Vihakampanja

Mistähän mahtaa nousta se agressiivinen vihakampanja, joka on kohdistettu sitä toista kampajaa vastaan, jossa nuori nainen kertoi seksuaalisesta eheytymisestään? Kysymyshän on hänellä kovin henkilökohtainen, eikä hän noussut ketään vastaan.

Onko ihmiskunnan yhteinen ikiaikainen näkemys nyt niin vaikea, että se on kaikin keinoin torjuttava?

Onko kirkko todella niin hädissään siitä, että jollain taholla ajattellaan vieläkin samalla tavalla, kuin miten koko kristikunta on koko olemassaolonsa ajan näihin vuosiin asti uskonut, että sitä näkemystä kannattavilta on uhattava ottaa se vähäinen rahoitus pois, jolla kirkko on niitä tukenut? Kirkko siis selittää olleensa aina väärässä. Nyt ovat syttyneet kirkkaat valot. Tämä tuntuu uskomattomalta hybrikseltä.

Suorastaan surkuhupaisan ristiriitainen oli toisen iltapäivälehtemme uutisointi viikko takaperin. Sivuston yläosassa paheksuttiin syvän moraalisen närkästyksen vallassa sitä, että kampanjassa esiintynyt nuori nainen puhui seksuaalisesta eheytymisestä. Hiirellä jonkin matkaa alaspäin vierittäessä  löytyi juttu ihmisistä, jotka ovat koukussa nettipornoon. Aivan estoitta siinä viitattiin asiantuntijoihin, joiden mukaan taustalla on psykologisia ongelmia, ahdistusta, joka purkautuu tällaisella tavalla, ja joihin ihminen voi saada apua muun muassa terapiasta. Hän voi kokea seksuaalisen identiteettinsä eheytymistä.

Kysymykseni kuuluu, mitä ihmeen periaatteellista eroa näissä kahdessa seksuaalisen poikkeamisen muodossa on? Miksi toista suuntautumista pitää varjella genetiikkaan ja luonnollisuuteen vedoten ja toista voi estoitta luonnehtia vääristymiseksi, johon on syytä ja mahdollista hakea apua. Miksi arkkipiispa, seta ja muut toisen paheksujat eivät puolusta tätä toista poikkeavuutta?

Häkkisen haaste

Viime viikolla Mikkelin piispa esitti papeille haasteen. Hän valitti pappien Raamatun lukemisen vähäisyyttä.

Kotimaa24:ssä asiasta näytti heräävän heti vilkas keskustelu. Jotkut kiinnittivät huomiota siihen, että pappeja passivoi se, että teologisessa opetuksessa ja joissakin kirkon linjauksissa on nakerrettu pohjaa uskolta Raamattuun Jumalan sanana. Taannoin, monia vuosia sitten, kirjoitti Henrik Perret Porvoon hiippakunnan synodaalikirjan Bibelsyn och bibelbrok, Raamattunäkemys ja Raamatun käyttö. Nämä kaksi kuuluvat läheisesti yhteen.

Olikohan noin vuosi sitten, kun Kirkon tutkimuslaitos julkaisi tutkimuksen pappien mietteistä siitä, mikä Raamattu on ja miten he sitä käyttävät. Mielenkiintoista - ja samalla hälyttävää - oli asia, johon nyt Seppo Häkkinen puuttui. Raamattua luetaan vähän ja se ymmärretään ennemminkin uskonnolliseksi virikekirjaksi kuin Jumalan antamaksi ilmoitukseksi.

On selvää, että jos näkemys Raamatusta on se, että kyse on vain inhimillisistä mielipiteistä ja aikaan sidotuista suhteellisista käsityksistä, ei motivaatio sen äärellä viipymiseen kestä.

Itse imin jo nuorena, vasta uskoon tulleena ihanteen "pitää rautaisella kädellä kiinni aamuvartiosta". Nuoruuden ihanne on kantanut. Koen, että päivittäinen hetki, välillä pitkä, välillä lyhyt, useimmiten aamuin sekä illoin, on ollut keskeinen Jumalan kanava välittää armon ja myös Jumalan tahdon tuntemista ja palauttaa milloin mistäkin eksyksistä takaisin hyvälle tielle.

Mitään itsekehua tähän asiaan ei voi liittää; onhan niin, että fariseukset Jeesuksen aikana olivat parhaita Raamatun tuntijoita ja tiukimpia vaatimusten esittäjiä sekä itselle että muille. Raamatun tekninen lukeminen, yhtä vähän, kuin mikään muukaan pelkästään ulkonainen uskonnon harjoittaminen, ei hyödytä mitään, ellei Jumalan Hengen läsnäolo ja vaikutus ole mukana ja avaa sydäntä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että lukeminen tai muu uskon keskeisten asioiden harjoittaminen eivät olisi niitä kanavia, joita Jumala käyttää. Niistä irtautuminen varmasti johtaa uskon elämän hiljalleen tapahtuvaan jäähtymiseen ja kuolemaan.

Tässä mielessä Mikkelin piispa kiinnitti kyllä huomion äärimmäisen keskeiseen asiaan.

Kirkon oppia vai järjestystä koskeva yhtenäisyys

Viime sunnuntaina oli seuraajani virkaanasettamisjuhla. Tuntui mukavalta olla siinä mukana ja ajatella, että olen saanut jättää kaiken vastuun itseltäni pois ja antaa sen toiselle. Haluan rukoilla hänelle voimaa ja viisautta luotsata seurakuntalaivaa eteenpäin aikana, joka on todennäköisesti paljon hankalampi kuin omat vuoteni olivat. Maallistumiskehitys on ollut käynnissä koko ajan, mutta kaikista merkeistä päätellen se kiihtyy samoin monet muut kirkon sisäiset ongelmat; sen viime viikot ovat väkevästi osoittaneet.

