimatta ja esteitä uhmaten on Jumalan sanan äärellä, kotona ja kirkossa, saa Jumalan sana tehdä hänessä tehtävänsä. Aina on muistettava, että päämäärä ei ole sanan äärellä oleminen, vaan sen vastaanottaminen, mitä sana meille antaa.

Jumalan sana on Raamatussa käytetyn vertauksen mukaan kuin terävä miekka, joka tunkee syvälle ihmisen sydämeen ja mieleen, tuomitsee hänen syntinsä, mutta kirkastaa myös anteeksiantamuksen Kristuksessa. Se nuhtelee ja varoittaa, kehottaa, lohduttaa ja rohkaisee. Se on viitta oikealle tielle ja opas sillä pysymiseksi. Jumalan sana sisältää Kristuksen ja hänen työnsä meidän puolestamme ja lahjoittaa sen meille. Sanalla on – niin kuin Lutherin elämä osoitti – uudestisynnyttävä voima. Sanassa toimii Jumalan Pyhä Henki.

Tämän päivän evankeliumi johtaa meidät Jumalasuhteen keskeisimpien asioiden äärelle.

Nikodemos
uskonnollinen mies ja kaikin puolin hyvä ihminen
fariseusten ryhmään, uskonnollista parhaimmistoa
jokin sisäinen tarve johti hänet tulemaan Jeesuksen luo
yöllä, miksi – ehkä peläten julkituloa?

Jeesus johti suoraan asian ytimeen:

Sinun täytyy syntyä uudesti, ylhäältä – muuten et voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan
Uudesti syntyminen on kuolleen heräämistä eloon.
Ilmaisuun sisältyy vertaus luonnolliseen syntymään: ennen syntymää ihmistä ei ole (tässä syntymä käsitetään prosessiksi, joka alkaa sikiämisestä – tämä perusteeksi aborttikeskusteluun!)

luonnollinen syntymä tekee ihmisen, hänen olemassaolonsa alku

Jumala on Luoja – siksi jokainen on Hänen kättensä työtä, mutta lankeemuksen tähden kukaan ei vielä luomisen perusteella ole Jumalan yhteydessä.

Tarvitaan uusi syntyminen, ylhäältä, Pyhästä Hengestä tapahtuva uuden todellisuuden alku ihmisessä – vasta silloin hän on Jumalan valtakunnan kansalainen ja Hänen perheensä jäsen

Myös uudestisyntyminen on alku sellaiselle, mitä ei ennen sitä ole.

Kun Nikodemos – tietenkin – ihmetteli, mitä ihmettä tämä tarkoittaa, selittää Jeesus asiaa pitemmälle.

”Joka ei synny vedestä ja Hengestä…”

Uudestisyntyminen on syntymistä Pyhästä Hengestä.

Se on yksin Jumalan armotyö, jota ihminen ei voi saada itse aikaan.

Uudestisyntymätön ihminen on hengellisesti kuollut. Ja kuollut ei herätä itseään henkiin.

Vain Pyhä Henki, Jumala, joka on läsnä ja vaikuttaa keskellämme, voi herättää ihmisen, luoda hänet uudeksi, lahjoittaa uuden elämän.

Uudestisyntyminen on myös syntymistä vedestä.

Kasteen ja uudestisyntymisen yhteys on Raamatussa selvä.

Kaste välittää meille sen Jumalan armon, sen Jumalan Hengen, joka tekee meissä työtään ja tuo pelastuksen.

Näin saamme ajatella lapsistamme, jotka on annettu kasteessa Jeesuksen omiksi. Ja tämä on pohja ja perustus myös omalle suhteellemme Jumalaan. Saamme nojata siihen, että Hän on lahjoittanut meille kasteessa koko pelastuksen.

Mutta meidän tulee nähdä myös se, että tuhlaajapojan tie on – varsinkin nykyisin - useimpien ihmisten tie.

Kun Lutheriin vedoten puhutaan nykyisin usein siitä, ettei seurakunnan sisällä ole mitään erityisryhmää ja kaikki kysymykset kasteen jälkeen tapahtuvasta uskon syntymisestä koetaan epäluterilaisiksi, ollaan perusteellisesti väärässä. Lutherin oma esimerkki on jo osoitus muusta. Kun evankeliumi kirkastui hänelle tornikokemuksessa, tunsi hän itsensä kokonaan uudestisyntyneeksi.

Ja seurakuntaa Luther määrittelee niiden ihmisten yhteisöksi, jotka ”kuulevat Jumalan Pojan ääntä ja seuraavat häntä”. Tämän jo seitsenvuotias lapsikin – Jumalan kiitos – ymmärtää. Seurakunnassa on Lutherin mukaan aina olemassa kuolleita jäseniä, joilta puuttuu uskon yhteys Kristukseen.

Mutta rajaa ei ole olemassa siinä mielessä, että Jumalan armo ja armokutsu eivät kuuluisi kaikille. Jumala rakastaa jokaista. Siksi hän tahtoo jokaisen ottavat hänen rakkautensa vastaan. Jeesus kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Ei ole ketään – ei kirkon sisäpuolella eikä sen ulkopuolelle, jolle tämä armo ei kuuluisi.

Jeesus johtaa vielä syvemmälle.

Hän ei puhu vain Pyhästä Hengestä tai vain kasteesta.

Hän johtaa tulevaan kuolemaansa ja sen merkityksen meidän syntien tähden annettuna sovitusuhrina.

”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on Ihmisen Poika korotettava, että jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.”

Tässä on uskomme keskeisin sisältö ja sen perustus. Jeesuksen sovituskuolema on se syy, jonka takia Jumala voi antaa meille pelastavan rakkautensa. Ja eläväksi meille sen tekee Pyhä Henki, jonka keskeisin tehtävä on kirkastaa meille Kristusta. Ja tämä kaikki tapahtuu Jumalan luomille ihmisille ja Isän Jumalan tahdosta.

Näin meidän taivaaseen pääsemisemme on Pyhän ja Kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen työtä.

Näistä asioista Jeesuksen kanssa keskusteleva Nikodemos astuu esiin evankeliumissa uudelleen kaksi kertaa. Hän puolusti julkisesti Jeesusta toisten fariseusten vastaväitteitä uhmaten (Joh 7)

Ja Jeesuksen kuoleman jälkeen hän tuli toverinsa Joosef Arimatialaisen kanssa ottamaan Jeesuksen ruumista ristiltä ja viemään hänet Joosefin hautaan.

Hänestä, kyselijästä ja alun perin vastustajien joukkoon kuuluneesta ihmisestä oli tullut Jeesuksen ystävä ja häneen uskova.

Kun annamme Jumalan Hengen johtaa myös meidät Jeesuksen tuntemiseen, tapahtuu myös meissä Jumalan armotyö. Uudestisynnymme hänen lapsikseen. Ja hänen lapsinaan saamme tehdä elämämme vaellusta aina perille saakka.

Ukko Ruuhvelttia mukaellen: ”Pyritään myö iisalamelaeset kuitennii sinne taevaaseen, vaekka siellä ee oo Salametarta eekä ies meejeriä"– eehän niitä oo ennee tiälläkää.

Raamatun sanoin:
”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään.
Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen, niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään.
Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle."

Eläkkeelle

2010-05-30T23:20:00.000-07:00

Työurani on kestänyt noin 39 vuotta. Ensimmäinen vuosi meni päällekkäin opiskelun loppuvaiheiden kanssa. Pappisvihkimys oli loppiaisena 1973, vihkijänä Kuopion piispa Olavi Kares, joka antoi virkamääräyksen ystävällisesti suoraan Suomen opiskelija- ja koululaislähetyksen palvelukseen, jossa toimin yhdeksän vuotta Kuopiossa, Kajaanissa ja Jyväskylässä. Jyväskylän viiden vuoden aikana toimin pitkiä jaksoja seurakuntapapin virassa sekä kaupunki- että maaseurakunnan puolella. Ensimmäisen lapsen lähestyessä kouluikää etsimme vakinaista seurakuntavirkaa, joka löytyi Iisalmesta. Heinäkuun lopussa tulee täydet 30 vuotta täyteen Iisalmessa.

Tänä aamuna alkoi viimeinen loma. Se ei enää pääty uuteen työkauteen, vaan eläkkeelle lähtöön.

Olisi mahdollista laittaa pillit pussiin ja jättää näiden tekstien kirjoittaminen, mutta Herran työ ei oikeastaan tunne varsinaisesti eläkkeitä, lomia tai vapaa-aikoja. Työn luonne vain muuttuu. Palkkatyötä ei tarvitse aina tehdä, mutta Jumalalta kerran saatu ja hänen yhä uudelleen uudistamansa kutsu ei vanhene.Näin niin kauan, kuin hänen armonsa kantaa ja hän antaa terveyden jatkua riittävän hyvänä.

Olen kertonut seurakunnalle, että ensin haluan pitää täyden tauon päästäkseni irti paineista, joita työ on väistämättä merkinnyt. Myöhemmin kuitenkin haluan jollain maltillisella määrällä toimia Jumalan valtakunnan asialla sekä seurakunnassa että muualla, jos hän avaa haasteita ja mahdollisuuksia. Näitä blogikirjoituksia ja seurakuntamme kotisivujen hartauskirjoitukia palstalla Usko, jatkan kuitenkin periaatteessa kaiken aikaa. Niiden lukemisen määrä on yllättänyt minut. Palstalla vieraillaan jatkuvasti runsaasti, kuukausittain kolmesta viiteen tuhanteen kertaan. Siitä olen ollut Jumalalle kiitollinen.

Raamatun lukemisessani olen noudattanut rippikoulussa opetettavaa lukutekniikkaa. Siellä olemme opettaneet, ettei satunnainen näppituntumalukeminen saisi olla säännöllinen ja ainoa Raamatun lukemisen muoto, vaan on pyrittävä mieluummin jatkuvasti etenevään lukemiseen, jossa Raamatun kirjat seuraavat luku luvulta toisiaan ja molemmat Raamatun osat, Vanha ja Uusi testamentti tulevat luetuksi läpi siten, että niistä muodostuu jatkuvasti tarkentuva kokonaisukuva.

Tänä aamuna säännöllisen Raamatunluvun teksti toi eteeni kohdan, joka ei olisi voinut olla juuri tähän päivään osuvampi, vaikka olisin yrittänyt hakemalla hakea tähän hetkee sopivaa Jumalan sanan kohtaa.

Jaakob oli palvellut palvellut Laabania pitkät 20 vuotta ja oli nyt tekemässä lähtöä takaisin Palestiinan mukanaan iso perheensä ja suuri omaisuus, jonka hän oli palveluksellaan ansainnut. Hän viittasi Laabanin saamaan hyötyyn, siunaukseen, joka hänen palvelutyönsä oli tälle tuonut ja jatkoi:

"Mutta enkö minä nyt jo saisi ryhtyä työhön oman perheeni hyväksi."

Papin ja muiden seurakunnan niin sanottujen hengellisten virkojen rakenteeseen kuuluu se, ettei työtä sido työaikalaki. Siten vuorokaudet voivat olla ja usein ovat kovin pitkiä. Ainakin oma työntekotapani on ollut sellainen, että sangen paljon myös vapaapäiviä on mennyt ainakin jonkin kokoisen työmäärän tekemiseen.

Poissaolo on loistanut usein perheen tilanteessa, sekä ihan fyysinen poissaolo että myös henkinen silloinkin, kun fyysisesti olen ollut läsnä.

Eihän papin työ tietenkään tässä mielessä ainutlaatuista ole. Monissa viroissa joudutaan tekemään työtä vuorotta pitkiä päiviä. Samat lainalaisuudet kuuluvat tietysti kaikille.

Ristiriitaista on se, että antaa aikansa ja voimansa muualla, niin ettei kotiin enää oikein riitä. Tämän takia työssäolovuodet ovat olleet tässä jännitteessä elämistä. Siksi koin hyvin lohdullisena ja rohkaisevana sanan, jonka koin omakseni tänä ensimmäisenä työstä vapaana päivänäni eilen päättyneet kymmenien vuosien työn jälkeen.

Molemmat sektorit, työ ja perhe, ovat olleet ja jatkuvasti ovat Jumalan antama kutsumus. Niissä toimiminen on Jumalan palvelemista. Se, että niiden molempien täysipainoinen hoitaminen sisältää ratkaisemattomia jännitteitä, on väistämätöntä, ja se kuuluu tämän elämän epätäydellisyyteen, joka vain on. Sitä ei voi ratkaista koskaan kokonaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Aamukampa näyttää tänään tällaisen tilanteen.Ihmeelliseltä tuntuu.

Pedofilia ja rippisalaisuus

2010-05-18T21:17:00.000-07:00

Paljastuneet pedofiliatapaukset ovat herättäneet tiukkaa keskustelua kirkon rippikäytännöstä ja siihen ehdottomana sisältyvästä vaitiolovelvollisuudesta. Keskustelu koski ensin katolista kirkkoa ja levisi sitten myös omaan luterilaiseen kirkkoomme. On oikein ja välttämätöntä, että myös kirkkojen piirissä tapahtuneet tapaukset pengotaan perin pohjin läpi. Se, että pedofiliaa esiintyy kaikkialla, on tosiasia, eikä mikään ihmisten muodostama yhteisö ole siitä vapaa. Tässä mielessä tarkastelu on laajennettava kaikkialle, ei vain kirkkoihin. Nykyinen asetelma sisältää vaaran, että yleinen mielipide heilahtaa jälleen piirun verran kirkko- ja uskontokielteiseen suuntaan. Voi syntyä kuvitelma, että uskonto yleensäkin ja kirkot ja herätysliikkeet uskonnon edustajina, olisivat jotenkin erityinen paheiden pesä ja niiden synnyttäjä. Nykyinen uusateistinen propagandahan - muun muassa Kirsi Virtanen joka keskiviikkoisessa radiojutustelussaan - esittää juuri uskontojen olevan vaaratekijä yhteiskunnassa. Ateistien propagandan mukaan ihmisen moraali paranee, jos hän irtautuu Jumalasta. Väitän joka tapauksessa päinvastaista. Mutta uskonnon vastustajat ovat oikeassa siinä, ettei kirkkojen piirissä saisi olla yhtään ainoata pedofiliatapausta. Kun niitä kuitenkin on, on ne selvitettävä, niiden esiintuominen ja tuomitseminen puhdistaa itse yhteisön. Se on prosessi, joka tuo sovituksen. Raamatun ajatushan on nimenomaan se, että tuomalla synnit valoon, tunnustamalla ne ja turvautumalla Kristuksen sovitustyöhön ihminen saa anteeksiantamuksen. Ja tämä koskee myös yhteisöjä.

Mitä tekemistä tällä on ripin kanssa?

Ministeri Paula Risikko esitti, että kirkon rippisalaisuutta on muutettava ja se on poistettava pedofiliatapauksessa. Arkkipiispa Paarma, ortodoksien Leo ja meidän Riekkinen asettuivat puolustamaan ehdotonta rippisalaisuutta, mielestäni hyvin ja oikein perustein. He vaativat sen säilyttämistä kirkon perinteen mukaan ehdottomana.

Asiaan vaikuttaa seikka, joka ei julkisessa keskustelussa ole tullun vielä esiin.
Ripissä on Lutherin mukaan kolme muotoa: Uskonripissä ihminen on yksin Jumalan edessä, tunnustaa syntinsä ja turvautuu anteeksiantamukseen. Salaripissä hän tunnustaa syntinsä sielunhoitajalle, joka julistaa synninpäästön ja säilyttää kuulemansa asiat salaisina. Ripin kolmas muoto on rakkauden rippi, jossa rikkonut tunnustaa syntinsä niille, joita vastaan synti on tehty ja hyvittää tekemänsä vääryydet.

Jokainen sielunhoitaja osaa, tai ainakin pitäisi osata, toimia tämän mukaan siten, että edellyttää synninpäästön ehtona myös julkista esiintuloa, menemistä niiden luo, joita hän on kohdellut väärin. Ja tarvittaessa, kun asian luonne vaatii, hänen on selvitettävä asia poliisin tai vastaavien viranomaisten kanssa. Synninpäästö eli lupaus anteeksiantamuksesta kuuluu ihmiselle vasta, kun hän on valmis selvittämään syntinsä ja niiden seuraukset. Tämän tiedostaminen ja näin toimiminen pitäisi periaatteessa toimia pedofiliatapauksessa niin, ettei rippisalaisuuden säilyminen vaarannu. Ja tämä voi olla ratkaiseva asia, kun joku painii itsensä kanssa, uskaltaako hän lähteä liikkeelle kirkon työntekijän luo purkamaan omaatuntoaan vaivaavia asioita.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tapahtuisi laajalle, hyvin toimivalle ja lukemattomille ihmisille apua tuovalle psykologien ja psykiatrien hoitamalle terapiajärjestelmälle, jos apua hakevat ihmiset joutuisivat pelkäämään sitä, että juuri se ongelma, jonka he haluavat voittaa, vietäisiin terapiaistunnon päätyttyä poliisiviranomaisen tietoon. Näinhän pitäisi tehdä myös maallisella puolella, jos sitä vaaditaan kirkoltakin. Välttämätön lastensuojelu ja avun ja muutoksen etsiminen oman elämän itselle ja muille tuskaa tuottaviin ongelmiin on osattava pitää erillään.

Olen muuten ihmetellyt, missä ovat nyt ne kirkon ihmiset, jotka ovat puolustaneet jotakin toista seksuaalista vääristymää vedoten siihen, että Jumala on luonut toiset ihmiset toisenlaiseksi. Johdonmukaisuutta, hyvät ystävät, johdonmukaisuutta!

Viime pyhän antia

2010-05-03T21:51:00.000-07:00

Elämme vaalien alustilanteessa. Minun tehtäväni ei ole ottaa kantaa seuraajani valintaan, siitä olen johdonmukaisesti kieltäytynyt. Vaalikeskustelussa oli kuitenkin ajatus, joka ansaitsee huomiota.

