Vielä Raamatun tulkinnasta

Tällä viikolla kokoontuu kirkolliskokous. Illan uutisten mukaan arkkipiispa Kari Mäkinen oli jo avajaispuheessa liputtanut selkeästi uuden ratkaisun puolesta kirkon kuuman moraalisen linjauksen ssuhteen. Hän vahvisti sen uutislähetyksen haastattelussa, joten asiaan ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Se, mikä oli ennustettavissa hänen niukan vaalivoittonsa jälkeen, on nyt tapahtumassa. Tämä tuo varmaan ennen näkemättömän ristiriidan kirkon sisään. Tähänastiset kaksikymmentä vuotta ovat kilttien lasten leikkiä sen rinnalla. Toivottavasti kirkokolliskokous pitää vielä pintansa.

Tunti sitten piti Raamatun tutkija Outi Lehtipuu aamuhartauden, joka kohta toistuu uudelleen.
Hänen asiansa oli kertoa, kuinka me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että on noudatettava Jumalan tahtoa, mutta sen jälkeen tulevat erimielisyydet siitä, mikä Jumalan tahto on. Erimielisyys perustuu siihen, ettei - niinkuin Lehtipuu sanoi - ole olemassa mitään "Raamatun selvää sanaa", on vain erilaisia tulkintoja, "erilaisia ihmisten pyrkimmyksiä yrittää ymmärtää, mitä Raamatussa sanotaan".

Onko todella näin?

Luther oli kyllä toista mieltä. Kysymyksen asettelu oli tuttu jo hänen aikanaan, ja siksi hän puuttui asiaan eksplisiittisesti. Hänen kantansa oli selvä. Lutherille Raamattu oli selvä ja ymmärrettävä. Tästä muiden muassa Savonlinnan kirkkoherra, yksi tämän hetken johtavia Luther-tutkijoita, Sammeli Juntunen, on kirjoittanut.

Voivatko ne enemmistöksi muodostuneet, jotka hajottavat Raamatun ymmärtämisen tulkintojen viidakoksi, olla kokonaan väärässä? Todennäköisesti eivät, onhan siitä tulkinojen kirjosta äärettömästi esimerkkejä. Lehtipuu viittasi hartaudessaan jo kirkkojen jakaantumiseen historian kuluessa.

Toisaalta Raamatun yhtenäisyyden puolustamisen tueksi voidaan kuitenkin vedota mielestäni kahteen seikkaan.

Ensiksi voidaan nähdä, että eri kirkkojen painotukset ovat suhteellisen harvoissa tapauksissa sellaisia periaatteellisesti erilaisia näkemyksiä, jotka ovat oikeasti kontradiktorisia, sovittamattomasti ristiriitaisia. Ei kaikkia eroja, mutta kuitenkin suurta osaa, voidaan mieluumminkin pitää vivahde- ja painotuseroina. Samassa norsussa on monenlaisia ruumiinosia, kuten siihen sokeina törmäävät voivat tuntea ja niitä toisilleen selittää, niinkuin hauskana esimerkkinä on selitetty. Kun kirkoilla on viimeisen yli sadan vuoden ajan ollut vilpitön halu etsiä yhteyksiä toisiinsa, on monia eroja pystytty näkemään sellaisina, jotka eivät sulje toisiaan pois. Tämä ei kuitenkaan yleensä turhenna kunkin omien painotusten oikeutusta.

Toinen ajatus on se, että tulkinnoilla on aina jotkut peruslähtökohdat, joita voidaan myös kaivaa esiin ja tarkastella kriittisesti. Jokainen Raamattua selittävä näkemys on ilman muuta tulkinta, mutta onkin kysyttävä, millaisista perusteista nousee toisaalta se tulkinta, että kaikki asiat hajoavat kilpaileviksi, poissulkevalla tavalla ristiriitaisiksi ja periaatteessa yhtä hyviksi ja oikeutetuiksi tulkinnoiksi ja toisaalta se tulkinta, joka selittää Raamatun yhtenäiseksi ja selkeästi ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Nämä kaksi eri tulkinnan linjaa ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Tämä siis tarkoittaa, että jos toinen näistä näkemyksistä on oikea, täytyy toisen väistämättä olla väärä.

Minusta näyttää siltä, että tulkintojen viidakon sekavuuteen vetoavat lähinnä ne, jotka haluavat päästä irti Raamatun velvoittavuudesta. Hankalat moraaliset velvoitteet, joissa ei löydy yhtään kohtaa, joiden perusteella asiasta voi ajatella toisinkin, voidaan heittää menemään sillä perusteella, että näkemys on aikaansa sidottu eikä siten velvoita enää meidän aikamme ihmisiä. Siis Raamattu itsessään ei anna oikeutusta tälle uudelle tulkinnalle, vaan se nousee näkemyksestä, jonka mukaan Raamattu on vain aikaansa sidottu ja sen käsityksiä heijasteleva kirja. Lähtökohta on se, että Jumala ei ole puhunut Sanassaan eikä huolehtinut siitä, että Raamattu välittää asiat kaikkia aikakausia varten. Ja tämän vastakohta nousee tietenkin siitä, että luotetaan Raamatun olevan Jumalan omaa ilmoitusta. Yksimielisiä olemme molemmilla puolilla tätä suurta ristiriitaa siitä, että Raamattu on ihmisten välityksellä pitkänä historiallisena prosessina syntynyt. Mutta ero on siis siinä, että toisella puolella Pyhä Henki ei ole johtanut prosessia ja toisella puolella se kirkon vanha usko, jonka mukaan Jumala on valinnut ja valtuuttanut Raamatun kirjoittajat ja antanut heille sen, minkä he ovat kirjoituksissa välittäneet. Raamattu nähdään joko ihmisen sanaksi Jumalasta tai Jumalan sanaksi ihmisille. Tässä ero.

Lutherin mukaan "oppi on taivas ja elämä on maa".
Moraaliset kysymykset ovat sitä, mitä Jumala niistä sanoo, mutta niitä äärettömästi tärkeämpiä ovat kuitenkin varsinaiset keskeiset oppikysymykset.
Kirkko ei ole hajalla varsinaisesti moraalikysymysten tähden, vaan siksi, että oppi Jumalasta kolmiykseytenä ja oppi Jeesuksesta Jumalana ja ihmisenä, syntien sovituksesta ja ylösnousemuksesta ovat hävinneet vaivihkaa kirkon liberaalilla sektorilla. Tähän pitäisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota, ja paljon enemmän kuin yksittäisiin moraalikysymyksiin. Moraaliset harhat ovat vain opillisten harhojen seurausta.

Kun lähdetään siitä, että Jumala itse on johtanut tahtomallaan tavalla Raamatun kirjoittamisen ja myös sen rajojen määrittämisen, poistuu suuri osa niistä ongelmista, jotka nyt repivät kirkkoamme hajalle. Se näkemys luo myös Raamatulle riittävän yksiselitteisyyden.