Mielenkiintoinen yksityiskohta piispan pitämässä virkaanasettamispuheessa oli kohta, jossa hän puhui seurakunnalle hämmennystä ja hajaannusta tuottavien henkilöiden torjumisesta. Hän käytti siinä myös pappisvalasta tuttua ilmaisua "salainen suosiminen".

Pappisvala

Pappisvalassa "julkinen opettaminen ja salainen suosiminen" liitetään kirkkollemme vieraiden oppien yhteyteen. Niitä ei saa julkisesti opettaa eikä edes salaisesti suosia. Tämän taustana on se, että kirkkomme on sitoutunut siihen uskoon, joka on ilmaistu Pyhän Raamatun apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa (siis Vanhassa ja Uudessa testamentissa) ja niitä selittävissä kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa sekä 1500-luvulla syntyneissä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Jokainen papiksi aikova sitoutuu valalla tähän uskoon ja ilmaisee ettei opeta sen vastaisesti julkisesti eikä suosi niitä salaisesti.

Jotkut ajattelevat tämän sotivan uskon ja ajattelun vapautta vastaan - kirkon pitäisi olla avoin uskon uusille tulkinnoille ja keskustelulle, jossa myös papit voivat olla eri mieltä ja kertoa sen julkisesti. Pappisvala antaa kuitenkin vapaudelle ehdottoman rajan. Vapaus on siinä, että pappisvirkaan ei tarvitse ängetä, ellei kirkon usko ole myös papiksi aikovan oma usko. Tai jos usko häviää, voi aina johdonmukaisesti erota virasta ja alkaa tehdä muita hommia.

Kirkolla on siis määritelty oppi - siinä pitäisi jokaisen papin hierarkian yläpäästä alas asti pysyä.

Kirkkojärjestyksestä sanovat tunnustukirjamme toisin. Kirkon järjestys on olemassa inhimillisenä säädöksenä sitä varten, että kirkko voisi toimia oppinsa mukaisesti. Järjestyksen tarkoituksena on vain huolehtia siitä, että evankeliumi tulee puhtaast julistetuksi ja sakramentit oikein jaetuiksi. Kirkon yhteyteen riittävät nämä kaksi asiaa. Kirkon järjestyksessä voi ja saa olla eroja. Tunnustukirjojen mukaan erot järjestyskysymyksissä eivät hajota kirkon yhteyttä ja ykseyttä.

Tämä merkitsee sitä, että kirkon työntekijöiltä ei voi eikä saa vaatia sitä, että järjestyskysymyksissä tulee noudattaa ehdotonta samankaltaisuutta. Opissa on oltava yksimielisyys, mutta järjestyksessä se ei ole välttämätöntä.

Asiayhteys

Piispan puhe liittyi luonnollisesti olemassaolevaan asiayhteyteen. Muutamia vuosia on kirkossamme keskusteltu Luther-säätiön olemassaolosta ja toiminnasta, erityisesti siitä, että se on tehnyt ratkaisun oman viran perustamisesta ja omien itsenäisten jumalanpalvelusyhteisöjen luomisesta. Tämä hajottaa kirkkoa. Tietysti. Ratkaisut ovat sangen radikaaleja. Kirkkomme sisäisen eheyden kannalta katsoen ne eivät ole mahdollisia.

Oman kirkkomme lähtökohdassa voimme kuitenkin nähdä analogisen rinnakkaistapauksen.

Lutherin ratkaisu

Katolinen kirkko keskiajalla oli - ainakin ulkonaisen järjestyksen puolesta - yhtenäinen. Sitten tuli Luther, joka nousi aluksi ennenkaikkea joidenkin kirkon käytäntöjen kriitikoksi. Hän halusi poistaa väärinkäytöksiä.

Luther luuli aluksi, että kun paavi saa tietää, miten kirkon työtä hoidetaan väärin, hän tulee puuttumaan ja poistamaan jumalattoman anekauppakäytännön. Kun hänen muutosvaatimustaan ei  otettu vastaan, hän oivalsi, että kysymys on kirkon kokonaisvaltaisesta opillisesta harhautumisesta   Pohjan kirkon opillisen harhautumisen näkemiselle oli hänen evankeliumilöytönsä erityisesti Paavalin kirjeiden äärellä.

Luther ei tyytynyt kirkon muuttumattomuuteen, vaan aloitti oman toiminnan. Hän ei halunnut lähteä kirkosta ulos, koska se oli hänelle Jumalan seurakunta. Toiminnallaan hän pyrki muuttamaan sitä Raamatun ja evankeliumin opin mukaiseksi. Mutta kirkko kirosi hänet ja erotti yhteydestään. Koska Kristuksen kirkkoa piti kuitenkin rakentaa, evankeliumia opettaa ja sakramentteja jakaa ihmisten autuuden tähden, hän jatkoi työtään uuden, organisaationa erillisen kirkon rakentamiseksi.

Kumpi keskeinen?

Kirkkoa eivät hajota järjestyskysymykset, vaan harhaopit. Tämä on peruste sille, että kirkkolaki ja pappisvihkimyksen vala tähtäävät nimenomaan puhtaan opin säilyttämiseen. Jokin järjestys kirkolla tulee olla ja maallisen työyhteisön tavoin kirkon on hyvä rakentaa työtään yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan. Mutta jos kirkon sisällä tapahtuu opillista harhautumista, on - tunnustukirjojenkin mukaan - oikeus luoda uutta järjestystä, jopa uutta virkaa ja uusia jumalanpalveluksia. Ne eivät ole eivätkä saa olla mielivaltaisia, kenen tahansa tai minkä tahansa hurmahenkisen pikku porukan päähänpistoja. Mikään lämminhenkinen rukouspiiri ei saa alkaa viettää ehtoollista keskenään. Niiden tulee olla perusteltuja, kirkon kokonaistilanteesta nousevia ja kirkon perimmäistä ykseyttä vaalivia, ja jos mahdollista apostoliseen seuraantoon nojaavia ratkaisuja.