Jossakin yleisökysymyksessä kysymyksen esittäjä, joka vaikutelmani mukaan halusi ennemminkin pitää pienen esitelmän, neuvo-, ohjaus- ja nuhtelupuheen, moitti edellisenä sunnuntaina vastaavassa tilanteessa oman kysymyksensä tehnyttä seurakuntalaista. Minusta veto oli epäkohtelias. Kyseisen debatin olisi voinut käydä suoraan eikä viikon kuluttua asianomaisen ollessa poissa.

Tämä ei ollut sinänsä kovin iso asia.

Isompi asia oli se, että puheenvuoroon sisältyi myös jyrkkä kannanotto yhtä kirkkomme herätysliikettä kohtaan. Niitäkin voi tietysti kritisoida, asiasisältö vain oli mielenkiintoinen.

Kysymys koski teologian ja julistuksen sisältöä, jota arvioitiin luterilaisuuden pohjalta ja tehtiin ero evankelioivaan julistukseen kuuluvan kielen ja luterilaisen ajattelun välillä.

Kysyjä loi jännitteen toisaalta luterilaisen kasteeseen painottuvan ajatuksen, jossa ihmisen jumalasuhteen alku on selkeästi jo kasteen sakramentissa, ja evankelioivaan julistukseen kuuluvan kysymyksen, milloin olet tullut uskoon? välille.

Asia ei tietenkään ole helppo.

Luterilaisuus painottaa kasteen merkitystä voimakkaasti. Kaste on armonväline, joka välittää ihmiselle Jumalan pelastavan armon. Uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja kasteen vaikutuksesta. Tämä on luovuttamatonta luterilaiselle uskonkäsitykselle.

Tämän ajatuksen puhtaaksiviljely tarkoittaa sitä, että kaikki puhe ihmisen uskoontulosta koetaan epäluterilaiseksi. Silloin tietysti myös uskoon tuloa tiedusteleva kysymys on ei vain epähieno, vaan myös harhaoppinen.

Luther ei ymmärtänyt asiaa näin.

Pitkästä ja raskaasta luostarikilvoittelunsa ajasta hän kirjoitti virressään: "Voi kuinka lujaan minua sai pitää kahleissansa tuo vihollinen, Saatana, ja käyttää orjanansa! Näin syntiin yhä syvemmin ja omantunnon kipuihin ja ahdistukseen vavuin." Virren loppuosa tuo esille sen, miten Kristuksen työ toi tähän tilaan pelastuksen. (Virsi 261) Ja vielä lähellä kuolemaansa vuonna 1543 (kuolema tapahtui kolmen vuoden kuluttua) hän kuvasi kuuluisaa tornikokemustaan kertomalla kuinka Roomalaiskirjeen jae "Uskosta vanhurskas saa elää" kirkastui hänelle niin että hän koki paratiisin porttien avautuneen hänelle ja hän tunsi itsensä kokonaan uudestisyntyneeksi. Luther siis viittasi jumalasuhteen syntymisen yhteydessä kahteen asiaan, toisaalta aina kasteeseen, jonka tuoman armon varaan ihmisen piti laskea elämänsä, mutta toisaalta myös siihen, miten armo kirkastuu jossakin tilanteessa, missä Jumalan Henki tekee sen sanan kautta ihmiselle eläväksi. Kaste ei jää hänelle itsenäiseksi ja irralliseksi pelastustapahtumaksi, vaan saa merkityksensä ja sisältönsä Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Kaikki kastetut eivät Lutherin mukaan pelastu. Tunnustuskirjoihin sisältyvän hänen kirjoittamiensa Schmalkaldenin uskonkohtien perusmääritelmiin kuuluu ajatus: "Jo seitsenvuotias lapsikin ymmärtää, että seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka kuulevat Jumalan Pojan ääntä ja seuraavat häntä." Seurakunnassa on hänen mukaansa sekä eläviä että kuolleita jäsenia. Seurakunnan jäsenyys ei sinänsä vielä pelasta ketään, vaan usko, jonka perustana ja kohteena on sakramenteissa lahjoitettu Kristus. Hän puhuu myös usein ihmisistä, jotka eivät lainkaan välitä Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen armostaan, ja toteaa: "Sellaisissa ihmisissä Kristus ei mitään vaikuta."

Siksi tarvitsemme myös luterilaisessa kirkossa julistusta, joka muistuttaa elävän jumalasuhteen syntymisen ja säilymisen välttämättömyydestä. Voi pitää suorastaan harhaoppina ajatusta, joka kieltää tämän. Jumalasuhde ei ole automaatio, joka säilyy aina, vaikka ihminen eläisi epäuskossa ja kääntyisi pois Jumalan luota eikä lainkaan välittäisi hänen tahdostaan. Kaste pelastaa ihmisen, tai vielä täsmällisemmin Jeesus itse sovitustyönsä tähden, joka lahjoitetaan jokaiselle kasteessa, mutta epäusko ja Jumalan armon torjunta erottavat ihmisen kasteen armosta.

Siksi Jumalasta luopunutta ihmistä pitää kirkon ja sen herätysliikkeiden kutsua palaamaan takaisin Jumalan armoliittoon, kasteen armoon, joka on Jumalan puolelta voimassa. Tämä kutsu ei ole epäluterilaista, vaan syvällä tavalla myös Lutherin ajatuksista nousevaa.

Kaste kutsuu meitä palaamaan Jumalan armoon.

Kuva Kari Jalkanen

"Paperipaavi"

2010-03-15T22:31:00.000-07:00

Kotimaassa oli joku viikko sitten yllä oleva kuva.

Se toi mieleen kirkkohistorian sivuilta uskonpuhdistuksen aikaan liittyvän asian.

Luterilainen uskonpuhdistus oli jo hyvässä käynnissä. Sen osittain sisäpuolella ja osittain vakiintuvan luterilaisuuden rinnalla sen ulkopuolella oli voimakasta hurmahenkisyyttä, jossa ajateltiin Lutherin jääneen uskonpuhdistuksessaan puolitiehen. Kun Luther poisti omalta reviiriltään paavin ylivallan Raamatun normatiivisena selittäjänä, hän nosti sen sijaan Raamatun itsensä.

Hurmahenkisyydessä, jota Luther arvosteli vähintään yhtä ankarasti kuin paavin valtaa, haluttiin ihmisten omattunnot irrottaa sisäisen sanan johdatukseen. Tällä tarkoitettiin Pyhän Hengen välitöntä ihmisen sisimmässä kuuluvaa ja tuntuvaa johdatusta. Lutheriin suunnattiin tältä pohjalta kritiikki, että hän on nostanut paavin tilalle uuden ja erilaisen paavin, paperipaavin. Pyhän Hengen saanut ja siksi täydellisessä Hengen johdatuksessa oleva ihminen ei tarvitse Raamattua eikä hänen tarvitse alistua Raamatun sanan alle.

Kirkossamme vallitsee tällä hetkellä samanlainen hurmahenkisyys. Sitä ei esiinny vain siellä, missä korostetaan voimakkaita tunteita ja etsitään armolahjoja ja jatkuvia ihmeitä. Näissä usein päinvastoin sekä teoreettisesti luotetaan Raamattuun Jumalan sanana että tahdotaan myös käytännössä seurata sanaa sekä uskonnon kentällä että arkisessa elämässä. Ääri-ilmiöitä on kyllä myös olemassa.

Valtalinja hurmahenkisyyttä kuitenkin kulkee siinä rationalismissa, joka kytkeytyy liberaaliin Raamatun tulkintaan ja joka on nyt kovin vahvasti vallalla kirkkomme ajattelussa. Se näkyy suhtautumisessa kristinuskon perusasioihin.

Ensin se näkyy opissa. Erityisesti Jeesusta koskevat opit ovat olleet jo valistuksen ajalta lähtien tulilinjalla. Ja kun se, mikä kristinuskossa on ydintä, oikea oppi Jumalasta ja hänen pelastusteostaan, jonka hän Kristuksen välityksellä teki tässä maailmassa, seuraa elämä ja moraali perässä.

Lähtökohtana tässä kehityksessä on sen kristinuskon perustana olevan asian kieltäminen, että Jumala on antanut ihmisille ilmoituksen. Ilmoitus on ytimeltään siinä, että Kolminaisuuden toinen persoona tuli ihmiseksi. Häntä ei voida kuitenkaan erottaa Raamatusta, tyyliin: "emme usko Raamattuun, vaan Jeesukseen". Vain Raamatun kautta hänestä saadaan oikeaa ja riittävää tietoa. Siksi nämä kaksi kuuluvat yhteen: Raamattu todistaa meille Jeesuksesta, joka on kristillisen uskon sisältö ja kohde.

Raamattu ei kerro meille vain Jumalan pelastusteoista Kristuksessa, vaan antaa myös tiedon Jumalan tahdosta. Raamatussa on kymmennen käskyä, Vuorisaarna, Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö. Tämä viimeinen näistä korostaa myös ihmisen ymmärrystä ja omaatuntoa. Niihin ei kuitenkaan luoteta niin, että ihminen voisi irtautua ilmoitetusta Jumalan tahdosta ja antautua vain sisäisen äänensä, järkensä ja omantuntonsa johdatettavaksi. Ajatus kahdesta korista, joka uuden Luther-tutkimuksen myötä on tullut esiin ei ole ylitulkittavissa. Ajatuksella tarkoitetaan sitä, että opilliset asiat ovat ilmoituksen piiriin kuuluvia ja siksi muuttumattomia asioita. Mutta elämä ja moraali rakkauden piiriin kuuluvina asioina ovat vapaasti muutettavissa elämän uudenlaisissa tilanteissa. Sinänsä oikeaa ajatusta ei pidä ymmärtää siten, että Raamatussa olevista ja varsinaiseen opilliseen perustaan kytkeytyvistä moraalisista periaatteista voitaisiin luopua vapaasti, kun mieli tekee tai kun ihmisten enemmistö alkaa hyväksyä Raamatun vastaisia käytäntöjä. Tällaista voi pitää ilmauksena klassisesta hurmahenkisyydestä, jossa ihmisen subjektiivinen sisäinen taju johtaa Raamatun ilmoituksen ohi ja sen yläpuolelle.

Ei se asia niin mene, että Raamattuun sitoutuminen johtaisi lähimmäisen rakkauden kieltämiseen. Päinvastoin juuri Raamatussa meillä on käsky rakastaa lähimmäistä, jopa vihollista. Jos käännämme selkämme Raamatulle, niin kuin Kotimaan pilakuvan pappi tekee, niin lyön vetoa, että hylkäämme lopulta myös rakkauden sekä Jumalaan että lähimmäiseen.

Piispainkokouksen linjaus

2010-02-19T01:43:00.000-08:00

Piispainkokous otti kantaa rekisteröityjen parisuhteiden kysymykseen. Asiasta olen kirjoittanut tälle palstalle jo aikaisemmin, joten en käy toistamaan jo aikaisemmin sanomaani.
Nyt siis vain ajatus piispojen päätöksestä.

Voi pitää hyvin myönteisenä sitä, että he eivät hyväksy k.o. parisuhteiden kirkollista siunaamista. Toivottavasti siinä asiassa pidetään vastaavaa kontrollia, kuin pidetään piispa Heikan komitean mukaisesta myös piispainkokouksessa linjatusta kannasta, jonka mukaan vanhakantaiset papit on pakotettu ruotuun virasta erottamisen uhalla. Eli kun nyt jo osa papeista jopa ilmoittaa siunaavansa noita suhteita edelleen, pitäisi johdonmukaisuuden vuoksi heillekin tulla selkeitä seuraamuksia.

Toisaalta on pakko todeta, että tehty toimintamalli, jonka mukaan siunaaminen on tosin kiellettyä, mutta rukoushetken järjestäminen parien puolesta on mahdollinen, tuntuu huonolta kompromissilta. Sen sisältöä ei ole määritelty. Juridisesti kai tilanne on se, että siunaaminen on tai voidaan ainakin tulkita kirkolliseksi toimitukseksi siviiliavioliiton kirkollisen siunaamisen tavoin. Tämä rinnastaa itse siunatun liiton täydellisesti kirkollisesti vihityn avioliiton kaltaiseksi. Rukoushetki puolestaan ei sisällä vastaavaa juridisluonteista aspektia.

Kuitenkin rukoushetkeen sisältyy myös selkeä viesti sukupuolineutraalin parisuhteen kirkollisesta hyväksymisestä. Sellaisena se romuttaa kirkon omasta arvopohjasta nousevaa avioliittokäsitystä. Jos näin edetään, olisi jo ennen tätä pitänyt luoda jonkinlainen miehen ja naisen välisen parisuhteen siunaaminen tapauksissa, joissa heillä ei ole aikomusta ottaa avioliittoon vihkimistä. Samoin romuttuu tietysti itse pääasia, joka sitoo luomisen perusteella avioliiton kahden sukupuolen väliseksi asiaksi. Käsitteet heittävät samalla tavalla kuperkeikkaa, kuin pyöreän kuution rakentajalla.

Kompromissiratkaisu on selvä tienviitta kohti Ruotsin kirkon mallia: kaikki käy kirkolle. Nyt hyväksyminen osoitetaan rukoushetken pitämisellä. Seuraava askel on siunata nämä parit, sitten vihkiä heidät. Samalla voidaan luvata omantunnon vapaus niille papeille, jotka haluavat kieltäytyä heidän vihkimisestään. Seuraavaksi kieltää tämä omantunnon vapaus, sitten pakottaa kaikki ruotuun virasta erottamisen uhalla. Tähän prosessiin ei tarvita montakaan kymmentä vuotta.

Olen huolissani siitä, mihin suuntaan kirkko kulkee. Voidaan tietysti sanoa, että on suurempiakin asioita pohdittavaksi. Varsinaisessa Jumalan valtakunnan työssä, kirkon ja seurakuntien perustehtävässä on yllin kyllin tekemistä. Nyt keskustellaan vain pienen marginaalin oikeuksista.

Asia pitää mielestäni kuitenkin nähdä siinä valossa, saako Raamattu olla auktoriteetti vai luopuuko kirkko pikkuhiljaa siitä, mihin kirkkolaki meitä vielä velvoittaa. Pyhä Raamattu ja sitä tulkitseva luterilainen tunnustus ovat vielä kirkkomme arvopohja. Käytäntö alkaa johtaa toiseen suuntaan. Kysymys kuuluu, luopuuko kirkko kristinuskosta?

Ja loppukommentiksi: on suurempia ja tärkeämpiä asioita, joissa tämä kehitys on lähtenyt liikkeelle jo paljon ennen tätä yhtä kysymystä. Tämä ratkaisu on yksi virstanpylväs jo aikaisemmin valitulla tiellä. Mutta siitä ei tällä kertaa enempää.

Kynttelikkö Espoon Matinkylän Ison Omenan kappelista, kuva AT

Joulun sanomaa

2009-12-26T21:56:00.001-08:00

Olen melko innokas ja uskollinen radion aamuhartauksien kuuntelija.

Joulun alla kuulin kaksi aamuhartautta, ja kuten hyvin usein, kuulin ne kaksikin kertaa, ensin vähän kuuden jälkeen ja uudelleen varttia vailla kahdeksan. Näin vältyn väärin kuulemiselta ja toivon mukaan myös väärin ymmärtämiseltä.

Noiden kahden hartauden sisällöt jäivät askarruttamaan. Niillä molemmilla oli sama pitäjä, oman hiippakunnan mies.

Ensimmäisessä kannettiin huolta siitä, etteivät kylmät ja kuolemaa tuottavat viimat pääsisi puhaltelemaan kirkossamme.

Mitä nuo kuoleman viimat olivat?

Ne olivat ne ihmiset, jotka ovat oikeaoppisia ja vartioivat muidenkin opin oikeellisuutta.

Asiaa ei varsinaisesti määritelty tarkemmin, mutta toivon määrittelyn tähdänneen siihen, että oikean opin vartiointi voi olla ilmausta henkisestä ahtaudesta, jossa ei kyetä näkemään ihmistä, hänen etsintänsä aitoutta ja herkkyyttä eikä sallimaan sitä, että ihmiset kulkevat usein pitkää ja mutkikastakin tietä etsiessään uskonnollista selvyyttä.

Se voi kuitenkin merkitä myös sitä, ettei nähdä kristinuskon omimpaan olemukseen kuuluvaa totuusperiaatetta. Eihän ole lainkaan pelkkä mielipidekysymys esimerkiksi se, näin joulun aikaan liittyvä kysymys siitä, onko Betlehemin lapsi pelkkä ihmislapsi, Marian ja Joosefin tai jonkun muun miehen lapsi. vai onko hän, niinkuin evakeliumit yksituumaisesti kertovat Jumalan Poika, joka syntyi neitsyt Mariasta, ja jossa Jumala itse tuli ihmiseksi meidän maailmaamme. Tässä asiassa on olemassa oikea oppi ja sen vastakohtana väärä oppi, jota oikean opin löytäneitten ihmisten tulee kirkossa kovasti vastustaa. Tässä asiassa riippuu koko kristinuskon totuusarvo. Toki ei yksin tässä, mutta tähän peruskysymykseen liittyvät myös muut keskeiset opinkohdat, jotka ovat perustekijöitä oikeassa kristillisessä uskossa. Jos Jeesus ei ole Jumala ja ihminen samassa henkilössä, voidaan kristinusko heittää samaan arvoon kaikkien muiden uskojen ja epäuskojen kanssa.

Seuraavana aamuna puhuja meni lähemmäksi itse joulun sanomaa. Hän puhui Kristuksen tulemisesta lihaksi. Valitettavasti puhuttu teksti ei näytä, milloin käytetään isoa ja milloin pientä alkukirjainta. Huomioni kuitenkin kiinnittyi siihen, että Kristuksesta käytettiin ainoastaan demonstratiivipronomineja. Lauseet olivat rakennetta "Se tuli lihaksi." ei: "Hän tuli lihaksi."

