Ongelmana kirkkomme keväisessä tulkinnassa oli se, kumpi on katsottava primääriksi, Kristuksen universaali, tunnustuskunnat ja aikojen rajat ylittävä kirkko vai tässä ajassa ja historiallisessa ja maantieteellisessä tilanteessa elävä ja tietyn järjestyksen omaava, mielellään vielä rekisteröitykin kirkko ja sen seurakunnat. Uuden testamentin opetus on tässä selvä, samoin oman kirkkomme opetus, jota on aina sovellettu muunmuassa lähetystyössä. Tähän viittaa vielä sekin, että meillä on itsestään selvästi hyväksytty myös esimerkiksi helluntailaisten rekisteröimättömien seurakuntien piirissä suoritetut kasteet, vaikka itse kasteen sisin olemus ymmärretään heillä ja meillä eri tavoin. Tämä keväinen tulkinta oli siis aikamoinen kummallisuus.
Tämän aamun uutisointi kertoo Kuopiossa eilen päättyneen piispainkokouksen linjanneen asian nyt toisella tavalla.
Kriteerilista on palautunut siihen vanhan kirkon, luterilaisuuden ja oman kirkkolakimme kahden kohdan listaan. Veden käyttö ja kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen lausuminen tekevät kasteen oikeaksi. Tällöin - piispainkokouksen antaman uuden ohjeen mukaan - seurakuntien kirkkoherroilla on oikeus hyväksyä noiden skismaatikiksi leimattujen suorittamien kasteiden kautta kristityiksi tulleet lapset omien seurakuntiensa jäseniksi.
Ainakin lehdessä olevassa uutisoinnissa piispainkokous puhuu tässä lasten edun ajattelemisesta - vain siitä. Kysymys on kuitenkin paljon syvällisempi. On kysymys erilaisesta teologisesta linjasta. Ja tässä kyllä tuntuu, että Kalle Väätäinen on oikeassa, kun hän iloitsee siitä, että piispainkokous on palannut nyt luterilaisille linjoille. Se, onko jokin kaste pätevä kristillinen kaste ei toki voine olla riippuvainen vain sellaisesta, pohjimmiltaan sielunhoidon piiriin kuuluvasta kysymyksestä, halutaanko kirkossa toimia lasten etua ajatellen vai sitä vastaan!