Kirkkomme nykyinen linjanveto on sellainen, että opillisiin kysymyksiin suhtautuminen on leväperäistä. Ketään pappia ei tietääkseni ole erotettu siksi, että hän poikkeaa kirkon opista. Sitä vastoin järjestyskysymykset on nostettu esteeksi monille papeille. Isto Pihkala luonnehti televisoikeskustelussa nykyistä linjaa "väkivaltaiseksi".

Kirkon pitäisi kuunnella sitä opillista painotusta, joka on sekä Luther-säätiöllä että monilla herätysliikkeillämme, samoin muilla, erityyppisistä taustoista nousevilla tahoilla kirkkomme sisällä. Se ei todellakaan kulminoidu vain virkakysymykseen. Taustalla on paljon vakavampia asioita, ennen kaikkea Kristuksen olemusta, merkitystä ja työtä koskevia harhaoppeja, samoin niihin kytkeytyviä kysymyksiä Raamatusta Jumalan sanana.

Jos kirkko ei torjuisi pois niitä, jotka pitävät kiinni kirkon omasta vanhasta linjasta, ei tarvittaisi mitään Luther-säätiön kaltaisia irtiottoja. Itse pidän vielä tässä vaiheessa ylimitoitettuna heidän ratkaisujaan, mutta kukaties - jos kehitys kulkee johdonmukaisesti nykyiseen suuntaan, ne voivat osoittautua kauaskantoisiksi.

Kirkon puolesta kirkkoa vastaan
Eräs hurskas ja hyvä seurakuntalainen ilmoitti ettei hän hyväksy Luther-säätiötä siksi, että se toimii kirkkoa vastaan ja hajottaa sitä. Hänen oma taustansa on vahvasti pietismissä, sen körttiläishaarassa. Körttiläisyys oli alussa ja pitkään väkevä oppositioliike, joka toimi täysin pietismin perustajien periaatteiden mukaan. Yksi heidän iskulauseensa oli: "Kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tällä tarkoitettiin sitä luonnollista ja ymmärrettävää periaatetta, että sitä, mitä rakastetaan, halutaan varjella väärältä kehittymiseltä ja sisäiseltä turmeltumiselta. Kirkko ei saa ajautua olemaan mitään muuta kuin se kirkko , jonka Kristus perusti ja joka toteutui kirkkaana muun muassa uskonpuhdistuksessa. Lutherkaan ei voinut jättää hajaantumisen pelosta omaa työtään tekemättä.

Vielä Raamatun tulkinnasta

Tällä viikolla kokoontuu kirkolliskokous. Illan uutisten mukaan arkkipiispa Kari Mäkinen oli jo avajaispuheessa liputtanut selkeästi uuden ratkaisun puolesta kirkon kuuman moraalisen linjauksen ssuhteen. Hän vahvisti sen uutislähetyksen haastattelussa, joten asiaan ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Se, mikä oli ennustettavissa hänen niukan vaalivoittonsa jälkeen, on nyt tapahtumassa. Tämä tuo varmaan ennen näkemättömän ristiriidan kirkon sisään. Tähänastiset kaksikymmentä vuotta ovat kilttien lasten leikkiä sen rinnalla. Toivottavasti kirkokolliskokous pitää vielä pintansa.

Tunti sitten piti Raamatun tutkija Outi Lehtipuu aamuhartauden, joka kohta toistuu uudelleen.
Hänen asiansa oli kertoa, kuinka me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että on noudatettava Jumalan tahtoa, mutta sen jälkeen tulevat erimielisyydet siitä, mikä Jumalan tahto on. Erimielisyys perustuu siihen, ettei - niinkuin Lehtipuu sanoi - ole olemassa mitään "Raamatun selvää sanaa", on vain erilaisia tulkintoja, "erilaisia ihmisten pyrkimmyksiä yrittää ymmärtää, mitä Raamatussa sanotaan".

Onko todella näin?

Luther oli kyllä toista mieltä. Kysymyksen asettelu oli tuttu jo hänen aikanaan, ja siksi hän puuttui asiaan eksplisiittisesti. Hänen kantansa oli selvä. Lutherille Raamattu oli selvä ja ymmärrettävä. Tästä muiden muassa Savonlinnan kirkkoherra, yksi tämän hetken johtavia Luther-tutkijoita, Sammeli Juntunen, on kirjoittanut.

Voivatko ne enemmistöksi muodostuneet, jotka hajottavat Raamatun ymmärtämisen tulkintojen viidakoksi, olla kokonaan väärässä? Todennäköisesti eivät, onhan siitä tulkinojen kirjosta äärettömästi esimerkkejä. Lehtipuu viittasi hartaudessaan jo kirkkojen jakaantumiseen historian kuluessa.

Toisaalta Raamatun yhtenäisyyden puolustamisen tueksi voidaan kuitenkin vedota mielestäni kahteen seikkaan.

Ensiksi voidaan nähdä, että eri kirkkojen painotukset ovat suhteellisen harvoissa tapauksissa sellaisia periaatteellisesti erilaisia näkemyksiä, jotka ovat oikeasti kontradiktorisia, sovittamattomasti ristiriitaisia. Ei kaikkia eroja, mutta kuitenkin suurta osaa, voidaan mieluumminkin pitää vivahde- ja painotuseroina. Samassa norsussa on monenlaisia ruumiinosia, kuten siihen sokeina törmäävät voivat tuntea ja niitä toisilleen selittää, niinkuin hauskana esimerkkinä on selitetty. Kun kirkoilla on viimeisen yli sadan vuoden ajan ollut vilpitön halu etsiä yhteyksiä toisiinsa, on monia eroja pystytty näkemään sellaisina, jotka eivät sulje toisiaan pois. Tämä ei kuitenkaan yleensä turhenna kunkin omien painotusten oikeutusta.