Samalla puhuja huolellisesti vältti sanomasta nimeä Jeesus ja kiinnittämästä kristuksen lihaksitulemista Betlehemin tapahtumaan kerran historiallisena tapahtumana.

Olen hyvin läheltä seurannut lapsena ja nuorena sellaista uskonnollisuutta, joka oli viime vuosisadan alkupuolella kohtalaisen levinnyttä myös suomalaisen sivistymeistln keskuudessa. Tarkoitan erilaisia teosofispohjaisia virtauksia. Niiden ydinajatuksena on eri uskontojen keskeisen aineksen yhdistäminen sellaiseksi ketokseksi, jossa itämaisella panteismilla on ratkaisevin osuus. Maailmankaikkeus, jokainen sen osa ja jokainen ihminen on osa jumaluutta, joka ei syvimmältään ole persoonallinen. Krisinuskosta lainataan tällaisessa ajattelussa muun muassa sana kristus, mutta kristus ei ole enää Jeesus nasaretilainen, vaan jonkinlainen kristus-henki, joka ilmenee Jeesuksessa, Buddhassa, hindulaisuudessa ja missä tahansa, missä ihminen antaa tälle hengelle tilaa itsessään ja tajuaa oman samuutensa kaikkialla vaikuttavaan persoonattomaan jumaluuteen.

Aamuhartauden ajattelutapa tuntui kumman tutulta. Koin sen irtiotoksi siitä Jeesuksen ja Kristuksen samaistavasta ajatuksesta, joka Uudessa testamentissa on keskeinen ja ehdoton. Alkukristillisyyden kantava tunnustus oli "Jeesus on Kristus, Jumalan Poika". Jos tästä tunnustuksesta luovutaan, ollaan syvällä harhaopissa ja siten myös kristinuskon ulkopuolella.

Jeesus Nasaretilainen maailmaan syntyneenä ja puolestamme uhrin antaneena Jumalan Poikana on oikean kristillisen uskon ydinkohta. Kuva Lapinlahdelta Portaanpään opiston vanhan juhlasalin seinällä olevasta Anna Sahlstenin taulusta (kuva AT)

Pakkoateismi

2009-11-13T22:51:00.000-08:00

Iisalmessa pidettiin eilen tiedotusseminaari, joka kokosi väkeä laajalta alueelta seurakunnallisen viestinnän kysymysten äärelle. Iisalmen rovastikunnassa toteutettu, koko valtakunnassa ainutlaatuinen viestintäprojekti alkaa kallistua loppuaan kohti ja seminaarissa koottiin ja esiteltiin sen tuloksia myös ulospäin.

Paikalla oli myös Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä, joka käytti merkittävän puheenvuoron. Hän analysoi maassamme vallitsevaa kulttuurista ilmastoa ja toi esiin huolestuttavana visionaan ajatuksen, jota hän nimitti pakko-ateismiksi. Esimerkiksi siitä hän puhui Italian krusifiksijupakasta, josta kirjoitin edellisessä blogissani.

Toissa iltana harrastin liikuntaa surfailemalla kaukosäätimen avulla televisiokanavalta toiselle ja sieppasin kaksi juttua, jotka myös kertovat, millaisia ajatuksia tällä hetkellä kansalle markkinoidaan.

Toinen oli Darwinin juhlavuoteen liittyvä evoluutioteoriaan liittyvä jonkinlainen tiededokumentti. Vaikutti siltä, ettei intentiona ollut kuitenkaan esitellä Darwinin ajattelua ja tutkimusta, vaan nivoa se tukemaan tietynlaista maailmankatsomusta. Asian esittelijä tuntui elävän ajassa noin sata vuotta taaksepäin, kun hän äärimmäisen suoraviivaisesti julisti kahteen kertaan, että elämän kehittyminen yhdestä alkumuodosta kohti nykyistä monimuotoisuutta todistaa sen, ettei Jumalaa ole olemassa.

Kytkentä oli ihmeellinen. Minusta on jokseenkin yhdentekevää sekä henkilökohtaisesti että jumalauskon näkökulmasta se, uskooko joku kehitysoppiin vai ei. Sen pohtiminen kuuluu tieteen sisäiseen keskusteluun. Ja voimmehan kristittyinä toki pohtia sitä, mitä se merkitsee Raamatun luomiskertomuksen yksityiskohtien tulkinnalle. Näistä asioistahan Tapio Puolimatka on kirjoittanut kohtalaisen viisaita.

Mutta sellainen tyhmyys ei ole yhdentekevää, että tällaisen asian katsotaan todistavan jotakin ateistisen materialismin puolesta. Tämähän ei ollut edes Darwinin oma ajatus, jonka kerrotaan säilyttäneen uskon Jumalaan tieteellisistä mielipiteistään huolimatta. Eikä toiseksi voi olla mitään välttämätöntä kytkentää elämän synnyn tavan ja aikataulun ja Jumalan todellisuuden ja luomistyön välillä. Ohjelman tekijä ei mennyt lainkaan peruskysymykseen. Peruskysymys on se, onko se, minkä me näemme olevan olemassa, maailmankaikkeus ja kaikki, mitä siinä on, syntynyt itsestään vai onko kaikella tekijä, joka on tehnyt luomistyön. Tiedehän sanoo, ettei alkusyntyä ole, mitään ei synny eikä voi tapahtua itsestään. On äärimmäistä tyhmyyttä väittää jotain muuta.

Toinen pariminuuttinen, joka osui silmiin, oli jonkinlainen ruoanlaitto-ohjelma, jossa kokki pohti ruoanvalmistuksen ohella syvällisiä. Hän kertoi olevansa ateisti ja sanoi suunnilleen näin: "Minulle sellaiset lauseet, kuin 'Jumala on olemassa' tai Jeesus on noussut kuolleista', eivät vaikuta aivoissa sellaista kokemusta, kuin ne ilmeisesti uskoville vaikuttavat." Uskon hän tuntui käsittävän lähinnä jonkinlaiseksi aivokemiaan liittyväksi asiaksi.

Hän oli aivan väärillä jäljillä. Eihän uskon keskeisissä totuuksissa ole lainkaan kysymys siitä, millaisia tunteita niiden lausuminen tai ajatteleminen herättää meissä ihmisissä, vaan siitä, ovatko ne totta vai eivät. Ne kuuluvat ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen. Ne eivät ole mielen sisäisiä tunneasioita. On eri asia, että ne herättävät myös tunteita, mutta objektiivinen todellisuus kulkee edellä, usko tarttuu niihin ja tunne tulee niiden seurauksena perässä, jos on tullakseen. Mutta se ei ole edes tärkeä.

No, huomaan, että tästä kehkeytyi saarna.

Se mistä olen huolestunut, on se, että tämäntapainen ajattelu kaikkine yksinkertaistuksineen ja loogisine virheineen tulee nykyisin esiin joka tuutista. On selvää, että sillä on vaikutusta niihin, jotka eivät ole vielä sisäistäneet ajattelun perusteita. Paavalin ilmaisua käyttääkseni he eksyvät pois totuudesta.

Toisella puolella kummallisella tavalla tulkittu uskonnonvapauden ajatus ja toisella asioita yksinkertaistava pseudotiede änkeävät perusteltua teististä uskoa ja sen harjoittamista yhteiskunnassa marginaaliin ja luovat tietä Teinilän ennustamalle pakkoateismille.

Italian uskonnovapausprosessi

2009-11-03T21:25:00.000-08:00

Illan ja tämän aamun uutisissa kerrottiin suomalaistaustaisen naisen Soile Lautsin voittaneen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa kaikkiaan seitsemän vuotta kestäneen juttunsa, jossa hän vaati uskonnonvapauslain soveltamista Italiassa siten, että kouluissa otetaan seiniltä pois krusifiksit. Niiden olemassaolo loukkaa ateistilasen uskonnovapautta ja sotii ateistiperheiden oikeutta kasvattaa lapsensa ateisteiksi!

Lautsin ajatusta pystyy jotenkin seuraamaan, vaikka sitä ei voi hyväksyä eikä sitä voi pitää tasapuolisena. Ihmisoikeustuomioistuinen tulkinta ihmetyttää. Oikeusprosessin pitäsi ilmentää eurooppalaista oikeustajua. Miten oireellisena tehtyä ratkaisua on pidettävä? Tuntuu, että Eurooppa alkaa olla pahasti rähmällään ateistien edessä.

Jutun ongelma on siinä, että kun halutaan turvata ateistien oikeutta suojella itseään uskonnolta uskonnon vapauden nimissä, rajoitetaan uskonnon vapautta uskontojen edustajilta. Tässä mennään vielä pienen vähemmistön ehdoilla.

Uskonnon vapauteen kuuluu - näin se minun mielestäni on - uskonnon harjoittaminen. Uskonnon olemukseen kuuluu itsestään selvästi myös uskon ilmaiseminen vapaasti, samoin sen julistaminen toisille ihmisille. Siihen ei kuulu uskontoon pakottaminen. Jokaisen oikeus on olla uskomatta ja myös propagoida sitä omaa uskoaan, ettei Jumalaa hänen mielestään ole. Näinhän ateistit nykyään yllättävän innokkaasti tekevätkin. Voisihan sitä italialaisen koululuokan käyttöä tulkita niinkin, että kun luokkahuoneen yhdellä seinällä on ristiinnaulitun kuva, voidaan toiset kolme seinää ymmärtää ateistien propagandan välineiksi, ne ovat tyhjiä, niissä uskonnollista symbolia ei ole. ja ne julistavat siten yhtä voimakkaasti ateismia kuin se yksi uskonnolle omistettu seinä uskontoa. Kukaan kristitty Italiassa ei liene pahoittanut siitä mieltään eikä vedonnut mihinkään tuomioistuimiin.

Tietääkseni Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on käyttänyt ilmausta taisteleva ateismi. Tuntuu siltä, että ateistit ovat ärhäköityneet tekemään aktiivista työtä kristinuskon ja kaikkien uskontojen toiminnan voimakkaaksi rajoittamiseksi. Yksi keino on kriminalisoida uskonnon näkyminen missään muualla, kuin uskonnon harjoittamiseen tarkoitettujen rakennusten sisällä. Toinen keino tietysti esittää uskonnot sellaisessa valossa, että ne edustavat tieteelle ja järjelle vihamielistä taikauskoa, vanhanaikaista maailmaa ja maailmankuvaa.

Tapahtuma Italiassa on niin tuore, että siihen liittyy omassakin mielessä kovasti tunteita. Tämän tunteen vallassa tekee mieli toivoa, että kyseinen suomalaisnainen muilutettaisiin Saudi-Arabiaan kokeilemaan, miten siellä onnistuisi poistaa uskonnon näkyvyys yhteiskunnasta.

Vakavasti ottaen on syytä kysyä sitä, tahtooko tämä yhdentyvä Eurooppamme tosissaan kieltää oman historiansa ja kulttuurinsa perinteen? Ja ollaanko nyt todella sellaisessa tilanteessa, jossa uskontoon ja sen harjoittamiseen ei suhtauduta vain välinpitämättömästi, vaan jossa siitä tehdään kiellettyä toimintaa, jolta kansalaisia on varjeltava? Kriminalisoidaanko tulevaisuudessa uskonnon harjoittaminen kokonaan? Aikooko Eurooppa kehittyä samanlaiseksi valtakunnaksi, kuin kahden ensimmäisen vuosisadan Rooma oli, jossa leijonien kita oli lain määräämä paikka uskontoa harjoittaville ihmisille?

Tämäkö meitä nyt loukkaa?

Uskontotiede kouluihin?

2009-11-01T01:31:00.000-07:00

Uskonnot mahtuvat elämään rinnakkain

Kolme seemiläistä uskontoa keväiseltä

Marokon matkalta

Opetusministeri nosti jo kuukausia sitten keskusteluun ajatuksen kouluissa annettavan uskontojen opetuksen vaihtamisen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen. Jo sitä ennen oli tällä hetkellä oppositiossa oleva entinen ulkoministeri Tuomioja neuvonut poistamaan teologian opetuksen valtion ylläpitämistä yliopistoista. Hänen ajatuksensa tuolloin tyrmättiin yleisesti. Myös Virkkunen vaikutti osin pyörtävän ajatuksiaan. En seurannut asioita niin tarkasti, että pystyisin ottamaan kantaa siihen, miten häntä olisi oikein tulkittava.

Joka tapauksessa uskonnon poistaminen kouluista on jatkanut elämäänsä. Joskus viime viikolla asiasta käytiin keskustelua aamu-tv:ssa. Itse en sitä koskaan katso, arvostan enemmän ykkösradion klassista musiikkia, aamuhartautta, uutisiakin ja omaa raamatunlukua sekä omien töiden tekemistä.

Kuitenkin joissakin asiaan liitetyissä puheenvuoroissa, joita olen pystynyt seuraamaan, on tuotu esiin kaksi perustetta esitetylle muutokselle, jota pidän oman kulttuurimme murentamisena.

Taustanahan meillä on nykyinen lainsäädäntö, joka ei enää puhu varsinaisesti tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, vaan oman uskonnon opettamisesta. Sen antaminen taataan silloin, kun eri uskontokuntiin kuuluvia oppilaita on riittävä määrä, muistaakseni kolme.

Jonkun lukion rehtori puhui siitä, miten vaikeata ja kallista on järjestää jokaiselle pienelle ryhmälle opetus. Asian voi hyvin ymmärtää. Ei ole aina saatavissa pätevää opettajaa. Ristiriita on myös siinä, että uskonnon opetuksesta voi joutua vastaamaan joku, jolla ei itsellään ole sitä uskoa, jota hän joutuu opettamaan. Lakihan ei enää edellytä kyseiseen uskontokuntaan kuulumista, ainoastaan koulutuksen tuoman pätevyyden. Mutta päteviä opettajiakaan ei ole aina helposti saatavilla. Ja hinta on tietysti suuri, kun pikkuryhmiä voi olla useita ja palkkauksen pitää olla asianmukainen.

Toinen peruste on syvällisempi. Uskontojen katsotaan muodostavan maailmassa syvällisten ristiriitoja, jopa aseellisia konflikteja muodostavan elementin. Tällainen ajatus tuntuu luontevalta, kun ajatellaan ääri-islamistien touhuja. Oman uskonnon opettamisen katsotaan ylläpitävän sellaisia maailmankuvia, joissa konfliktien siemenet elävät. Siksi niiden opettamisen vaihtaminen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen, joissa voidaan tarkastella kaikkia uskontoja objektiivisesti, loisi tilaa keskinäiselle ymmärtämiselle ja toinen toistensa hyväksymiselle.

Toimiiko tällainen ajatusmalli?

Ensiksi on todettava, että yleisesti ottaen uskonnot ovat luonteeltaan eksklusiivisia, toisensa pois sulkevia. Kukin niistä katsoo omistavansa totuuden tai ainakin suurimman mahdollisen totuuden, ja tämä sisältää ajatuksen toisten uskontojen olemisesta väärässä, joko kokonaan tai suurelta osalta. Tämä näyttäisi tukevan esitettyä ajatusta siitä, että uskontojen syrjäyttäminen loisi edellytyksiä sopusoinnun rakentamiselle. On kuitenkin selvääkin selvempi erehdys pitää uskontoja ratkaisevana sotien syynä. Uskonsotia on toki käyty, mutta edes kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla ei ollut uskon sota siinä merkityksessä, että se olisi ollut varsinainen, tärkein tai edes vaa'ankieliasemassa ollut syy soden käymiseen. Se ei ole ollut ratkaisevassa asemassa Pohjois-Irlannissa, eikä se liene sitä edes Keski-idässä, vaikkakin talebanien uskoninto on omaa luokkaansa. Heillä myöskään islamille vieras, mutta meille kristityille tuttu regimenttioppi, ei ole ehkäisevä tekijä. He perustelevat toimintaansa vahvasti uskonnolla. Kuitenkin islamilaisten uskonoppineiden yleinen kanta kautta islamilaisen maailman torjuu ehdottomasti heidän Koraanin tulkintansa.

Kristinuskossa voidaan nähdä kaksi kerrosta:

Kristinusko pitää Raamatussa ilmoitettua sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ainoana ja lopullisena Jumalan ilmoituksena. Tämä sulkee luonnollisesti muut uskonnot ja jumalakäsitykset pois. Kristinuskon kuva Jumalasta on tosi, ja siksi muunlaiset käsitykset ovat epätosia.

Tämä ei kuitenkaan oikeuta muun kaltaiseen taisteluun muita uskontoja tai niiden edustajia kohtaan, kuin sellaiseen, missä sanalla, rukouksella, rakkauden teoilla ja kärsimyksellä pyritään voittamaan ihmisiä Kristukselle. Minkäänlainen painostus, pakkokäännytys tai miekkalähetys ei ole luvallista. Sellaista on harjoitettu historian kuluessa, mutta mitään oikeutusta sille ei löydy Raamatusta. Erityisesti Uuden testamentin sivuilta ei löydy ainoatakaan kohtaa, jota voitaisiin millään tavalla tulkittuna käyttää sellaisen toiminnan tukena.

Toinen näkökohta, joka nousee kristinuskon sanomasta on Jeesuksen julistaman ns. kultaisen säännön etiikan soveltaminen. Sen mukaanhan meidän pitää tehdä toisille se, minkä toivomme heidän tekevän meille. Sääntö on Jeesuksen ilmaisema, mutta ei siinä mielessä kristillinen, että saman lain löydämme yleisesti muidenkin uskontojen moraaliohjeista. Siksi siitä voidaan löytää yhteisesti hyväksytyn maailmanlaajan keskinäisiä suhteita säätelevän etiikan pohja.

Me toivomme voivamme viedä kristinuskon sanomaa kaikille kansoille. Kultaisen säännön mukaan muilla tulee taata sama oikeus. Jos islaminuskoiset, hindut tai ketkä tahansa tahtovat tulla tekemään lähetystyötä ja rakentaa moskeijoita tai temppeleitä kristillisissä maissa, tulee sen olla heille mahdollista. Tämä ei merkitse luopumista omasta uskosta, ei sen tekemistä suhteelliseksi, ei myöskään oikeudesta käydä aitoon dialogiin heidän kanssaan eikä edes todistamasta heille Kristuksesta. Aito suvaitsevaisuus ei ole oman uskon vesittämistä eikä uskontojen sanoman tyhjentämistä olennaisesta sisällöstään, vaan sitä, että kyetään elämään rinnakkain, rakastamaan toisin ajattelevia, vaikka samalla todistamme heille siitä, minkä itse olemme ymmärtäneet totuudeksi. Ajattelen, että aito ja syvällinen uskon opettaminen on tekijä, joka luo suvaitsevuutta eikä poista sitä.

Jos uskontojen opetus jätetään kouluista ja yliopistoista pois, asettaa se haasteita uskontokunnille itselleen tehostaa omaa opetustaan ja järjestää uskontojen opetus itse. Tällöin se ei ole samalla tavalla vapaan ja avoimen havainnoinnin kohde. Silloin myös erilaiset ääri-ilmiöt voivat pesiytyä helpommin annettavaan opetukseen. Tilanteeseen vaikuttaa lisäksi se, että uskonnosta irrotettu uskontotieto ei kaikista yrityksistään ja julkisesta imagostaan huolimatta kykene olemaan objektiivista, vaan se on, tai ainakin voidaan kokea, syvimmältään uskonnon tai uskontojen vastaiseksi. Sehän vesittää perimmäisen kysymyksen totuudesta, joka juuri on uskonnoissa kaikkein olennaisinta. Tällöin syntyy vastakohtaisuus uskontojen ja kulttuurin välille. Sellainen tilanne on omiaan synnyttämään ristiriitaisuuksia niiden poistamisen sijasta. Tilanne on kulttuurin ja uskontojen välinen, mutta se voi muuttua helposti myös eri uskontojen väliseksi. Tällöin on jouduttu niin sanotusti ojasta allikkoon. Kun sutta on lähdetty pakoon, on karhu tullut vastaan. On yritetty paeta uskontojen tuomia ristiriitoja, mutta saatu niitä entistä enemmän.

Vanhusten hoidosta ja eutanasiasta sen ongelmien ratkaisuna

2009-09-16T20:02:00.000-07:00

Eipä ole jaksanut aikoihin tähän kirjoitella, mutta nyt mieltä kuohuttaa tarpeeksi, niin että on pakko tarttua kynään.

Viime viikolla oli mediassa näyttävästi esillä vanhusten hoidon tila, se suoranainen ala-arvoisuus, jota heidän kohtelussaan esiintyy. Toivon, että syntynyt kuva - josta toki on aikaisemminkin saatu tietoa - on yliampuva. Itse olen työssäni saanut nähdä korkeatasoista vanhusten hoitamista oman seurakuntani alueella toimivissa laitoksissa. Kaikkeahan ei tietysti näe. Joka tapauksessa yksikin vanhusten ihmisarvoa kieltävä toiminnan muoto on liikaa. Toivottavasti nyt käytävä keskustelu vaikuttaa asnteisiin. Osittain asenteet ovat hoitavien henkilöiden asenteita, johon seikkaan radion kolumnisti Kirsi Virtanen kiinnitti omalla räväkällä ja raflaavalla tyylillään eilen aamulla huomiota. Osittain kysymys on yhteiskunnan asenteista ja näkyy siinä, että resursseja ei riitä tarpeeksi, koska niihin ei ole osoitettu riittävästi varoja.

Vielä enemmän kuin tämä itse asia mieltäni kuohuttaa se, että ratkaisuksi on keskustelussa esitetty sekä passiivisen että aktiivisen eutanasian käyttöön ottoa. Passiivisella eutanasiallahan tarkoitetaan turhiksi käyneiden hoitojen keskeyttämistä niin, että kuolema lopettaa keinotekoisesti ylläpidetyn elämän. Aktiivinen puolestaan tahallista ja aktiivisesti toteutettua kuoleman aiheuttamista tilanteissa, joissa erilaisilla perusteilla arvioidaan potilaan tila sellaiseksi, ettei potilaan elämää haluta tai sitä ei kannata enää jatkaa.

Tämän ratkaisun vanhusten hoidon pulmiin nosti esiin tietääkseni kirjailija Kaari Utrio. Hän puhui ratkaisuna kuolemapillereiden käytön. Keskusteluun on osallistunut muiden muassa tunnettu ja viisas psykiatri ja poliitikko Claes Andersson, joka puhui jokaisen ihmisen ihmisarvoon kuuluvasta oikeudesta päättä omasta elämästään. Arkkiatri Risto Pelkonen on osallistunut myös keskusteluun ja torjunut eutanasian käytön. Onneksi hänellä on niin suuri arvovalta, että hänen sanansa painaa. Yleensä lääkärikunta ainakin takavuosina on voimakkaasti puhunut siitä, että heidän työnsä on toimia elämän puolesta, ei sitä vastaan. Tähän heitä on sitonut jo Hippokrateen vala, joka antiikin Kreikasta saakka on velvoittanut työskentelemään elämän säilyttämiseksi, ei sen tuhoamiseksi.

Tunnettu uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä siteerasi jonkun ajatusta yle ykkösen syntymäpivähaastattelussa viime viikolla: "Kun kansa pääsee vapaasti valitsemaan, se valitsee väärin." Tämä oli ja on tietysti huumoria, jota ei pidä ottaa liian vakavasti, mutta jotain perää siinä voi joissakin tilanteissa olla.

Minua pelottaa se, että mielipiteiden muokkaus tulee johtamaan tilanteeseen, jossa kansan enemmistö alkaa kannattaa eutanasian käyttöä. Tähän viittasi jo Ilta-Sanomien verkkolehden gallup, jossa ylivoimainen enemmistö näytti ainakin eilen olevan tätä mieltä. Kristinuskon asema yhteiskunnassamme on jo ajettu sillä tavalla syrjään, että sen arvomaailma ei enää vaikuta arvojen muodostamiseen niin kuin se on näihin saakka vaikuttanut. Jos näin käy, ajetaan maassamme (taas) läpi laki, joka sotii Jumalan lakia ja syvimmältään myös ihmisarvoa vastaan.

Vastakkain ovat tulkinnat siitä, mikä on ihmisen arvo ja miten sen tulee ilmetä.

Raamatussa ihmisen arvo nousee Jumalan luomistyöstä. Ihminen on Jumalan kuvana mittaamattoman arvokas. Siksi ei kukaan, ei edes ihminen itse, saa riistää ihmisen elämää. Sen tulee saada olla yksin Jumalan vallassa.

Tälle vastakkainen on Claes Anderssonin ilmaisema ajatus, jonka mukaan ihmisen arvoon perustuu suvereeni oikeus päättää itse oman elämänsä loppumisesta.

Vastakkain ei siis ole - ei ainakaan näennäisesti ole - se, että toisella puolella puhuttaisiin siitä, että ihmisellä on arvo ja toisella, ettei hänellä sitä ole. Molemmilla puolilla vedotaan nimenomaan ihmisen arvoon. Toisella puolella sen antaa Jumala. Ateistisen humanismin käsitys nousee ihmisestä itsestään: "Ihminen on kaiken mitta."

Ateistinen, eutanasiaa puoltava käsitys kuitenkin johtaa siihen, että ihminen itse - tai mikä vielä pelottavampaa - toiset ihmiset arvioivat jonkun ihmisen elämän käyneen arvottomaksi, niin että se on parempi lopettaa.

Oireellista on se, että tämä nykyinen keskustelu on noussut nimenomaan tilanteessa, jossa lähtökohta on vanhusten kohtelu. Yksiselitteisesti ratkaisu siihen pitäisi olla heidän hoitonsa puutteiden ja virheiden korjaaminen. Jos eutanasiasta puhutaan, sitä ei pitäisi tosiaankaan kytkeä tähän asiaan. Eutanasia ei ole ratkaisu tähän ongelmaan.

Joutaako vanha kuolla pois?

Pentti Oinonen

2009-05-20T23:10:00.000-07:00

Uskaltaisikohan Pentti Oinosen eduskunnassa äskettäin lohkaisemasta ajatuksesta heittää kommentin? Aihepiiriä koskevat mielipiteethän ovat nyt sellaisessa syynissä, että sanan rieskaa löytyy. Oinonenhan vetäisi - epäviisaasti ja sivistymättömästi kylläkin - vertailun homoliittojen ja eläimiin sekaantumisen välille. Sen jälkeen hän on saanut kuulla kunniansa. Ja niin saa nykyään jokainen, joka pitää vielä kiinni eilispäivän yleisesti hyväksytystä moraalista.

Käydyn runsaan keskustelun joukossa havaitsin yhden lyhyen ja mielestäni asian ytimeen johtavan kysymyksen. Kommentti kuulutti perään Oinosen heiton takana olevaa logiikkaa.

Logiikkahan on se, vaikka Oinonen ei sitä ilmaissutkaan, että muutokset seuraavat toisiaan. Tätä voi pitää elämän lakina. Tämän päivän ihminen kauhistelee niitä käsityksiä, joita aikaisempien sukupolvien aikana pidettiin yleisinä normeina. Johdonmukaisesti tulevat sukupolvet kauhistelevat tämän päivän käsityksiä ja pitävät niitä huvittavina.

Nyt puolustetaan homoseksuaalisten ihmisten oikeuksia. Kun ne menevät läpi, löydetään jokin nyt varjoon jäävä ryhmä, jonka oikeuksia ajetaan samalla voimalla ja samantapaisin argumentein. Seksuaalisia suuntauksia on olemassa paljon suurempi kirjo kuin nyt esillä oleva jako hetero- ja homoseksuaalisiin ihmisiin. Kun tämän vähemmistön oikeutta toteuttaa taipumustaan pidetään nyt esillä, jäävät muut suuntautumisten muodot varjoon. Ne, jotka puolustavat äänekkäästi tämän yhden ryhmän asiaa, eivät huomaa sitä moralisoivaa, kauhistelevaa, ennakkoluuloista ja tuomitsevaa asennetta, joka heillä on noita toisia suuntautumisen muotoja kohtaan. Se on selvästi nähtävissä nyt Oinoseen kohdistuvassa moralisoinnissa.

Kysymys on siitä, että jossakin raja kuitenkin on. Me kaikki asetamme sen johonkin, ja väistämättä rajan asettaminen jättää jotkut ryhmät ja henkilöt ulkopuolisiksi, joita ei hyväksytä. Millä oikeudella tämä tapahtuu? Miltä se tuntuu niistä, jotka joutuvat edelleen jäämään ns. kaappiin omien taipumustensa kanssa? Miksi he joutuvat piilottelemaan identiteettiään? Eivätkö myös he voi saada yleisen mielipiteen - ja kirkon mielipiteen puolustusta itselleen? Eikö Jumala ole luonut heitäkin taipumuksineen? Miksi he eivät saa toteuttaa itseään siinä missä tämä yksi, nyt esillä oleva ryhmä saa. Miltä tilanne tuntuu niistä, jotka käyvät sankarillista kamppailua itsessään olevia taipumuksia vastaan.

Uskon meidän kaikkien hyväksyvän sen, että monien ihmisten vain tulee käydä tällaista kamppailua. Vai onko periaatteessa hyväksyttävä tosiasiaksi se, että mitään taipumuksia ei pidä tuomita ja torjua? Jos näin tehdään, ollaan täsmälleen Pentti Oinosen esiinnostaman problematiikan äärellä. Ei se sittenkään mikään harhalaukaus ollut!

Joko hyväksymme kaikki erilaiset ihmisillä olevat taipumukset tai asetamme rajan johonkin.

Mihin se asetetaan ja millä perusteilla?

Voidaan varmaan parhaiten viitata erilaisten taipumusten toteuttamisen seurauksiin.

Sen ongelma on niiden käsitysten muuttuminen, joiden mukaan seurauksia arvioidaan. Se, mikä tänään nähdään vahingollisena, voidaan jossain tulevassa tutkimuksessa todetakin hyväksymiskelpoiseksi. Kulloinenkin uusin tutkimus voi vedota tieteen viimeiseen sanaan. Silloin moraalin perusteet jälleen muuttuvat.

Voidaan myös vedota toimintaan osallistuvien ihmisten - tai eläinten - vapaaehtoisuuteen. Jossakin TV-dokumentissa englantilainen mies, joka selitti olevansa naimisissa hevosensa kanssa, puolustautui vastaan väittäjille siten, että hevonen voi milloin tahansa potkaista hänet hengiltä. Tai toisessa dokumentissa yhden miehen ja kahdeksan naisen muodostamassa haaremissa, tämäkin sivistyneessä Englannissa, jokainen vaimoista itse kertoi olevansa tilanteessa omasta tahdostaan. Voi ainakin kysyä, onko jokainen pedofiilisessä suhteessa elävä lapsi kykenevä tunnistamaan sitä kärsimystä, jota me ulkopuoliset aikuiset pidämme kuitenkin itsestään selvänä. Ajattelemme, että hän elämänsä varrella oppii ymmärtämään, mitä pahaa hänelle on tehty.

Kysymys on siitä, onko olemassa sellainen moraalinen koodisto, jota voidaan pitää yleispätevänä, ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ja mielipiteistään riippumattomana? Moraalisen relativismin mukaan sellaista ei ole. Tällöin lopultakaan emme voi sanoa mihinkään asiaan sanaa: ei. Voidaan puhua vain kulttuurin muovaamista käsityksistä, joiden mukaan laaditaan tämän hetken lakeja, jotka voidaan huomenna muutta taas toisenlaisiksi. Oinosen mukaan sellainen on. En tiedä, mihin hän sen perustaa. Kristilliselle kirkolle, tai laajemmin ilmaisten jumalauskoon pohjautuvalle ajattelulle, elämän Luoja on asettanut myös oikean ja väärän rajat. Niihin on jätetty sellaista väljyyttä, että kulttuuri voi muovata niitä ja linjanvedot voivat vaihtua. Mutta kuitenkin jossain on olemassa absoluuttisia kiintopisteitä. Ne löytyvät Jumalan ilmoituksesta.

Se hätä, mistä viimeksi Jorma Hynninen avoimesti ja rohkeasti kirjoitti Kotimaassa, on todellinen. Se on nähtävä, ja on todellakin kyettävä löytämään sellainen tapa suhtautua ihmiseen, että hän löytää hyväksynnän ja tulee otetuksi rakastaen vastaan sekä Jumalan yhteyteen ja kristilliseen kirkkoon kuin maalliseen yhteiskuntaankin. Tässä ei pidä olla mitään rajaa. Jumalan armo kuuluu jokaiselle, myös eläimeen sekaantujalle tai pedofiilille. Kirkkoa on vanhastaan sanottu syntisten sairaalaksi.

Mutta armo ei tarkoita lupaa toteuttaa Jumalan tahdon vastaisia taipumuksia. Armo ja Jumalan siunaus ei tarkoita tätä, vaan sitä, että Jumalan armo otetaan vastaan avuksi taistelussa omia vääriä taipumuksia vastaan. Paavalin mukaan "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot..."

Taistelumme ei ole aina voitollista, mutta sen tulee tappioidenkin jälkeen jatkua.

Se, että yhteiskunta ja kirkko on nyt irtautumassa Jumalan sanan moraalisesta koodistosta tuo kaksi ongelmaa:

Ihminen, joka ei enää tunnista synniksi sitä, minkä Jumala on ilmoittanut sellaiseksi, ei enää voi tulla Jumalan eteen kohtaamaan anteeksiantamusta. Puhe Jumalan armosta on tyhjää, jos synti ei ole todellista.

Toinen ongelma on se, että ne, jotka vielä tahtovat pitäytyä Raamatun opetukseen ja puolustaa sitä, joutuvat korostamaan asiaa siten, että evankeliumi uhkaa jäädä piiloon. Syvästi ihmisen heikkoutta ymmärtävä ja anteeksiantavaa armoa esillä pitävä sielunhoidollinen ote ei pääse esille, kun täytyy julkisesti puolustaa Sanassa asetettua rajaa.

Tämä hinta meidän synneistämme maksettiin.

Suuri krusifiksi Erfurtin tuomiokirkon edustalla

Lutherin jalanjäljillä

2009-05-19T22:50:00.000-07:00

Viime vuonna sain olla mukana matkalla, joihin vuosi sitten jo viittasinkin silloisessa blogissani.

Matka viritti uuteen innostukseen toteuttaa pitkäaikainen haave järjestää seururakuntamatka paikkakunnille, joihin Lutherin elämäntyö liittyy läheisesti. Tänä kevää asiasta siis tuli totta.

Matkamme, johon osallistui mukava seitsemäntoista hengen ryhmä, suuntautui Berliiniin, Wittenbergiin, Erfurtiin ja Eisenachiin, Weimarin Buchenwaldiin ja takaisin Berliiniin.

Lutheriin liittyvistä paikoista Wittenberg oli keskeisin. Siellä hän teki suurimman osan työstään toimien teologian professorina, kirjoittaen ja luennoiden sekä toimien samalla jumalanpalvelusten toimittajana kaupungin kirkossa.