Toinen ajatus on se, että tulkinnoilla on aina jotkut peruslähtökohdat, joita voidaan myös kaivaa esiin ja tarkastella kriittisesti. Jokainen Raamattua selittävä näkemys on ilman muuta tulkinta, mutta onkin kysyttävä, millaisista perusteista nousee toisaalta se tulkinta, että kaikki asiat hajoavat kilpaileviksi, poissulkevalla tavalla ristiriitaisiksi ja periaatteessa yhtä hyviksi ja oikeutetuiksi tulkinnoiksi ja toisaalta se tulkinta, joka selittää Raamatun yhtenäiseksi ja selkeästi ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Nämä kaksi eri tulkinnan linjaa ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Tämä siis tarkoittaa, että jos toinen näistä näkemyksistä on oikea, täytyy toisen väistämättä olla väärä.

Minusta näyttää siltä, että tulkintojen viidakon sekavuuteen vetoavat lähinnä ne, jotka haluavat päästä irti Raamatun velvoittavuudesta. Hankalat moraaliset velvoitteet, joissa ei löydy yhtään kohtaa, joiden perusteella asiasta voi ajatella toisinkin, voidaan heittää menemään sillä perusteella, että näkemys on aikaansa sidottu eikä siten velvoita enää meidän aikamme ihmisiä. Siis Raamattu itsessään ei anna oikeutusta tälle uudelle tulkinnalle, vaan se nousee näkemyksestä, jonka mukaan Raamattu on vain aikaansa sidottu ja sen käsityksiä heijasteleva kirja. Lähtökohta on se, että Jumala ei ole puhunut Sanassaan eikä huolehtinut siitä, että Raamattu välittää asiat kaikkia aikakausia varten. Ja tämän vastakohta nousee tietenkin siitä, että luotetaan Raamatun olevan Jumalan omaa ilmoitusta. Yksimielisiä olemme molemmilla puolilla tätä suurta ristiriitaa siitä, että Raamattu on ihmisten välityksellä pitkänä historiallisena prosessina syntynyt. Mutta ero on siis siinä, että toisella puolella Pyhä Henki ei ole johtanut prosessia ja toisella puolella se kirkon vanha usko, jonka mukaan Jumala on valinnut ja valtuuttanut Raamatun kirjoittajat ja antanut heille sen, minkä he ovat kirjoituksissa välittäneet. Raamattu nähdään joko ihmisen sanaksi Jumalasta tai Jumalan sanaksi ihmisille. Tässä ero.

Lutherin mukaan "oppi on taivas ja elämä on maa".
Moraaliset kysymykset ovat sitä, mitä Jumala niistä sanoo, mutta niitä äärettömästi tärkeämpiä ovat kuitenkin varsinaiset keskeiset oppikysymykset.
Kirkko ei ole hajalla varsinaisesti moraalikysymysten tähden, vaan siksi, että oppi Jumalasta kolmiykseytenä ja oppi Jeesuksesta Jumalana ja ihmisenä, syntien sovituksesta ja ylösnousemuksesta ovat hävinneet vaivihkaa kirkon liberaalilla sektorilla. Tähän pitäisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota, ja paljon enemmän kuin yksittäisiin moraalikysymyksiin. Moraaliset harhat ovat vain opillisten harhojen seurausta.

Kun lähdetään siitä, että Jumala itse on johtanut tahtomallaan tavalla Raamatun kirjoittamisen ja myös sen rajojen määrittämisen, poistuu suuri osa niistä ongelmista, jotka nyt repivät kirkkoamme hajalle. Se näkemys luo myös Raamatulle riittävän yksiselitteisyyden.

Luterilaisesta raamattunäkemyksestä

Viikko sitten kirjoitin vastineen Iisalmen Sanomiin edellisellä viikolla olleeseen yleisönosaston kirjoitukseen.

Vaikka asia on jo jäänyt taakse, laitan sen myös tänne, jotta jälki jää näkyviin. Onhan asiassa sekin puoli, että blogiin tulee edes jotakin. Täällä käyminen on ollut kovin vetämätöntä.

Tämän taustaksi olisi hyödyllistä tietää, mitä kirjoitettiin siinä jutussa, johon tämä oli vastaus.

Siis juttuni IS:ssa:

Viime viikon yleisönosastossa homoseksuaalisuuskeskustelun taustaksi nostettiin mielestäni aivan oikein kysymys Raamatusta. Kirjoituksessa hahmoteltiin yksinkertaistavin vedoin kaksi erilaista raamattunäkemystä, joiden pohjalta nousee erilainen tulkinta keskustelussa vellovaan moraalikysymykseen.

Lutherin raamattukäsityksessä Kristus nousee kaiken keskukseksi. Näin on myös reformoidun kirkon ajattelussa. Vivahde-ero näissä näkemyksissä toki on. Olennaista on kuitenkin se, ettei Lutherista saa nykyisin kirkossamme vallalla olevan liberaalin teologian opettajaa. Hän tukeutui sekä opin että moraalin alueella aina vain Raamattuun, jonka hän selkeästi käsitti Jumalan sanaksi.