Oli kohottavaa saada osallistua myös paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Saarna oli mielenkiintoinen, Sen pitäjä oli ulkonäön perusteella mies kadulta. Hieman virttynyt yhdistelmäpuku päällä, paidan pari ylimmäistä nappia aukia ja päällystakki yllä lämpimässä kirkossa. Sikäli ulkonäkö oli pettävä, että kyseessä oli runoilija, jonka meille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävä saarna oli ilmeisesti hyvinkin syvällinen. Aiheena oli luomisen toinen päivä. Oikeastaan kyseessä ei ollut saarna, Predigt, vaan saarnatuolista pidetty puhe, Kanzelrede, jollaisia seurakunnassa on järjestetty useiden vuosien ajan ja joissa kulttuurin ja yhteiskunnan vaikuttajia toi esiin annettuun teemaan liittyviä ajatuksia.

Seuraava käyntipaikkamme, Erfurt, oli Lutherin oman yliopistollisen koulutuksensa paikka ja samalla siellä oli luostari, jossa hän eli munkkiuransa ensimmäiset vuodet. Siellä hän sai myös pappisvihkimyksen.

Kolmannessa paikassa, Eisenachissa hän kävi koulua ennen yliopistoa. Siellä hän myös vietti yksitoista kuukautta piilossa Wartburgin linnassa ollessaan henkipatto Wormsin valtiopääivien jälkeen. Tänä aikana hän muun muassa käänsi Uuden testamentin saksan kielelle.

Toinen tutustumispaikka Eisenachissa oli J.S. Bachin museo. Maailman ehkä suurin säveltäjämestari asui myös tässä kaupungissa ja kävi Lutherin kanssa samaa koulua parisen sataa vuotta Lutheria myöhemmin.

Weimarin lähistöllä oleva Buchenwald on museona toimiva natsiaikainen keskitysleiri, jossa oli muunmuassa Dietrich Bonhoeffer jonkin aikaa Berliinin vankeuden ja Flossenburgissa tapahtuneen hirttämisen välillä.

Berliini oli väliasema, johon ja josta lennot Suomesta ja Suomeen tapahtuivat. Porukka kävi siellä tekemässä hyvän kaupunkikierroksen ja shoppailu Euroopan suurimmassa tavaratalossa tyydytti ostosten teon tarvetta.

Sain vaikutelman, että ryhmämme oli kiinnostunut ja tyytyväinen kaikkeen yhdessä koettuun. Luther ja hänen elämäntyönsä tulivat tutuiksi aidoilla paikoilla nähdyn ja kuullun välityksellä.

Itsellä retkeen vaikuttu vahvasti jo Suomessa ennen lähtöä iskenyt sairaus, joka lähti liikkeelle ilmeiseti virusinfektiona, joita nyt tulee ja menee. Pian tilanne kuitenkin paheni kuumeeksi, kovaksi yskäksi, äänen menetykseksi ja aikamoiseksi väsymykseksi. Erfurtissa jäin vaimoni kanssa pois muiden kyydistä ja sairaalassa minun todettiin potevan keuhkokuumetta. Loppureissu, jolle läksin omalla vastuulla mukaan - vaihtoehtona sairaalaan jääminen joksikin aikaa - menikin lähinnä lepäilyyn. Sairaus on pidentynyt piteneväksi sairauslomaksi, jolla vieläkin olen. Tällaista en ole ennen kokenutkaan.

Mutta aika aikaansa kutakin.

Lomamatka

2009-05-15T22:22:00.000-07:00

Kävin vähän yli kuukausi sitten lomamatkalla vaimoni kanssa. Hän oli hiljattain saanut tärkeän elämässä olleen tavoitteen saavutetuksi, ja siitä palkkiona ajattelimme juhlistaa asiaa ihan kahden viikon matkalla, jonka päätimme tehdä tällä kertaa Marokkoon. Aikaisemmin emme olleet Afrikan puolella käyneetkään.

Matkaan liittyikin eksotiikkaa, jota emme olleet aikaisemmin kokeneet. Agadir, varsinainen olinpaikkamme oli pitkälle turimin vaikutuksesta kuin mikä tahansa muukin eteläinen lomakohde. Asiaan vaikutti sekin, että nuoruudesta muistamani maanjäristys kuusikymmenluvun alussa oli tuhonnut kaupungin jokseenkin täydellisesti ja näin nykyinen rakennuskanta oli uutta ja modernia.

Sitä vastoin ajettuamme vuokratulla autolla muun muassa Marrakechiin ja vietettyämme unohtumattoman illan paikallisen medinan torilla, jossa kobran lumoajat, ihopiirrosten tekijät, arabialaistyylinen musiikki, basaarien kaupankäynti, kerjäläiset ja valtaisa väentungos loivat ainutkertaisen tunnelman. Matkalla ylitimme Atlas-vuoriston lumiset huiput. Ja oma erikoinen näkynsä oli argan-puihin kiivenneet vuohet.

Agadirissa oli kaksi kristillistä kirkkoa. Ensimmäisenä sunnuntaina halusimme mennä protestanttiseen jumalanpalvelukseen. Olin lauantai-iltana käynyt etsimässä paikan ja toteamassa ulkoportilla jumalanpalveluksen olevan sunnuntaina kello 18.

Menimme paikalle ajoissa. Läsnä ei ollut vielä ketään. Portista pääsi kirkon pihaan, mutta sekä työntekijät että seurakuntalaiset olivat poissa. Päätimme odottaa. Kello tuli alkamisaikaan, mutta ristin sielua ei tullut paikalle meidän lisäksemme. Kirkko pysyi myös kiinni. Istuimme vielä vähän aikaa odotellen. Päätimme lopuksi pitää oman pienen rukoushetken, jossa muistimme, paitsi koti-Suomen rakkaita ihmisiä, myös Agadirin ja koko Marokon Kristukseen uskovia ihmisiä, samoin sitä seurakuntaa ja niitä ihmisiä, joiden kirkkoon olimme tulleet ja joiden elämäntilanteesta tiukan muslimikulttuurin keskellä emme voineet tietää mitään.

Seuraavana sunnuntaina menimme katoliseen kirkkoon. Olimme nähneet paikan jo ennakkoon kapunkia kierrellessämme.

Paikka oli täynnä elämää. Seurakuntaa oli koolla useita kymmeniä, ehkä toista sataa. Jumalanpalveluksen toimitti pappi, jonka arvelimme olevan mahdollisesti hollantilainen. Hän käytti messun sekä liturgisissa osissa että myös saarnassa englantia, saksaa ja ranskaa. Suurin osa koolle tulleista ihmisistä oli ilmeisesti eri puolilta Eurooppaa olevia turisteja, mukana myös mustan Afrikan ihmisiä, joita muutoinkin näkyi olevan jonkin verran kaupunkikuvassa. Kuoron muodosti ryhmä mustia tyttöjä ja nuoria naisia. Tärkein soitin oli rumpu, ja musiikissa oli elämisen makua. Messussa oli selvästi näkyvillä myös meille suomalaisille luterilaisille yhteisiä elementtejä, muun muassa tuttuja messun osien sävelkulkuja. Olime kiitollisia kymmenen vuoden takaisesta jumalanpalvelusuudistuksesta, jonka mukaisia muutoksia on myös katolisen kirkon puolella tehty menneitten vuosikymmenten aikana. Samoja elementtejä tapasimme muutaman viikon kuluttua Lutherin kirkon jumalanpalveluksessa Wittenbergissä.

Vaikka olimme eri kirkkoon kuuluvia kristittyjä, saatoimme kokea elävää kristittyjen yhteyttä.

Keskustelua kehityksestä ja luomisesta

2009-03-03T01:18:00.000-08:00

Tänä vuonna on vietetty englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin juhlavuotta. Hänen luonnontieteellistä tutkimusta mullistava kirjansa Lajien synty täytti äskettäin pyöreitä vuosia ja asian tiimoilta on käyty vilkasta keskustelua. Erääksi painavaksi mielipiteen esittäjäksi on noussut kasvatusfilosofi Tapio Puolimatka, jolta ilmestyi asiaa käsittelevä kirja Usko, tiede ja evoluutio viime vuoden loppupuolella ja joka on puolustanut ajatuksiaan niin lehtien palstoilla kuin julkisessa Kuopion yliopistossa käydyssä väittelyssä aivan äskettäin. Viime syksynä asiaan liittyviä kysymyksiä käsiteltiin myös television keskustelusarjassa, jossa eri teemoja käsiteltiin tieteen näkökulmasta ja jossa vakiokeskustelijana oli tunnettu tähtitieteilijä Esko Valtaoja.

Mielenkiintoista käydyssä keskustelussa on ollut se, että argumentteihin ei ole aina vastattu argumenteilla, vaan Puolimatkan argumentoituihin ajatuksiin on vastattu lähinnä tunneperäisillä, itse asian syrjäyttävällä demagogialla, muun muassa ehdotuksilla skepsis-yhdistyksen huuhaa -palkinnon antamisesta Puolimatkalle.

Asiaa hämmentänee osaltaan se, että materialistista uskoa edustavan osapuolen kannattajat näyttävät peilaavaan ajatuksiaan siihen historiasta tuttuun, mutta nykyisin käytännöllisesti katsoen historiaan myös jääneisiin katsomuksiin, joiden mukaan luomisesta on kulunut vain muutamia tuhansia vuosia ja minkäänlainen kehittyminen ei tule lainkaan kysymykseen. Puolimatka ei kuitenkaan omalta puoleltaan kannata tällaista vanhakantaista, äärifundamentalistista ajattelua. Tämä ilmenee hänen kirjassaan ja tulee esiin myös Kotimaan pitkässä artikkelissa.

Luomisusko merkitsee hänelle ajatusta materialistisen lähtökohdan mahdottomuudesta. Sehän merkitsisi sitä, että aikojen alussa olisi tapahtunut jotakin itsestään, mikä puolestaan on kaiken tieteellisen ajattelun kannalta mahdoton ajatus hyväksyä. Normaali kausaliteetti, syyn ja seurauksen laki, edellyttää, ettei minkäänlainen itsestään tapahtunut alkuräjähdys tai sitä seuraava kehitys ole mahdollista. Alussa on oltava jotakin. Tämä lause näyttää punaiselta vaatteelta ankarien materialististen luonnontieteilijöiden silmissä, mutta kohtuudella on todettava, että juuri ankara luonnontiede itse sanoo näin.

Tätä taustaa vasten tuntui kätevältä ongelman syrjäyttämiseltä se, kun Valtaoja tv-keskustelussa, vedoten Einsteinin suhteellisuusteorian pohjalta hehittämään ajatukseen ajan ja avaruuden yhteenkietoutuneisuudesta ja kaarevuudesta. Tätä analogiana käyttäen hän ilmaisi ajatuksensa: "Pohjoisnapaa pohjoisemmaksi ei voi mennä."

Toisin sanoen, kun ajassa mennään taaksepäin alkuräjähdykseen saakka, on epämielekästä kysyä, mitä oli sitä ennen? Ei siis ei ole olemassa mahdollisuutta esittää kysymystä, mistä se aine tai energia tuli, josta räjähdys syntyi. Käsitykseni on, vaikka en olekaan luonnonteiteilijä, että aine ja energia eivät ole - ne eivät voi olla - ikuisia.

Suurin kysymys siis on Valtaojan väistöliikkeestä huolimatta se, miten on selitettävissä se, että jotakin on ylipäätään olemassa, jos Jumalaa ei ole. On aivan luontevaa kysyä ajan ja avaruuden kaareutumisesta huolimatta, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Sehän oli kuitenkin silmänräpyksellinen hetki, eikä ajateltavissa oleva hetki voi olla sellainen, jota ennen ei ole ajateltavissa myös aika sitä ennen. Valtaojan analogiaa käyttäen voi pohjoisnavallakin aina hypätä metrin - pari, tai laittaa laukaisualusta ja lähteä raketilla suoraan ylöspäin.

Mielenkiintoinen oli jälleen kerran Kari Kuulan käytyä keskua kommentoiva artikkeli Savon Sanomissa. Hän otti esille ajatuksen kausaliteetista ja totesi, ettei Jumalalle oikein näy jäävän tilaa, koska asiat seuraavat toistaan syy-seuraus-suhteessa.

Tähän heitän kaksi kommenttia. Toinen koskee jo edellä olevaa ajatusta siitä, että juuri kausaliteetti vaatii alkupäähän ensimmäisen syyn, joka ei enää tarvitse selittävää tekijää. Aristoleleshan käyttää juuri tätä todistuksen ketjua ja puhuu liikkumattomasta liikuttajasta. Ja Tuomas Aqvinolainen tukeutuen Aristoteleeseen puhuu Jumalasta kaiken alkusyynä. Toinen on kvanttifysiikan puolelta tuleva kysymys, joka sen mukaan, mitä olen asiasta oppinut - itse täysin maallikkona - näyttää kumoavan ankaran kausaliteetin. Kovan, tieteellisen fysiikan ytimessä olisi tämän mukaan jotakin sellaista, mikä ei selitykään vain mekaanisella syiden ja seurausten ketjulla, jossa samanlaisista lähtökohdista edetään aina samanlaisiin seurauksiin.

Ja oikeastaan vielä kolmaskin kommentti - ja se ei koske vain Kuulan ajatusta, vaan mielestäni myös naturalistististen luonnontieteilijöiden ajattelua suunnilleen kautta linjan sekä vielä kolmanneksi useiden Jumalaan uskovien ihmisten, erityisesti niiden, jotka edelleen ajattelevat toisaalta alkuräjähdyksen ja kehityksen ja toisaalta Jumalan toimeenpaneman luomisen olevan toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Näihin ajatuksiin on sisäänrakennettuna käsitys Jumalasta jonkinlaisena aukkojen täyttäjänä. Jumala toimii vain siellä, missä kaikki muu vaikuttaminen voidaan osoittaa mahdottomaksi. Luonnonlakien mukainen tapahtuminen tapahtuu itsestään ilman Jumalaa, ja Jumala on liikkeellä silloin, jos tapahtumaa ei voida selittää luonnolliseksi.

Tämän takana puolestaan on ajatus, joka on tuttu filosofisen teologian historian eri vaiheista, erityisesti sveitsiläisen uskonpuhdistuksen, Zwinglin ja Calvinin opetuksesta: äärellinen ei voi pitää sisällään ääretöntä. Tämän mukaan Jumala on luonut maailman ja sen lait, joiden mukaan maailma pyörii itsestään. Mutta kun on tarpeen, Jumala ikäänkuin astuu näyttämölle, tekee jonkin äkillisen ja yllättävän, luonnonlakien vastaisen tempun ja häviää taas kauas ikuisuuteensa.
Valistuksen ajan deismi oli tällä kannalla, paitsi, että Jumalan ei ajateltu edes voivan pistäytyä luomakunnassa tekemässä ihmeitä.

Luterilainen - ja Raamatun oma - ajatus on toinen: äärellinen pitää sisällään äärettömän. Tämän mukaan Jumala, joka on luonut luomakunnan, elää, toimii ja vaikuttaa kaiken aikaa kaikessa siinä, mitä luomakunnassa tapahtuu. Aistit näkevät vain luonnon, mutta usko tavoittaa kaikessa vaikuttavan Jumalan. Näin kaikki se tapahtuminen, mitä koko ajan tapahtuu kaikkialla, on läsnäolevan, mutta aisteille salatun Jumalan toimintaa. Normaalisti hän toimii normaalilla tavalla, eli siten, kuin havaitsemamme luonnonlait edellyttävät. Mutta hän on vapaa tekemään myös poikkeuksia, jotka me koemme noiden lakien vastaisina ihmeinä. Olennaista on, että Jumalan toimintaa ovat molemmat samalla tavalla.

Ja tämän mukaan Jumala on luonut maailmankaikkeuden ja kaiken mitä siinä on. Luomisessaan hän on ollut vapaa käyttämään aikaa ja toimimaan kaikin tavoin niin kuin on halunnut. Hänelle olisi ollut mahdollista luoda kaikkeus jopa silmänräpayksessä, mutta jos tutkittu todellisuus puhuu pitkistä aikakausista ja mahdollisesti myös asteittaisesta kehityksestä, ei Jumala ole ollut sen enempää vain syrjästäkatsoja, vaan prosessin varsinainen toimija.

Uskon kielestä

2008-11-27T23:16:00.000-08:00

Olimme äskettäin, Iisalmen ja Nilsiän rovastikunnan papisto, parin päivän koulutuksessa, jossa keskeisenä asiana oli saarnan kieli. Pääkouluttajana oli yksi kirkkomme vahvimmista asiantuntijoista , erityisesti Luther-tutkijana kannuksensa ansainnut Juhani Forsberg, jonka johdolla sain kulkea Lutherin jalanjälkiä toukokuussa.

Pääantinsa Juhani toi esiin kolmen k:n ohjelmalla: konsidenssi, konteksti ja kontinuiteetti.

Näillä käsitteillä hän tarkoitti:

-konsidenssi - se annettu pääoma, joka on kirkon vanha usko. Jumala on sen antanut profeettojensa, apostoliensa ja Poikansa Jeesuksen kautta ja joka on kiteytetty kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Se on muuttumaton, luovuttamaton ja pätevä kirkon kaiken työn perusta ja sisältö kaikiksi ajoiksi

-konteksti - se tilanne, jossa ihmiset kulloinkin elävät ja joka muokkaa niitä kysymyksiä, joita heillä on ja joista käsin he lähestyvät myös uskontoa ja Jumalaa koskevine kysymyksineen. Ne saattavat olla, ainakin osin, erilaisia, kuin aikaisempien aikojen ihmisten kysymykset olivat. Kirkon tulee ottaa tämä huomioon ja pyrkiä elämään omassa ajassa voidakseen antaa ihmisille jotakin, joka tavoittaa heidät

-kontinuiteetti - yhteys näiden kahden välillä. Toista ei pidä työntää syrjään toista korostettaessa

Kirkon ja uskon kielestä puhuttaessa voi kuulla myös aivan toisenlaisen ajatuksen:

Osittain samoista lähtökohdista käsin voi keskeinen näköala olla se vaikeus, joka nykyajan ihmisellä on käsittää Raamatun tai uskonpuhdistuksen ajan keskeisiä oppeja. Maailmankuvan muuttuminen, tieteen ja tekniikan edistyminen, maapallon pieneneminen siinä merkityksessä, että kansat ovat tulleet tietoisiksi toisistaan, ja kulttuurit ovat sekoittuneet, ovat kaikki vaikuttaneet radikaalisti ihmisten kysymysten sisältöön ja odotuksiin, joita Jumalaa koskevalle julistukselle on asetettava. Luonnontieteiden kehitys on - näin koetaan - tehnyt mahdottomaksi enää uskoa siihen, että jostain tämän maailman ulkopuolelta olisi tullut joku Jumalan Poika tänne, neitseestä syntyminen ymmärretään biologiseksi mahdottomuudeksi, samoin kuolleista nouseminen. Ihmeitä ei tapahdu, jos niillä tarkoitetaan luonnonlakien vastaisia asioita.

Kristinusko ei voi enää väittää olevansa ainoa oikea uskonto, ei ole perusteita pitää kiinni vanhasta omahyväisestä muita tuomitsevasta asenteesta. Ihmisestä on tullut sillä tavalla aikuinen ja omilla aivoillaan ajatteleva, ettei hän halua kuunnella ylhäältä päin tulevia ajatuksia, joissa hänelle selitetään kuin lapselle, mikä on totta ja oikein. Hänen oikeutensa on pohtia näitä asioita itse ja tällöin kirkon tulee asettua hänen rinnalleen kyselemään, mikä on totuus; kukaan ei voi väittää jo löytäneensä totuutta. Lisäksi ajatellaan, ettei nykyajan ihmiseen kolahda ajatus Jumalasta, joka vaatii sovitusuhria voidakseen antaa anteeksi syntejä ihmisille. Pikemminkin poistetaan vanhakantainen ajatus tuomitsevasta ja rankaisevasta Jumalasta. Sellaiseen ei enää haluta tai voida uskoa.

Must tuntuu:

On osattava tehdä ero toisaalta sen varsinaisen sisällön, joka on kirkon työn anti tässä monenkirjavassa maailmassa ja samalla perustus, jolle kirkko on aikoinaan perustettu itsensä elävän Jumalan toimesta ja toisaalta sen asennoitumisen ja menetelmien välillä, joita käytämme lähestyessämme ihmisiä ja tuodessamme heille sitä, mitä Jumala on lähettänyt meidät viestittämään. Kirkko ei voi luopua - vai pitäisikä sanoa, että kirkko voi luopua, mutta ei saisi - luottamasta siihen, että sanoma on jo annettu ja sen levittämiseen meidät on lähetetty. On ymmärrettävä, että joskin monet asiat ovat vaikeuttaneet uskon omaksumista, ei ole olemassa mitään sellaisia erityisiä luonnontieteellisiä, maailmankatsomuksellisia tai filososofisia syitä, jotka väistämättä estävät sen. Mikään niistä syistä, joita nostetaan esiin vanhan kristinuskon vastaisina, ei kestä kritiikkia, jota niihin voidaan järjen omista perusteista kohdistaa. Eiväthän luonnonlait tai maailmankuvan muuttuminen poista Jumalan valtaa Luojana ja Lunastajana. Hän, joka on luonnon aikoinaan tehnyt tyhjästä on myös jatkossa luomiensa lakien yläpuolella.

Jos jossakin vaiheessa aikaisemmin saatettiin ymmärtää Jumalan lähestyneen tätä maailmaa jostain tähtien takaa, siis periaatteessa tämänpuoleisuudesta, immanenssista, niin Raamatun kuva luomisesta ei tue tällaista tulkintaa. Siksi ajatus Jumalan Pojan tulemisesta tänne tuonpuoleisesta, transsendenssista, on aivan luonteva ja riippumaton siitä onko maailmankuva muutoin esikopernikaaninen maakeskeinen pannukakku vai nykyisen ajattelun mukainen. Ja kulttuurien muuttuminen ei tee mitään periaatteellista eroa niihin moniin historiallisiin tilanteisiin, joissa jo vanhat israelilaiset joutuivat elämään aikana, jolloin heidän keskuudessaan kehittyi usko yhteen ei-materiaaliseen Jumalaan.

Se, mitä vanhan kristinuskon kieltäjät tavoittelevat yrittäessään suositella uskon kielen vaihtamista emme-mekään-tiedä -kieleksi, voidaan saavuttaa paremmin sillä, että tarjotaan myös tämän ajan etsivälle ja monenlaisten katsomuksellisten kysymysten ristiriidoissa hämmentyneelle ihmisille sitä lujaa perustaa, jonka olemme Jumalalta saaneet. Tämän voimme tehdä terveellä itsetunnolla. Ja kun näin teemme, tulee meidän kunnioittaa sitä oikeutta, mikä ihmisillä on ottaa vastaan, torjua, uskoa, epäillä, kysellä ja pohtia sitä sanomaa, jonka omaksuminen ei ole kenellekään mikään itsestäänselvyys.

Melamiinia maidossa

2008-10-24T22:23:00.000-07:00

Eipä ole tullut paljon kirjoitelluksi aikoihin!

Kuluneella viikolla jossain palaverissa kuulin ajatuksen, joka raksutti mielessä jotakin kirjoittamisen arvoista - ainakin omasta mielestäni.

Ajatuksen ydin oli, että kirkon mediaväki liikkuu ajankohtaisissa asioissa, kun toisaalla ollaan hieman museonkaltaisessa tilanteessa Lutherin parissa askarteltaessa.

Tilanne teki ajatuksen sillä tavoin luontevaksi, ettei minulla ole siihen mitään kritiikkiä - yhdyn siis ajatukseen.

Kuitenkin keskustelunpätkästä avautuu myös kysymys, jota voi verrata kuluneen syksyn kohuun, jonka aiheutti kiinalainen maitotehdas. Taloudellisen voiton maksimoiseksi maitoon sekoitettiin melamiinia. Tuote tappoi lapsia ja tuhannet sairastuivat.

Ravintoteollisuudessa on luonnollista, että toiset etsivät hyviä markkinointikeinoja. Se edellyttää ajassa elämistä, tilanteen analysointia, perehtymistä ihmisten elämäntilanteeseen ja niin edelleen. Se vaatii herkkää tajua tilanteesta, jossa eletään ja johon halutaan omaa tuotetta markkinoida. Pitää osata kohdata kysyntä ja luoda kysyntää sielläkin, missä sitä ei luonnostaan ole olemassa. Mainonnan pitää olla tehokasta.

Oman tuotteen markkinointi ei kuitenkaan ole ainoa tärkeä, ei myöskään se, että osataan tehdä omasta tuotteesta houkutteleva. Kaikkein tärkeintä on itse tuote. Sen pitää olla luotettava ja laadukas. Sen pitää olla sitä, mitä ihmisille luvataan. Ei pidä myydä myrkkyä ravintona eikä edes pieninä määrinä ravintoon sekoitettuna.

Tästä syystä kirkossa pitää olla niitä, jotka tarkkailevat tuotteen laatua. Heillä pitää olla siihen välineet ja osaaminen.

Uskonpuhdistus, jonka perinnöstä haluamme jatkuvasti elää, oli itse luonteeltaan sitä, että haluttiin palata alkulähteille ja vanhan kirkon perinteen, Raamatun ja kirkon yhteisen uskon perustalta arvioitiin silloisen ajan kirkollista opetusta ja elämää. Siinä tuomion kirveskin heilui. Ja se, mikä oli erottelun perusteena, kaivettiin kaukaa menneisyydestä.

Luther ja kumppanit halusivat myös markkinoida tuotteensa maailmalle. He tekivät sen taitavasti oman aikansa parhaita markkinoinnin välineitä käyttäen. Tärkeää oli se, etteivät he nähneet tuotteen puhtaudesta huolehtimista ja sen markkinointia toistensa vastakohdiksi.

Tärkeä korjaus

2008-09-11T09:31:00.000-07:00

Kirjoitin kesän alussa kirkon keväisestä linjauksesta, jonka mukaan Luther-säätiön pastoreiden suorittamat kasteet tulkittiin epäkelvoiksi sillä perusteella, että Luther-säätiö tulkittiin skismaksi. Argumentaatio nojasi silloin esitettyyn ajatukseen, ettei kaste ole pätevä, ellei se tapahtu jonkun olemassaolevan kirkkokunnan ja sen seurakunnan jäsenyyteen. Tässähän, kuten blogissani totesin, oli uusi, ennestään tuntematon lisäkriteeri nostettu vanhakirkollisten ja luterilaisuudessakin hyväksyttyjen kriteereiden rinnalle.

Ongelmana kirkkomme keväisessä tulkinnassa oli se, kumpi on katsottava primääriksi, Kristuksen universaali, tunnustuskunnat ja aikojen rajat ylittävä kirkko vai tässä ajassa ja historiallisessa ja maantieteellisessä tilanteessa elävä ja tietyn järjestyksen omaava, mielellään vielä rekisteröitykin kirkko ja sen seurakunnat. Uuden testamentin opetus on tässä selvä, samoin oman kirkkomme opetus, jota on aina sovellettu muunmuassa lähetystyössä. Tähän viittaa vielä sekin, että meillä on itsestään selvästi hyväksytty myös esimerkiksi helluntailaisten rekisteröimättömien seurakuntien piirissä suoritetut kasteet, vaikka itse kasteen sisin olemus ymmärretään heillä ja meillä eri tavoin. Tämä keväinen tulkinta oli siis aikamoinen kummallisuus.

Tämän aamun uutisointi kertoo Kuopiossa eilen päättyneen piispainkokouksen linjanneen asian nyt toisella tavalla.
Kriteerilista on palautunut siihen vanhan kirkon, luterilaisuuden ja oman kirkkolakimme kahden kohdan listaan. Veden käyttö ja kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen lausuminen tekevät kasteen oikeaksi. Tällöin - piispainkokouksen antaman uuden ohjeen mukaan - seurakuntien kirkkoherroilla on oikeus hyväksyä noiden skismaatikiksi leimattujen suorittamien kasteiden kautta kristityiksi tulleet lapset omien seurakuntiensa jäseniksi.

Ainakin lehdessä olevassa uutisoinnissa piispainkokous puhuu tässä lasten edun ajattelemisesta - vain siitä. Kysymys on kuitenkin paljon syvällisempi. On kysymys erilaisesta teologisesta linjasta. Ja tässä kyllä tuntuu, että Kalle Väätäinen on oikeassa, kun hän iloitsee siitä, että piispainkokous on palannut nyt luterilaisille linjoille. Se, onko jokin kaste pätevä kristillinen kaste ei toki voine olla riippuvainen vain sellaisesta, pohjimmiltaan sielunhoidon piiriin kuuluvasta kysymyksestä, halutaanko kirkossa toimia lasten etua ajatellen vai sitä vastaan!

Mainiota eksegetiikkaa

2008-09-02T22:18:00.000-07:00

Ei-teologeille: eksegetiikka tarkoittaa raamatunselittämistä, sitä tieteellistä työskentelyä, jossa tutkitaan Raamatun tekstejä, niiden sisältöä ja syntyhistoriaa.

Kuopion hiippakunnan jonkilaisen virallisen eksegeetin aseman saanut Kari Kuula käytti Savon Sanomien artikkelissaan käsitettä änkyrä kirjoittaessaan niistä ihmisistä, seurakuntalaisista ja kolleegoistaan, jotka ajattelevat sillä tavoin, kuin kristillisessä kirkossa on käytännöllisesti katsoen aina ajateltu, mutta jota ajattelutapaa on nyt käyty miehissä murtamaan.

Eksegeettinen argumentaatio on väkevää:
Kun Paavalin kirjeessä oleva tekstikohta ei sovi K.K.n kannattamaan näkemykseen, hän kätevästi siirtää sen kohdan muutamia vuosikymmeniä Paavalin kuoleman jälkeen tehdyksi myöhemmäksi lisäykseksi. Näin menetellen kyseiselle kohdalle ei tarvitse antaa merkitystä etsittäessä vastausta siihen, mitä Paavali on kyseisestä asiasta opettanut.

Kaikella kohtuudella sanottuna Kuula antoi myös toisen mahdollisuuden, jolla tavalla kyseinen kohta voidaan ymmärtää. Se oli eri tavalla järkevä. Mutta tämä vaihtoehdon antaminen osoittaa sen, ettei ole olemassa mitään painavaa syytä ajatella kohdan olevan myöhempi lisäys. Se ei vain sovi nykyaikaisen tulkitsijan omaan näkemykseen, vaikka se on saattanut olla olennainen osa Paavalin ajattelua.

Itse asiaan en tässä vaiheessa ihan tahallani puutu; se ei ole nyt intentioni.

Olennaista on se, miten tässä n.k. tieteellisessä työskentelyssä voidaan selvittää Raamatun kohtia, jotka ovat omaan katsomukseen sopimattomia. Onko tämän kaltaiseen Raamatun pilkkomiseen aitoihin Paavalin lausumiin ja myöhemmin tehtyihin lisäyksiin pienintäkään asiallista perustetta?!

Me änkyrät pyrimme ottamaan Raamatun kokonaisuutena. Se voi johtaa tietysti myös vaikeisiin jatkokysymyksiin, mutta niiden ratkaisu tai keinot, joilla ratkaisuihin pyritään, voivat olla paljon luontevampia kuin tällainen, kovin helppohintaiselta ja keinotekoiselta tuntuva sopimattomien kohtien pois selittäminen.

(Artikkeli löytyy SS:n 31.8. numerosta)

"Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää."

Kuva Lutherin Raamatunkäännöksestä Wittenbergissä Luther-hotellin aulassa- Sen alla Lutherin omaa käsialaa.

Lusikka soppaan

2008-08-18T00:02:00.000-07:00

Harmittaa se, että vellova keskustelu pakottaa repimään auki rintamalinjoja, ihan siksikin, että selvät asiat eivät hämärry ja käsitteet pysyvät selkeinä.
Suomeksi: Ihmiset, jotka tarvitsevat ja ovat oikeutettuja saamaan kaiken tuen, mihin lähimmäisyys sekä oikeuttaa että vastavuoroisesti velvoittaa, eivät sitä saa, kun tuntuu siltä, että on pakko ilmaista kantansa perinteisen kristillisen opin ja moraalin puolesta.

On erehdys irrottaa Uuden testamentin moraalikäsitykset Vanhan testamentin käsityksistä, samoin Jeesuksen opetus Paavalin ja toisten apostolien opetuksesta. Jeesus ei antanut selvästi lausuttua ohjetta homoseksuaalisuudesta, mutta hän rakensi kaikessa Vanhan testamentin lain ja profeettojen ilmoituksen varaan ja ilmaisi niiden olevan kauttaaltaan Jumalan tahdon ilmausta: ”Laista ei katoa ainoakaan kirjain, ei pieninkään piirto…” Vanha testamentti on Jumalan valmistavaa ilmoitusta, joka tähtäsi Kristuksen tulemiseen. Kristus ei kumonnut Vanhan testamentin säädöksiä, vaan terävöitti niitä. Toisaalta Kristus viittasi siihen, että hän ei voi kerralla opettaa kaikkea, mitä haluaisi, siksi hän lupasi lähettää apostoleille Pyhän Hengen, joka johtaa kaikkeen totuuteen ja opettaa heille kaiken, mikä Jeesuksella jäi sanomatta. Siksi apostolien opetus on yhtä arvovaltaista, kuin Jeesuksen oma opetus. Koko Raamatun kiistaton ja täysin yksimielinen opetus on, että sukupuolisuuden toteuttaminen kuuluu miehen ja naisen väliseen suhteeseen, johon kuuluu uskollisuus, kunnioitus ja rakkaus.

Kuuluuko Raamatun kanta vain vanhaan aikaan, niin ettei se velvoita enää meitä uudenlaisessa kulttuurissa eläviä?
Antiikin maailma, erityisesti hellenistinen kulttuuri, piti luonnollisena asiana homoseksualismia. Kun kristinusko tuotiin tällaisen kulttuurin keskelle, se ei mukautunut vallitseviin käsityksiin, vaan muutti sisältä käsin tilanteen, niin että kirkon homoseksuaalisuuden torjuva käsitys omaksuttiin yleisesti ja siitä tuli vallitseva kulttuurin muoto, joka on säilynyt näihin asti.

Tiedämmekö nyt jotain olennaista enemmän, sellaista mikä pakottaa hylkäämään Raamatun selvän kannan? Aikaisemmin on korostettu enemmän ihmisen omaa vastuullisuutta sukupuolisen suuntautumisen valinnassa. Nyt ymmärretään paremmin se, ettei ihminen ole yleensä aktiivinen siinä, mihin suuntaan hänen kehityksensä kulkee. Kuitenkaan mitään homoseksuaalisuuden geeniä ei ole löydetty. Olennaista on se, että meidän lisääntynyt tietomme on lähinnä sitä, että tiedämme nyt paremmin sen, että emme vielä tunne asiasta paljoakaan. Ihmisen vastuullisuutta tämä ei kuitenkaan poista. On olemassa muita seksuaalisen kehityksen häiriöitä, jotka ovat homoseksualismia paljon haitallisempia. Yhteiskunnan laki pitää kuitenkin selviönä sitä, että ihminen on vastuussa niiden toteuttamisesta.