Jo Vähässä katekismuksessa esitettyään Vanhan testamentin keskeisen moraalilain myös meitä kristittyjä velvoittavaksi ohjeeksi Luther päättää jakson kysymykseen: ”Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?” Ja hän vastaa Vanhan testamentin sitaatilla. Lutherille koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja sellaisena velvoittavaa. Lutherille on kokonaan vieras nykyisin vallitseva ajatus, jonka mukaan ihmisjärjen ja omantunnon löytämät Jumalan sanasta poikkeavat ”totuudet” voivat olla Raamattua pätevämpiä. ”Kirkkoa on aina uudistettava.” Totta, mutta Lutherille uudistus oli paluuta Raamattuun, nyt taas tahdotaan kääntyä pois Raamatusta. Näin kuitenkin joudutaan sellaiseen subjektiivisuuden suohon, josta ei ole ulospääsyä. Jokainen tekee omaantuntoonsa vedoten mitä haluaa.

Lutherille Kristus-keskeisyys ei merkinnyt lain poistamista, vaan lain ja armon oikeaa suhdetta. Laki ajaa ihmisen Kristuksen luo. Vastaavasti Lutherin mukaan Jeesusta ja hänen valtuuttamiaan ja hänen opetustaan levittäviä apostoleita eikä hänestä ennustaneita Vanhan testamentin profeettoja voi erottaa toisistaan. Antaessaan ilmoituksensa Jumala käytti sekä Poikaansa että apostoleita ja profeettoja.
Kirjoituksessa mainitut kirkkomme sisäiset liikkeet ovat halunneet rakentaa nimenomaan sille perusajatukselle, että uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet ovat edelleen kirkkomme uskon ja toiminnan perusta. Lutherin ajatusten rikkaus ja monipuolisuus antavat tilaa erilaisille vivahteille niin, että pietistissävyinen evankelioiva kristillisyys (Kansanlähetys) ja luterilaisen ortodoksian ajattelutapa (Luther-säätiö) toistavat molemmat uskollisesti uskonpuhdistajan keskeisiä näkemyksiä.

Lisäksi voidaan todeta, että vakava ekumeeninen työskentely ei mitätöi kirkkojen välisiä eroja, vaan etsii niitä asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille.

Ruustinnan raamattunäkemys

Mainitussa IS:n kirjoituksessa oli mukana kuva, jossa myös visuaalisesti koetettiin selventää luterilaisen ja reformoidun kirkon raamattunäkemyksen eroa.

Se inspiroi ruustinnani tekemään oman vastaavan. Kuva luonnehtii sitä, että Kristus on keskus ja sisältö sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. VT:ssa Kristuksen kuva on hämärämpi, UT:ssa riittävän kirkas, jotta voimme häneen uskoa. Kuitenkin vasta perillä taivaassa näemme hänet täydellisesti kasvoista kasvoihin. Jo VT ennustaa hänen tulevan kerran murskaamaan käärmeen, Saatanan, pään. UT:n  keskus kertoo sen tapahtuneen Golgatalla. Ja Paavali luonnehtii asiaa: "Kristus kuoli meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan."

Kalifornian pastorin koraanirovio

Koko kesä on mennyt poikkeamatta blogissa, vaikka välillä on pyörinyt mielessä ajatuksia. Ehkä tähän on hyvä hiljalleen myös palata.

Näinä päivinä on uutisoitu floridalaisen pikkuseurakunnan pastorista, joka on uhannut pystyttää koraanirovion. Uhkaus on luonnollisesti herättänyt sekä kiivaita reaktioita muslimimaailmassa että vakavaa huolestumista sekä USA:n poliittisen että sotilaallisen johdon piirissä.

Pastori oli todennut muun muassa, ettei hän peru aiettaan ellei Jumala anna hänelle siitä merkkiä. Toivottavasti hän osuu lukemaan Vuorisaarnan autuaaksijulistamiset, joissa on ajatus rauhantekijöistä; heitä on kutsuttava Jumalan lapsiksi. Meidän kristittyjen tulee aina ja kaikissa tilanteissa lähteä siitä, että vaikka muut toimisivat provosoivasti, emme antautuisi samanlaisen vihan valtaan. Raamatun kehotus on voittaa paha hyvällä.

Mielenkiinnolla odotan lähiviikkojen keskiviikkoaamuja kuunnellakseni sitä ilonpitoa, mikä tulee kyseisen jenkkipastorin tempauksen tähden - toteuttaapa hän sen tai ei - ylipäätään kaikkea kristinuskoa kohtaan ja samalla kaikkea muutakin uskonnollisuutta vastaan. Uskonto on joillekin kaiken pahan alku ja juuri, ja maailmasta tulee humanismin tyyssija, jos kaikesta uskonnollisesta taikauskosta päästään irti.

Näkis vaan.

Eläkkeellelähtösaarna

Joku heitti ehdotuksen, että laittaisin lähtösaarnani blogiin.
Itse arvelen, että jaksaakohan kukaan lukea näin pitkää juttua. Saarnani ovat ruukanneet olla aika maksimaalisia nykykristityn kuunneltaviksi. Sataviisikymmentä vuotta sitten sanottiin käsikirjassa ohjeeksi saarnaajalle: "Älköön saarna kuitenkaan mielellään kestäkö yli tunnin." Mutta nykyihminen ei jaksa keskittyä paljon varttituntia enempään. Itse olen ollut hieman uppiniskainen tässä asiassa ja koetellut seurakuntalaisten kärsivällisyyttä. Olen pitänyt hyödyllisenä hahmottaa asioita vähän laajemmin; hartauspuheet ovat enemmän pieniä tunnelmapuheita, joiden tiedollinen osuus jää ohueksi ja siksi sellainen ei anna sitä kristillisen ajattelun perusrakennetta, joka on kuitenkin välttämätön ja jonka Jumalan sana avaa.

Jos siis kuitenkin tämän tähän laitan. Jäähän se dokumentiksi. Onhan tämä sikälikin harvinainen, että näitä kirjoitettuja saarnoja minulla ei ole vuosikymmenten varrelta montaakaan. Nuorena pappina valmistelin saarnani kirjoittaen, mutta en enää ehkä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen.
Näin myös Ukko-Brofeldtkin aikanaan teki.