Usein viitataan lainsäädännössä ja tautiluokituksessa tapahtuneisiin muutoksiin. On hyvä, ettei homoseksualismia enää kriminalisoida. Sairaudeksi määritteleminen on ongelmallisempi. Tehtyyn ratkaisuun voinee yhtyä, mutta samalla ainakin omaksi kysymyksekseni jää, onko kyseessä olennaisesti asiaa koskevan tiedon lisääntyminen vai tilanteen arvioiminen haittojen ja vahingollisuuden näkökulmasta. Niiden arvioidaan yhteiskunnalliselta näkökulmalta tarkastellen, mahdollisesti myös ihmisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta katsoen olevan niin vähäisiä, ettei ole syytä luokitella taipumuksen toteuttamista rikokseksi eikä sairaudeksi. Miksi kirkko ei saisi kuitenkin nähdä, että Jumalan luomistyöhön perustuva käsitys sukupuolisuuden ja lisääntymisen välisestä kytkennästä ei saisi olla mukana siinä kokonaisuudessa, jossa nautinnolla ja keskinäisen rakkauden osoittamisella on myös keskeinen merkitys. Näiden kahden erottamisesta tässä on kysymys.

Miksi nyt ollaan kiinnostuneita vain tämän yhden suuntautumisryhmän tilanteesta? On helppo nähdä ero niiden sukupuolisuuteen liittyvien taipumusten toteuttamisesta, jotka perustuvat pakottamiseen ja alistamiseen ja niiden, jotka perustuvat aikuisten ihmisten vapaaseen, kummankin osapuolen halukkuuteen. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole ainoa sellainen. Miksi kirkko ei oikopäätä hyväksy samalla tavalla esimerkiksi polygamisessa suhteessa eläviä ryhmiä silloin kun jokainen osapuoli vakuuttaa olevansa tässä haaremissa vapaaehtoisesti? Näitähän on.

Kirkon tehtävä on siunata niitä ihmisiä, jotka siunausta pyytävät. Tämä ei kuitenkaan voi merkitä sitä, että kirkko hyväksyisi kaiken, mitä ihminen tekee. Jumalan antama siunaus merkitsee ennen kaikkea sitä, että hän antaa anteeksi ihmisen synnit. Anteeksi voi kuitenkin antaa vain syntejä. Siksi ei voi puhua armosta, jos kirkko alkaa selittää homoseksuaalisuuden normaaliksi ja hyväksytyksi asiaksi. Jumalan siunaukseen kuuluu myös syntien näkeminen synneiksi ja hänen apunsa saaminen taistelussa omia syntejä vastaan. Tällaista siunausta me kaikki tarvitsemme, niin homot kuin heterotkin kukin omien syntiemme suhteen. En usko, että kukaan ihminen voi toteuttaa kaikkia taipumuksiaan pidäkkeettömästi.

Raamatun opetus konservatiivisten käsissä

2008-08-16T01:31:00.000-07:00

Kirkossa ollaan viimeisen Kotimaa -lehden mukaan taas pitemmälle kehityneen ongelman edessä: Raamattukoulutus on konservatiivien käsissä!
Ongelmahan ei ole uusi. Jo vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin, on silloin tällöin välähtänyt esiin ajatus, että kirkon vanhoilliset piirit ovat kaiken kehityksen jarru. Piispa Heikan blogissa, johon olen jo aikaisemmin viitannut, luonnehdittiin Luther-säätiötä siten, että se pitäytyy liian tiukasti luterilaiseen tunnustukseen. Tämä on Heikan mukaan sen skismaattisuuden syy.

Nyt ongelmana on, että raamattukoulutusta tässä kristillisessä kirkossamme vielä ihmisille antavat tahot pitäytyvät liian tarkasti Raamattuun.

Näin tekevät ovat kuitenkin hyvässä seurassa.
Jo Paavali tunnusti: "...minä niin uskon isieni Jumalaan, että uskon kaiken, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa." Luther, joka luonnehti Jumalan sanaksi sen, mikä "ajaa Kristusta", jatkoi ajatusta: "Kaikki Raamatussa ajaa Kristusta." Kristillinen kirkko on aina pitäytynyt siihen, että Raamattu on Jumalan ilmoitus. Sen syntyhistoriasta samoin kuin sen oikeasta tulkinnasta tulee kirkossa aina kyetä keskustelemaan, mutta itse lähtökohdan kyseenalaistaminen ei pitäisi tulla kysymykseen. Sitä vastoin kirkon julistustehtävään kuuluva olennainen osa on keskustella maailman kanssa (kirkko ja maailma siis toistensa vastakohdiksi käsitettyinä) siitä, onko perusteltavissa se usko, että Raamattu välittää ihmisille Jumalan ilmoituksen.

Mikähän Raamattuun uskomisessa oikein pelottaa?

Jos käytetään käsitettä fundamentalismi, vaikuttaa tilannearvioihin sanan nykyinen käyttötapa. Nykyisin se liitetään fanaattiseen, uskonnollisesti motivoituun muslimiterrorismiin ja sitä kautta ajattelutapaan, jonka mukaan yhteiskunta on jopa väkivalloin pakotettava omaksumaan uskonnon arvot. Tämänkö pelosta kiirehdimme selittämään yhteiskunnalle, ettemme ole samanlaisia.
Nyt kuitenkin kristitty Raamattuun tiukasti pitäytyvä ihminen omaksuu sieltä myös regimenttiopin, joka nimenomaan on muslimifundamentalismille vieras. Voi jopa todeta, että monet kristityt fundamentalisti juuri fundamentalisminsa tähden kieltäytyvät aseellisesta palveluksesta.

Fundamentalismi voidaan käsittää myös alkuperäisellä tavalla. Sen ytimenä oli pitäytyminen perusteisiin, fundamentteihin, jotka olivat Raamatun keskeiset opit, ne samat, jotka kirkko kiteytti - Raamatusta ne ammentaen - kirkon varhaisiin uskontunnustuksiin. Niistähän me vieläkin haluamme pitää kiinni!

Se toinen linja kirkossamme kuitenkin irtautuu keskeisistä kristillisten tunnustusten kohdista. Tämä tapahtuu ensin suhteessa Jumalan sanaan. Jo ensimmäisessä lankeemuksessa oli tämä juuri: "Onko Jumala todella näin sanonut?" Kun luottamus Jumalan sanaan on murrettu, on tie auki myös käskyistä nousevan kristillisen moraalin muuttamiselle. Askel kerrallaan irti Raamatun moraalikäsityksistä.

Voi kysyä, hajottaako kirkon ykseyttä se linja, joka luottaa Raamattuun ja kirkon vanhaan tunnustuspohjaan vai se, joka irtautuu näistä ja ammentaa oppinsa ja moraalinsa ajan hengestä ja yleisestä mielipiteestä?

2008-06-23T08:12:00.000-07:00

Jostakin siepattu ajatus

2008-06-22T00:06:00.000-07:00

Die Bibel ist nicht dazu da, dass wir sie kritisieren, sondern dazu, dass sie uns kritisiert.
Quelle: Sören Kierkegaard (1813-1855), dänischer Theologe und Philosoph

Siis suomeksi tämä Sören Kierkegaardin ajatus:
Raamattu ei ole olemassa siksi, että me kritisoisimme sitä, vaan siksi, että se kristisoi meitä.

Joku kertoi, että eilisessä Horisontissa radiojumalanpalveluksen jälkeen oli haastateltu henkilöä, joka oli ottanut kantaa nykyiseen kirkostaeroamisbuumiin suunnilleen näin:
Ajattelevien ihmisten nykyaikana on mahdotonta uskoa pyhäkoulumaista uskoa Raamatun kertomuksiin. Koska kirkko ei selvästi ilmaise niiden olevan symbolisia, puhuvan ihmisen sisäisistä uhista ja niiden voittamisesta jne, ihmiset tekevät johtopäätöksensä eroamalla kirkosta.

Väitteeni on, että Raamatun kertomusten oletettu järjenvastaisuus on myytti. Sen täytyy perustua yksinomaan siihen, että ihminen - todennäköisesti ajattelematta ja tiedostamatta sitä itse - omaksuu ajattelulleen premissit, jotka asettavat Raamatun ihmeet ristiriitaan noiden lähtökohtien kanssa. Jos luonnonlait sellaisina, kuin me ne aisteillamme havaitsemme ja tunnemme, ovat lähtökohta, jonka taakse ei edes pyritä, on selvä, että ristiriitoja ja mahdottomuuksia ei voi välttää. tällöin jää kuitenkin suuri kysymys avoimeksi: Miten on selitettävissä se, että jotakin on olemassa sen sijaan, että mitään ei olisi. Tätä ei voi ateistiselta perustalta ratkaista. Ja tässä on koko olemassaolon ja olevaisuuden suurin perusongelma.

Jos lähdemme siitä, että mitään ei voi olla ilman sitä edeltävää syytä, ja samalla siitä, että aine ei ole ikuista, on pakko olettaa kaiken alkuun Jumala.
Jos tämä Jumala on halunnut toimia tässä maailmassa siten, että hän lähetti maailmaan Poikansa, jonka syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus osoittavat hänen olevan jotakin tämän maailman ulkopuolelta olevaa, ei se voi sotia avoimesti käytettävää järkeä vastaan. Kysymyshän on luonnon ja luonnolakien luojan toiminnasta. Hän on toiminnassaan vapaa nyt niinkuin maailmaa luotaessa. Hän voi toimia niin kuin hän haluaa. Tämä ei ole järjen vastaista, ylijärjellistä kylläkin, koska ihminen ei voi havaintoja ja päätelmiä tekemällä löytää näitä asioita itsestään ilman Jumalan ilmoitusta.

Tästä syystä myös Raamattu, mahdollisine vaikeine kohtineen, kertoo aidolla ja luotettavalla tavalla, sen, miten Jumala toimii ja mitä hän meidän suhteemme haluaa. Siksi siitä ei voi ottaa mitään pois, kritisoida sitä nykyisen ateistiseen peruslähtökohtaan sidotun yliopistoteologian mukaan, joka on turmellut pitkälle kirkon uskon.

Onneksi se on vain yksi - joskin liian paljon vaikuttanut ja kirkossa tuhoa tehnyt - haara yliopistoteologiaa. Parempaakin, Raamattua kunnioittavaa ja sille uskollista teologiaa on vielä olemassa.

Tämäkin kukkapenkissä aterioiva pikkupupu on oikeastaan iso ihme

Vaihtoehdot

2008-06-11T22:00:00.000-07:00

"Raamattu on Jumalan kirja ihmisille."
"Raamattu on ihmisten kirja Jumalasta."

Tällaisen vaihtoehdon edessä voi tuntua siltä, että kysymys on vain jokseenkin merkityksettömästä vivahde-erosta. Suuri yleisö ei näe lauseitten syvää periaatteellista eroa.

Nykyisen länsimaisen kulttuurin omaksuma ajattelutapa kaihtaa kaikkea ehdottomuutta. Kaikki asiat nähdään makuasioiksi, mielipidekysymyksiksi. Se, mikä tuntuu minusta nyt hyvältä, on minun totuuteni. Toinen ihminen tykkää jostain toisesta asiasta ja olkoon se hänen totuutensa.

On tietenkin niin, että monet asiat oikeasti ovat tällaisia.
Mutta monet eivät ole.

Ei voi olla niin, että Jumala on sekä hindujen kaikkeuteen sulautuva persoonaton maailmansielu Brahman tai tästä suuresta perustasta nouseva lukuisa pikkujumalten joukko, että islamin kuvaama ankaran monoteistinen, kolminaisuuden kieltävä Jumala, Allah, sekä vielä kristinuskon persoonallinen, yksi, mutta kolmipersoonainen Jumala. Sisällöllisesti nämä erilaiset käsitykset ovat niin ristiriitaisia, että ne eivät voi olla kaikki yhtä aikaa totta. Ne kaikki voivat olla olla epätosia tai yksi niistä voi olla tosi. Jos yksi niistä on tosi, sulkee se toiset pois. Näkemysten välillä on sovittamaton ristiriita.

Jos Raamattu on vain ihmisen sanaa Jumalasta, se asettuu vain yhdeksi mielipiteeksi siitä, millainen Jumala on. Se ei voi vaatia itseensä kohdistuvaa arvonantoa oikean Jumalaa koskevan tiedon jakajana.

Jos se sitä vastoin on Jumalan antama kirja ihmisille -olkoon sen syntyprosessi tässä ihmisten maailmassa millainen tahansa - se antaa meille luotettavan tiedon Jumalasta ja hänen tahdostaan ihmisiä kohtaan.

Tämä usko on aina ollut kirkon perususkomus. Jos kirkko tai joku sen yksittäinen työntekijä luopuu siitä, silloin on katkennut yhteys siihen, mitä Kristus tarkoitti asettaessaan maailmaan kirkon "totuuden pylvääksi ja perustukseksi". Silloin mikään ihmissuosio ei voi tehdä tyhjäksi sitä, että meillä ei ole enää todellista annettavaa heidän perimmäisiin kysymyksiinsä.

Skisma ja hereesia

2008-06-01T21:37:00.000-07:00

Kevään mittaan on puhuttu paljon kirkollisessa keskustelussa skismasta ja vähän hereesiastakin. Sanathan merkitsevät:
-Skisma - kirkon sisäinen repeämä, jossa on kysymys kirkon järjestystä koskevasta asiasta. Tällaisesta paras esimerkki kirkon historiassa oli tilanne, jossa yhden paavin sijasta paaveja oli kaksi, jotka molemmat julistivat toisensa kirouksen alaiseksi.
-Hereesia - harhaoppi, jossa joko kirkon sisällä tai sen ulkopuolella joku opettaa vastoin Raamatun ja kirkon oppia. Esimerkkinä tilanne, jossa toiset esittivät Jeesuksen olevan pelkkä ihminen ja toiset pelkkä Jumala. Tässä tilanteessa kirkko muotoili Raamatun perusteella oppinsa, jonka mukaan Jeesus on yhtä aikaa Jumala ja ihminen.
Vastoin Dan Brownin (Da Vinci-koodi) ja monien muiden ajatusta opin muodostamisen taustalla ei ollut ensisijaisesti kirkon valtapoliitiikka, vaan kysymys oli nimenomaan raamatullisen puhtaan opin selventämisestä silloin vallitsevan tilanteen kontekstissa.

Nyt kirkossamme keskustellaan Luther-säätiöstä ja sen piirissä olevasta virkakäytännöstä, jossa pappisvihkimys on saatu Ruotsin lähetyshiippakunnan piispalta, jonka puolestaan vihki piispaksi Kenian luterilaisen kirkon piispa. Tämän taustalla puolestaan on kirkkomme virkaratkaisu yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tilanne on johtanut siihen, että keskustelun varsinaiseksi polttopisteeksi on noussut liikkeen piirissä suoritetut kasteet, joiden suhteen on esitetty kysymys niiden pätevyydestä.

Yhdyn ajatukseen siitä, että kysymyksessä on skisma. Sanoin tämän ääneen jo aikaisemmin talvella ennen kuin piispa Heikka oli nostanut käsitteen tässä yhteydessä julkisuuteen. Kirkkomme on tehnyt laillisessa järjestyksessä virkapäätöksensä. Kirkkomme järjestyksen mukaan kirkko voi itse päättää siitä, kuka jossain muualla papiksi vihitty henkilö voi toimia pappina kirkkomme piirissä ja millä perusteella tämä tapahtuu. On kuitenkin mielestäni ylilyönti - luultavasti paniikkitilanteessa tehty - ratkaisu hylätä Luther-säätiön papin suorittama kaste.
Ruotsin kirkko ei tee näin omassa vastaavassa tilanteessaan.

Jo vanhan kirkon aikana kirkossa oli vastaava tilanne. Silloin määriteltiin kirkon kannaksi se, että oikea kaste vaatii kaksi elementtiä: veden käyttö ja kasteen toimittaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tällä perusteella skismaattisen ryhmän piirissä suoritetut kasteet hyväksyttiin yleisessä kirkossa. Nyt meillä esitetty uusi kriteeri, se että kasteen tulee tapahtua johonkin kirkkokuntaan, ei ollut kriteerilistassa silloin. Sitä ei mainita myöskään kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Se ei kestä myöskään asian tarkastelua esimerkiksi lähetystilanteessa. Kun Paavali kastoi vanginvartijan ja kangaskauppiaan Filippissä, ei kaupungissa eikä koko Euroopassa ollut vielä kirkkoa. Kirkko ja seurakunnat muodostuivat niistä, jotka oli kastettu ennen seurakunnan tai kirkon muotoutumista. Paavali ei kastanut jo kertaalleen kastamiaan uudelleen kirkon muotoutumisen jälkeen.
Ruotsin kirkko, jossa vastaava tilanne on vaikeampi kuin meillä, Missionsprovinssenin piirissä kastetut lapset otetaan ruotsin kirkon jäseneksi, kun vanhemmat sitä pyytävät. Rekisteriin liitetään vain merkintä siitä, että kaste on suoritettu käyttäen muuta kuin kirkon omaa kasteen järjestystä. Vastaava on käytäntö myös muualla maailmassa; jopa katolinen kirkko toimii vastaavasti.

Meidän yliampuva ja hätiköity ratkaisumme tuo esiin uuden ongelman: uudestikastamisen.

On hyvin vaikea nähdä, mitä periaatteellista eroa kirkko näkee esimerkiksi niiden pienempien kristillisten kirkkojen tai liikkeiden kasteissa, joissa itse kastekäsityksessä on eroja meidän näkemykseemme verraten. Ne hyväksytään oikein toimitettuina. Perustavaksi kriteeriksi nousee siis Luther-säätiön skismaattisuus.

Tilannetta on kiristetty liikaa. Kirkon pitäisi nöyrästi miettiä, mikä on johtanut skisman syntymiseen. Virkaratkaisua tehtäessä todettiin, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi - olisihan hullua sanoa, että kirkko olisi ollut aina väärässä ja että suurin osa kristikuntaa olisi väärässä vieläkin. Tähän perustuen vanhalle virkakäsitykselle myöskin myönnettiin elämisen oikeus kirkossamme. Tämä taattiin kirkolliskokouksen päätökseen liitetyllä ponnella. Nyt se on kuitenkin vedetty pois ja selitetty mitään merkitsemättömäksi.