Puhuttuna saarna ei ollut ihan sama, mutta tässä siis kirjoitettu versio. Kun kerkeän, yritän vähän muokata, että edes lauseet olisivat ehjiä, ja jonkin verran sieltä täältä tein poistoja.
Mutta menköön...


Päivämäärä: 30.05.2010

Kirkkovuoden ajankohta: Pyhän Kolminaisuuden päivä
Paikka: Kustaa Aadolfin kirkko

Raamatunkohta: Joh. 3:1-15

Otsikko: Salattu Jumala


Fariseusten joukossa oli Nikodemos-niminen mies, juutalaisten neuvoston jäsen. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja sanoi: »Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan.» Jeesus vastasi hänelle: »Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.» Nikodemos kysyi: »Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?»

Jeesus vastasi: »Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: 'Teidän täytyy syntyä uudesti.' Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.»

»Miten tämä kaikki on mahdollista?» Nikodemos kysyi.

Jeesus vastasi:

»Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?

Totisesti, totisesti: me puhumme mitä tiedämme ja todistamme siitä mitä olemme nähneet, mutta te ette ota vastaan meidän todistustamme. Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista! Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.

Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.»



”Elekee työ iisalamelaeset luulla, että työ kepuljkonstilla taevaaseen piäsettä.”

Näin saarnasi edeltäjäni Theodor Brofeldt, Juhani Ahon Isä, joskus sata tai yli sata vuotta sitten tältä paikalta. Ajatus kuuluu niihin moniin lentäviksi lauseiksi muodostuneiden sutkausten joukkoon, jotka ilmensivät samaan aikaan kansanomaisuutta, huumoria, ihmisluonnon syvällistä tuntemista ja vakavaa sielunhoitajan vastuuta. Sielunhoitajan, joka huolehtii siitä, että hän olisi auttamassa ihmisiä oikealle tielle, pelastavan Jumalan ja Kristuksen yhteyteen.

Kirkossa käynti oli tuohon aikaan yleistä. Sehän kuului yleiseen kansalaiskuntoon.

Lause ilmensi sillä huolta siitä, että ei hänen mielestään tämä vielä sinänsä ollut mikään tae siitä, että he myös kulkivat oikeaa tietä, sitä tietä, jonka päämäärä on taivaan koti.

Ajatus tietenkin pakottaa miettimään sitä, mitä ihmettä hän oikein mahtoi tarkoittaa noilla kepuljkonsteilla.

Ajatuksen taustan muodostaa ennenkaikkea syvällinen ymmärrys siitä, ettei ihminen pelasta itseään omilla teoillaan.

Ukko-Brofeldtin arvion mukaan hänen aikanaan oli olemassa ihmisiä, jotka luottivat siihen, että kunhan käyn kirkossa ja elän nuhteetonta elämää, on pääsy Jumalan yhteyteen varmistettu. Näin asia ei kuitenkaan hänen mielestään ollut.

Muutamien sutkausten varassa ei pysty paljon luotaamaan Brofeldtin ajattelun syvyyttä. Niiden kautta on päästävä tuntemaan laajemmin hänen ajatteluaan, joka avautuu perusteellisesti rikkaana hänen saarnoissaan, jotka vävy ja seuraava kirkkoherra Jooseppi Lescelius yhdessä pojan, Juhani Ahon avustuksella kokosi ja julkaisi. Niistä käy ilmi asia, joka myös muuten tiedetään, että Brofeldt liittyi sen pietistisen herätyksen yhteen haaraan, joka monimuotoisena oli vaikuttanut kirkossamme jo kymmenien vuosien aikana ja jonka haaroja ovat kaikki meille vieläkin tutut kotoiset herätysliikkeet.

Pietismi puolestaan oli syntynyt puhdasoppisen luterilaisuuden keskellä Saksassa ja levinnyt sieltä myös meille. Pietismi liittyi puhdasoppisuuteen saumattomasti. Olennaisia opillisia eroja on vaikea, ellei mahdoton, löytää. Pietismin olennainen painotus on siinä, että tuon aikainen pakkokristillisyys, joka sitoi kaikkia kirkossa käymiseen, kirkkokuriin, säädylliseen elämään ja katekismuksen osaamiseen, ei vielä ole oikeaa uskoa, vaan luo sille perustan. Jos perustus on luotu, mutta sen varaan ei ole rakennettu henkilökohtaista uskoa ja siitä kumpuavaa elämää, sellaista yhteyttä Kristuksen kautta Jumalaan, jossa ihminen pääsee kokemaan anteeksiantamuksen ja Jumalan rakkauden, jää kaikki vain tapakristillisyydeksi. Pelkkään ulkonaiseen kristillisten tapojen noudattamiseen nojaava taivastoivo on harhaa, se on perusteetonta, se on itsensä pettämistä. Se on kepuljkonsti.

Paavo Ruotsalainen oli samoilla linjoilla

Ulkonainen kristillisten tapojen noudattaminen ei hänenkään mielestä auta eikä riitä. Tarvittiin ”Kristuksen sisällinen tunteminen”, jonka puuttumisesta seppä Högman häntä muistutti ja johon hän Paavon ohjasi.

Nämä linjaukset ovat samaa, mitä Martti Luther painotti sen jälkeen, kun hän oli pitkällisen luostarikilvoituksen jälkeen löytänyt uskonvanhurskauden suuren lahjan. Vielä kolme vuotta ennen kuolemaansa hän sanoi nuorena miehenä kokemastaan ns. tornikokemuksesta:

”Oli kuin paratiisin portit olisivat minulle auenneet ja tunsin itseni kokonaan uudestisyntyneeksi.” Tuon kokemuksen hänelle toi ja sen sisältönä oli oikea ymmärrys siitä, että usko Jeesukseen, hänen sovitustyöhönsä, oli avain Jumalan yhteyteen pääsemiseen.