Jos siis skisman olemassaoloon vastuullisia ovat itse skismaatikot, on taustalla myös kirkon oma, liian hätäinen ja äkkinäinen ratkaisunteko, johdonmukaisuuden puute. Vanhakantaisesti ajattelevien kokemus on, että heille annettiin tyhjä lupaus. Kun nyt on selitetty, ettei kirkolliskokouksen ponsilauselmaa tarkoitettu loputtomiin kestäväksi, voisi edellyttää, että tämä olisi ilmaistu kirkkolakia muutettaessa: siirtymäaika kaksikymmentä vuotta! Näin ei kuitenkaan tehty. Suuria ratkaisuja tehtäessä on hyväksyttävä se, että syntyy pitkäaikainen jännite vanhan ja uuden käytännön välille. Sille on annettava aikaa hoitautua pois itsestään, mutta se voi viedä sukupolvien ajan.

Tilanteen kiristämisen sijasta olisi vieläkin mahdollista luoda toinen toistaan kunnioittaen säännöstö, joka mahdollistaisi vanhan virkakäsityksen kannattajien toiminnan kirkossamme. On oikein, ettei voi hyväksyä sellaista töiden järjestelyä, jonka mukaan naispappi joutuu väistymään työtehtävistä. Sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi miespappi ei voisi väistyä. Mutta tästähän on tehty jo poliisiasia! Yksipappiset seurakunnat ja työvuorojen suunnittelu (joka on eri asia kuin järjestely) ovat käyttökelpoisia keinoja asian hoitamiseksi niin, ettei mitään skismaa kirkossamme edes olisi. Nyt linja kirkossa, joka haluaa profiloitua keskustelevaksi, avarahenkiseksi ja erilaisuutta kohtaan suvaitsevaiseksi kirkoksi, on osoittaa tälle vanhoilliselle porukalle tietä ulos kirkosta.

Lutherin jalanjäljillä 1. Antisemitismiä

2008-05-29T22:19:00.000-07:00

Sain osallistua äskettäin Kirkon koulutuskeskuksen järjestämään opintomatkaan, joka suuntautui Saksaan entisiin itäisiin osiin, kaupunkeihin, jotka olivat keskeisiä Lutherin ja Johann Sebastian Bachin elämäntyön kannalta. Aion kirjoitella - pitkästä aikaa - välähdyksiä matkalta myös tähän blogiin.

Paluumatkalla Berliinin Tegelin lentoasemalla mukana matkalla ollut vaimoni huomasi jonkin matkan päässä muutaman mustiin pukeutuneen ortodoksijuutalaisen kävelevän ohitse pitkine partoineen ja lierihattuineen. Hän totesi, miten hyvän näköisiä he olivat ja sanoi: "Tekis miel kahtoo, mutta kun ee ilikiä."

Takanamme seisova mies liittyi keskusteluun sanoen, että noitahan se Aadolf teilasi aikoinaan. Yhdyimme ajatukseen, mutta yllätykseksemme mies vielä jatkoi: "Olisi vain suorittanut homman loppuun asti"!!

Kysyimme häneltä, miksi ihmeessä hän noin ajatteli.

-"He ovat niin ylpeätä porukkaa."

-"Eikö heillä ole syytä ollakin - ovathan heidän saavutuksensakin vaikka urheilun, taiteen, tieteen ja filosofian alalla aina olleet maailman eturivissä."

Mies jatkoi juutalaisten vikaluetteloa, ylpeytensä lisäksi he aina eristäytyvät muista, haluavat erottautua porukasta ja ovat lisäksi rikkaitakin.

Jokseenkin tyrmistyneinä totesimme vain, että mielestämme jokaisella kansalla ja yksilöllä on oikeus säilyttää oma identiteettinsä, kunhan vain noudatetaan lakeja, jotka kussakin valtiossa vallitsevat ja koskevat kaikkia ihmisiä.

Myöhemmin Seutulassa, odottaessamme jatkolentoa, me Kuopioon ja hän jonnekin muualle, hän kävi takanamme keskiyön aikaan hiljaisessa terminaalissa kännykässään pitkän keskustelun, joka osoitti hänen olevan ilmeisesti aika korkealla pallilla oleva liikemies.

Sivistys ja koulutus eivät näköjään voi poistaa syvään juurtuneita asenteita, eivät myöskään sitä antisemitismiä, joka on vallinnut eurooppalaisessa kulttuurissa ja jonka juuret ovat kaukana muinaisuudessa.

Sinä samana päivänä olimme kiertäneet katselemassa Berliinin nähtävyyksiä.
Olimme nähneet muunmuassa Hitlerin bunkkerista maan päälle näkyvät osat

ja keskellä kaupunkia olevan laajan alueen, johon muutamia vuosia sitten rakennettiin kansallissosialismin kuuden miljoonan juutalaisen uhrin muistomerkki.

Lukuvihje: Eero Kuparinen, Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia. Atena Kustannus Oy - Jyväskylä 1999

Keskustelu jatkuu

2008-03-04T00:33:00.000-08:00

Keskustelu Suokonaution ympärillä on jatkunut kiivaana. Suomen Kuvalehdessä olleen Suokonaution artikkelin jälkeen, jossa hän Lauri Jäntin Iisalmen Sanomissa olleen vastauskirjoituksen mukaan kritisoi ankarin sanoin työntantajaansa, on kirjoituksia ollut IS:ssa enemmänkin. Tänä aamuna (4.3.) Suokonautio oli tunnin pituisessa keskusteluohjelmassa Yle 1:ssä eräiden muiden, mm. Leena Huiman kanssa. Toimittajan kysymykseen, mitä tarkoittaa lyhenne evl, Markku vastasi: Luulin Kanadasta Suomeen tullessani sen tarkoitavan evankelisluterilaista, mutta pian huomasin sen merkitsevän Erittäin Vanhoillista ja Luutunutta.

Kotimaassa oli viime viikolla Heli Karhumäen kolumni, jossa hän kertoi soittaneensa kohua herättäneelle papille. Keskustelu oli tuonut aihetta suureen hämmennykseen: Oli käynyt ilmi, että kristinuskolla ei ole mitään omaa tuotetta. Kaikki uskonnot ovat yhtä, synnintunnustus on jumalanpalveluksessa tarpeeton, Jeesuksen ylösnousemus vain myytti, uskontunnustus vain symbolinen, Jeesus ei ole syntien sovittaja jne. Karhumäki lopettaa: "Luulen, että pastorin kirvesmanööverit ja iskelmäluikautukset jäävit pikku pulmiksi sen rinnalla, miten suuria opillisia ongelmia hänen julistuksellaan on."

Hienoa, että Kotimaa julkaisi tämän kolumnin.

Suokonautio pahoitti artikkleista mielensä ja paheksui sitä, että siinä vääristeltiin hänen ajatuksiaan ja samalla vaikutettiin tilanteeseen juuri Varpaisjärven kirkkoherranvaalin alla.

On kuitenkin niin, että hän itse on tuonut kirjoituksissaan esille juuri näitä samoja ajatuksia.

Jutuissaan hän toistaa erästä perusasiaa:

Hän vertaa itseään uskonpuhdistajiin, jotka tahtoivat aikoinaan uudistaa kirkkoa, mutta jotka katolinen kirkko silloin torjui.

On kuitenkin huomattava, että Luther ja muut reformaattorit pitivät keskeisenä uudistuksen sisältönä paluuta takaisin Raamattuun. Se antoi heille kiinteän perustan kaikessa uudistustyössä. Suokonaution, Kuulan ja muiden nykyisten uudistajien uudistuksen suunta on päinvastainen. He selittävät kaikissa kirjoituksissaan, ettei Raamattuun kannata luottaa, se ei pidä paikkaansa, se on aikaansa ja kulttuuriinsa sidottu, nykyisin teidämme paremmin, että..., tieteellinen tutkimus on osoittanut... jne. Uskonpuhdistuksessa uudistettiin kohti Raamattua, tässä nykyisessä muutoksessa uudistetaan pois Raamatusta.

Tämä on teitysti johdonmukaista ajateltaessa sitä lähtökohtaa, jonka Kuula toi esiin jo aikaisemmin kommentoimassani blogissa: Jumala ei ole ilmoittanut itseään mitenkään.

Ajatus siitä, ettei Jumala ole ilmoittanut itseään saattaa tuntua humaanilta, koska sen mukaan emme kristittyinä voi asettua toisten yläpuolelle kertomaan ylhäältäpäin heille mikä on totuus. Asenne edistää suvaitsevaisuutta, ainakin teoreettisesti. Samalla se kuitenkin sinkoaa syytöksen kohti Jumalaa: Sinä olet välinpitämättömyytesi tähden jättänyt meidät ihmiskuntana hapuilemaan tietämme kohti Sinua. Olemme kuin kuplan sisällä, kykenemättömiä koskaan saavuttamasta Sinusta oikeaa tietoa.

Perinteinen kristillinen usko nousee luottamuksesta Jumalan hyvyyteen, joka on johtanut Hänet ilmoittamaan itsensä ihmiskunnalle ennekaikkea Pojassaan, joka synti ihmiseksi neitsyt Mariasta, joka sovitti syntimme uhrillaan, joka nousi komantena päivänä kuolleista ja joka kerran tulee takaisin kirkaudessaan. Hänestä antaa luotettavan todistuksen Raamattu, joka sisältää silminnäkijöiden todistuksen Hänestä ja Hänen teoistaan. Näin erityinen ilmoitus antaa myös nykyisenä aikana vastauksen ihmiskunnan Jumalaa koskevaan kyselyyn.

Lumisella kävelyretkellä

2008-02-22T03:28:00.000-08:00

Vapaapäivä. Alkutalvi oli kurjan lumeton, mutta nyt on talvi. Yön aikana tullut lunta paljon, ja koko päivän tulee lisää. Kävelyretkellä oli mukava mietiskellä Martin Heideggerin ajatuksia. Hänellehän oman mielen sisäinen maailma, havainnot ja merkitysten antaminen, olivat se todellisuus, joka ainakin joidenkin tulkintojen mukaan peitti kokonaan alleen mielen ulkopuolisen maailman. Tunnetusti Rudolf Bultmann sai ratkaisevat vaikutuksensa Heideggerilta. Ja Bultmannin ajattelussa myyttien merkitys nousi ratkaisevaan asemaan. Entmythologisierung -ohjelma riisuu kristinuskon sanomasta sen, mikä klassisen kristinuskon mukaan on olennaista, neitseestäsyntymisen, ylösnousemuksen, yleensä keskeiset Kristusta koskevat asiat ja siirtää ne myyttien joukkoon. Niille jää perinne- ja tunnearvo, objektiivista, historiallista, konkreettista todellisuutta ne eivät ole. Meillä suomalaisessa yliopistoteologiassa tämä linja on vaikuttanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten ajan. Ja yliopistosta se on tullut laajenevaksi osaksi seurakuntapapiston ajattelua ja sitä kautta luomaan jännitettä seurakuntien työntekijöiden ja elävän seurakunnan välille. Se särkee seurakuntien ja koko kirkon eheyttä ja - mielestäni -murentaa itse kirkon uskon perusteita.

Paradoksi

2008-02-20T23:08:00.000-08:00

Mitä kirkkaammaksi paljastuu se – luterilainen - totuus, ettei ihminen pysty tekemään mitään pelastuakseen, että hänen ratkaisuvaltansa on sidottu, sitä suurempaa tarvetta hän kokee kääntyä Herran puoleen, että Hän armahtaisi ja pelastaisi. Tai sitten hän kääntyy lopullisesti Kristuksen luota pois. – Helluntailainen ja uuspietisti kutsuvat tätä ratkaisuksi.

Kommentti Kari Kuulan artikkeliin Savon Sanomissa 14.2.2008

2008-02-20T22:38:00.000-08:00

Kommentin taustalla ovat kesän 07 lehtikirjoitukset, joissa oli kysymys siitä, onko kristinuskon esittämä pelastustie ainoa, onko niin – kuten Kuula esitti – että toiset monoteistiset uskonnot ovat myös teitä saman Jumalan yhteyteen. ”Kristinusko ei voi monopolisoida Jumalan ilmoitusta ja pelastustietä vain itselleen." Markku Suokonautio pani vähän paremmaksi ja sanoi kaikkien uskontojen ja myös ateismin johtavan ihmisen pelastukseen.

Tammikuun lopulla 08 Kuula jatkoi teemaa kirjoittamalla, ettei ole olemassa Jumalan ilmoitusta. Hän ei ole ainakaan sitä löytänyt, ei pappisvihkimyksessä eikä muualla. Kaikki uskontojen esittämät konstruktiot ovat vain kulttuurisidonnaisia ja ihmisten omasta ajattelusta tai kokemuksesta nousevia ajatuksia. Siksi totuutta Jumalasta ei voida tietää. Kuula kertoo pitäytyvänsä lähinnä isien uskoon, koska se on paras vaihtoehto läntisellä pallonpuoliskolla.

Iisalmen ruustinna antoi nopean vastineen SS:ssa, jossa hän sanoi, että onneksi Jumala on ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Pyhässä Raamatussa. Joku toinen vastasi sitaatilla, jonka ytimessä oli ajatus, että Jumala voidaan löytää lähimmäisessä.

Pekka Ryhänen ja muutamia kymmeniä allekirjoittajia jätti tammi-helmikuun vaihteessa tutkintapyynnön Kuulan ja Suokonaution luterilaisessa opissa pysymisen suhteen.

Savon Sanomissa Kuula vastaa 14.2.2008 tutkintapyynnön tekijöille.
Hän toisaalta tuntuu pyörtävän ajatuksiaan. Hän vetoaa luterilaiseen armo-oppiin, joka ”pelasti hänet toisen kerran nuorena uskovaisena”. Vahvin ilmaisu hänellä on, että kun ei-kristittykin pelastuu, se ei tapahdu ohi Kristuksen, vaan Kristuksen kautta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän jatkaa tämän jälkeen: ”Kristus nimittäin toimii muuallakin kuin siellä, missä hänestä selkosanallisesti puhutaan.”

On totta, että kristillisen teologian traditiossa tätäkin ajatusta on kannatettu. Voi kuitenkin kysyä ensiksikin, miten tämä vastaa, ei vain luterilaisen teologian keskeisiä näköaloja, vaan myös Uuden testamentin kannanottoja. Jotkut Uuden testamentin kohdat voidaan tulkita tähän suuntaan. Niitä ei kuitenkaan ole pakko tulkita siten. Koska asia on kontingentti, ei siihen varsinaisesti voida vedota Toinen kysymys on se, miten tämä vastaa niitä ajatuksia, joita Kuula on esittänyt aikaisemmassa keskustelussa Jumalan ilmoituksesta. Tämä uusin esitys ei kiellä Kristuksen absoluuttisuutta Jumalan ilmoittajana, vaan liittyy siihen. Tähänastiset kannanotot näyttävät nimenomaan tämän kieltäneen.

Kysymys on varmaan siitä kaksijakoisuudesta, joka on tuttu jo Bultmannilla. Todellisuus jakautuu tieteen ja uskon kenttään siten, että samoja asioita voidaan katsoa molemmista näkökulmista. Bultmann tiesi, ettei Jeesus noussut kuolleista, mutta myyttinä piti sitä osana keerygmaa ja julisti sitä saarnatuolista seurakunnalle. Kuula ottaa esiin saman kaksijakoisuuden sanomalla, että hänen saarnoistaan saa käsityksen siitä, mitä hän julistaa pappina, ja siinä ei pitäisi olla mitään vikaa. Tieteellisen teologian tekijänä ja tiedekirjailijana hän puhuu muuta, osittain liberaalimpaa, vaikkakaan ei kaikkein äärimmäistä laitaa. Hän ei yhdy ajatukseen anything goes. Olennaista on, että hän sanoo omienkin kantojen tulevan tällöin esille, kantojen, joissa hän liittyy väljempään kristilliseen tarditioon, kuin 1500-luvun (uskonpuhdistuksen) teologiaan. Omat kannat siis eivät mahdu kirkkomme oppiperustan raameihin, niihin, joihin pappisvala meidät sitoo.

Tämä käy selvemmäksi, kun kysyy, mitä Kuula tarkoittaa luterilaisella armo-opilla. Nykyisin saa vahvan vaikutelman siitä, että armosta on tullut yleisen humaanisen ihmisen hyväksynnän näkemys, jolla ei ole kontaktia siihen lain ja evankeliumin dialektiikkaan, joka luterilaisuudessa on välttämätön. Siitä puuttuu myös taju hinnasta, jonka Jumala on armosta maksanut: Jeesuksen uhrista meidän syntiemme tähden.

Muutama vuosi sitten Puijon kirkolla hiippakunnan eksegeettisessä symposiumissa kyseltiin mm. vieläkö ristinkuolemassa tapahtunutta syntien sovitusta pitää saarnata seurakunnalle, kun sen merkitys ei ole totta, vaan on ilmausta paimentolaiskulttuuriin sidotuista vanhentuneista käsityksistä, joita meidän aikamme ihmisen on mahdotonta enää hyväksyä. Vastaus, joka kokouksessa annettiin, oli, että tradition vuoksi siitä ei kuitenkaan tarvitse vielä luopua.

Eli siis: vanhoilliselle seurakunnalle voidaan puhua sellaista, mihin ei itse enää uskota!

Blogin avaus

2008-02-16T01:23:00.000-08:00

Päätin minäkin vanhanaikaisuudestani huolimatta siirtyä nykyaikaan.

Tarkoitukseni on tämän blogin kautta osallistua teologiseen ja kirkolliseen keskusteluun. Sanomalehtien palstat eivät anna siihen riittävää mahdollisuutta, ne ovat hitaita ja kankeita, eikä joka risaukseen viitsi aina reagoida.

Tämä on minulle kanava kertoa mielipiteitäni. Toivon, että tässä esiin tuomani kannanotot voisivat olla myös muille ajattelun avuksi.