Entisinä aikoina jumalanpalveluselämään osallistuminen ymmärrettiin hyväksi teoksi, joka tuo ihmiselle ansioita, jotka kertyvät ihmisen hyväksi Jumalan edessä ja tuovat hänelle Jumalan hyväksynnän. Siksi oli tarpeellista muistuttaa siitä, että se ei riitä, tarvitaan Jumalan armotyö ihmisen sydämessä, tarvitaan uudestisyntyminen.

Meidän aikamme on toisenlainen.

Nyt puhumme voimakkaasta maallistumisesta

Uskonnon asema ja merkitys niin yksityisten ihmisten elämässä kuin koko yhteiskunnassa on huomattavasti vähentynyt aikaisemmista vuosisadoista ja viimeisten vuosikymmenten kehitys on tässä suhteessa ollut todella rajua. Sen yksi, mutta vain yksi ilmentymä on kirkosta eroamisen aaltoliike, joka välillä voimakkaampana, välillä tasaantuen on jatkunut koko ajan eteenpäin.

Uskonto koetaan nyt vain yksilöä koskevaksi oikeudeksi samalla kun yhteiskunta on neutraali. Ja neutraalisuudella tarkoitetaan yhteiskuntaa, jossa on mahdollisimman vähän edes jälkiä uskonnon vaikutuksesta. Uskonnot työnnetään sen harjoittamiseen tarkoitettuihin paikkoihin. Muualla sitä tuskin saa enää esiintyä.

Uskonharjoittamisen ja kunnon kansalaisuuden kytkös on murtunut.

Onko enää yhtään sellaista ihmistä, joka käy kirkossa pelkän tavan vuoksi
tai siksi, että tuo käyminen itsessään olisi ansioita tuottava teko.

Must’ tuntuu:

Kirkossa käymisen vähentyminen on luonut tilanteen, jossa kävijät tulevat todellisesta ja sisäisestä halusta. Tuleminen ei ole teko sinänsä, vaan sillä on tarkoitus
Tarkoituksena on saada hengellistä ravintoa – löytää yhteys Kristukseen – kasvaa uskossa – saada kuulla armon ja totuuden sanaa, neuvoa oikeaan elämään ja tietoa ja varmuutta siitä, että Jumala ottaa vielä vastaan.

Kenenkään ei pitäisi pelätä tekevänsä väärin siinä, että tulee yhteyteen seurakunnan kanssa – tee sitä ahkerasti ja rohkeasti


Virsi sanoo:

Kirkossasi Vapahtaja, alla armokättesi
anna löytää rauhan maja vahvista myös uskoni
Sanallasi virvoita, haavoita ja paranna
Torju turhat ajatukset, väärän rauhan houkutukset. (v. 204:2)

Nyt on aika korostaa kirkossa käymisen tärkeyttä samalla kun edelleen tiedostetaan syvästi, että yhteys Kristukseen on kaiken keskus ja tarkoitus

Yhteys tapahtuu armonvälineiden kautta

Jumalan sana ja rukous ovat niitä välineitä, joista meidän tulee huolehtia.

Kotona Raamattu, virsikirja, katekismus, hyvät hartauskirjat ja lehdet, hengelliset ohjelmat radiossa ja tv:ssa, internetin tarjonta, vaikkapa oman seurakunnan kotisivujen Päivän sana jne

Yhteinen jumalanpalvelus tuo koko rikkauden
toisten uskovien kanssa elävän seurakunnan keskellä tapahtuva kuuleminen, veisaaminen, rukous ja ylistys, osallistuminen yhteiseen ehtoollisen viettoon, jossa hän, josta evankeliumi sanoo:

Alussa oli Sana…Sana oli Jumala, antaa meille ruumiinsa ja verensä, jotka uskossa vastaanotettuina tuovat meille pelastuksen koko rikkauden

Kun ihminen kaikista esteeksi nousevista asioista huolimatta ja esteitä uhmaten on Jumalan sanan äärellä, kotona ja kirkossa, saa Jumalan sana tehdä hänessä tehtävänsä. Aina on muistettava, että päämäärä ei ole sanan äärellä oleminen, vaan sen vastaanottaminen, mitä sana meille antaa.

Jumalan sana on Raamatussa käytetyn vertauksen mukaan kuin terävä miekka, joka tunkee syvälle ihmisen sydämeen ja mieleen, tuomitsee hänen syntinsä, mutta kirkastaa myös anteeksiantamuksen Kristuksessa. Se nuhtelee ja varoittaa, kehottaa, lohduttaa ja rohkaisee. Se on viitta oikealle tielle ja opas sillä pysymiseksi. Jumalan sana sisältää Kristuksen ja hänen työnsä meidän puolestamme ja lahjoittaa sen meille. Sanalla on – niin kuin Lutherin elämä osoitti – uudestisynnyttävä voima. Sanassa toimii Jumalan Pyhä Henki.

Tämän päivän evankeliumi johtaa meidät Jumalasuhteen keskeisimpien asioiden äärelle.

Nikodemos
uskonnollinen mies ja kaikin puolin hyvä ihminen
fariseusten ryhmään, uskonnollista parhaimmistoa
jokin sisäinen tarve johti hänet tulemaan Jeesuksen luo
yöllä, miksi – ehkä peläten julkituloa?

Jeesus johti suoraan asian ytimeen:

Sinun täytyy syntyä uudesti, ylhäältä – muuten et voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan
Uudesti syntyminen on kuolleen heräämistä eloon.
Ilmaisuun sisältyy vertaus luonnolliseen syntymään: ennen syntymää ihmistä ei ole (tässä syntymä käsitetään prosessiksi, joka alkaa sikiämisestä – tämä perusteeksi aborttikeskusteluun!)

luonnollinen syntymä tekee ihmisen, hänen olemassaolonsa alku

Jumala on Luoja – siksi jokainen on Hänen kättensä työtä, mutta lankeemuksen tähden kukaan ei vielä luomisen perusteella ole Jumalan yhteydessä.

Tarvitaan uusi syntyminen, ylhäältä, Pyhästä Hengestä tapahtuva uuden todellisuuden alku ihmisessä – vasta silloin hän on Jumalan valtakunnan kansalainen ja Hänen perheensä jäsen

Myös uudestisyntyminen on alku sellaiselle, mitä ei ennen sitä ole.

Kun Nikodemos – tietenkin – ihmetteli, mitä ihmettä tämä tarkoittaa, selittää Jeesus asiaa pitemmälle.

”Joka ei synny vedestä ja Hengestä…”

Uudestisyntyminen on syntymistä Pyhästä Hengestä.

Se on yksin Jumalan armotyö, jota ihminen ei voi saada itse aikaan.

Uudestisyntymätön ihminen on hengellisesti kuollut. Ja kuollut ei herätä itseään henkiin.

Vain Pyhä Henki, Jumala, joka on läsnä ja vaikuttaa keskellämme, voi herättää ihmisen, luoda hänet uudeksi, lahjoittaa uuden elämän.

Uudestisyntyminen on myös syntymistä vedestä.

Kasteen ja uudestisyntymisen yhteys on Raamatussa selvä.

Kaste välittää meille sen Jumalan armon, sen Jumalan Hengen, joka tekee meissä työtään ja tuo pelastuksen.

Näin saamme ajatella lapsistamme, jotka on annettu kasteessa Jeesuksen omiksi. Ja tämä on pohja ja perustus myös omalle suhteellemme Jumalaan. Saamme nojata siihen, että Hän on lahjoittanut meille kasteessa koko pelastuksen.

Mutta meidän tulee nähdä myös se, että tuhlaajapojan tie on – varsinkin nykyisin - useimpien ihmisten tie.

Kun Lutheriin vedoten puhutaan nykyisin usein siitä, ettei seurakunnan sisällä ole mitään erityisryhmää ja kaikki kysymykset kasteen jälkeen tapahtuvasta uskon syntymisestä koetaan epäluterilaisiksi, ollaan perusteellisesti väärässä. Lutherin oma esimerkki on jo osoitus muusta. Kun evankeliumi kirkastui hänelle tornikokemuksessa, tunsi hän itsensä kokonaan uudestisyntyneeksi.

Ja seurakuntaa Luther määrittelee niiden ihmisten yhteisöksi, jotka ”kuulevat Jumalan Pojan ääntä ja seuraavat häntä”. Tämän jo seitsenvuotias lapsikin – Jumalan kiitos – ymmärtää. Seurakunnassa on Lutherin mukaan aina olemassa kuolleita jäseniä, joilta puuttuu uskon yhteys Kristukseen.

Mutta rajaa ei ole olemassa siinä mielessä, että Jumalan armo ja armokutsu eivät kuuluisi kaikille. Jumala rakastaa jokaista. Siksi hän tahtoo jokaisen ottavat hänen rakkautensa vastaan. Jeesus kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Ei ole ketään – ei kirkon sisäpuolella eikä sen ulkopuolelle, jolle tämä armo ei kuuluisi.

Jeesus johtaa vielä syvemmälle.

Hän ei puhu vain Pyhästä Hengestä tai vain kasteesta.

Hän johtaa tulevaan kuolemaansa ja sen merkityksen meidän syntien tähden annettuna sovitusuhrina.


”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on Ihmisen Poika korotettava, että jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.”

Tässä on uskomme keskeisin sisältö ja sen perustus. Jeesuksen sovituskuolema on se syy, jonka takia Jumala voi antaa meille pelastavan rakkautensa. Ja eläväksi meille sen tekee Pyhä Henki, jonka keskeisin tehtävä on kirkastaa meille Kristusta. Ja tämä kaikki tapahtuu Jumalan luomille ihmisille ja Isän Jumalan tahdosta.

Näin meidän taivaaseen pääsemisemme on Pyhän ja Kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen työtä.


Näistä asioista Jeesuksen kanssa keskusteleva Nikodemos astuu esiin evankeliumissa uudelleen kaksi kertaa. Hän puolusti julkisesti Jeesusta toisten fariseusten vastaväitteitä uhmaten (Joh 7)

Ja Jeesuksen kuoleman jälkeen hän tuli toverinsa Joosef Arimatialaisen kanssa ottamaan Jeesuksen ruumista ristiltä ja viemään hänet Joosefin hautaan.

Hänestä, kyselijästä ja alun perin vastustajien joukkoon kuuluneesta ihmisestä oli tullut Jeesuksen ystävä ja häneen uskova.

Kun annamme Jumalan Hengen johtaa myös meidät Jeesuksen tuntemiseen, tapahtuu myös meissä Jumalan armotyö. Uudestisynnymme hänen lapsikseen. Ja hänen lapsinaan saamme tehdä elämämme vaellusta aina perille saakka.

Ukko Ruuhvelttia mukaellen: ”Pyritään myö iisalamelaeset kuitennii sinne taevaaseen, vaekka siellä ee oo Salametarta eekä ies meejeriä"– eehän niitä oo ennee tiälläkää.

Raamatun sanoin:
”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään.
Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen, niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään.
Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, ettei yksikään lankeaisi seuraamaan noiden niskoittelijoiden esimerkkiä ja sen vuoksi jäisi taipaleelle."