Lusikka soppaan

Harmittaa se, että vellova keskustelu pakottaa repimään auki rintamalinjoja, ihan siksikin, että selvät asiat eivät hämärry ja käsitteet pysyvät selkeinä.
Suomeksi: Ihmiset, jotka tarvitsevat ja ovat oikeutettuja saamaan kaiken tuen, mihin lähimmäisyys sekä oikeuttaa että vastavuoroisesti velvoittaa, eivät sitä saa, kun tuntuu siltä, että on pakko ilmaista kantansa perinteisen kristillisen opin ja moraalin puolesta.

On erehdys irrottaa Uuden testamentin moraalikäsitykset Vanhan testamentin käsityksistä, samoin Jeesuksen opetus Paavalin ja toisten apostolien opetuksesta. Jeesus ei antanut selvästi lausuttua ohjetta homoseksuaalisuudesta, mutta hän rakensi kaikessa Vanhan testamentin lain ja profeettojen ilmoituksen varaan ja ilmaisi niiden olevan kauttaaltaan Jumalan tahdon ilmausta: ”Laista ei katoa ainoakaan kirjain, ei pieninkään piirto…” Vanha testamentti on Jumalan valmistavaa ilmoitusta, joka tähtäsi Kristuksen tulemiseen. Kristus ei kumonnut Vanhan testamentin säädöksiä, vaan terävöitti niitä. Toisaalta Kristus viittasi siihen, että hän ei voi kerralla opettaa kaikkea, mitä haluaisi, siksi hän lupasi lähettää apostoleille Pyhän Hengen, joka johtaa kaikkeen totuuteen ja opettaa heille kaiken, mikä Jeesuksella jäi sanomatta. Siksi apostolien opetus on yhtä arvovaltaista, kuin Jeesuksen oma opetus. Koko Raamatun kiistaton ja täysin yksimielinen opetus on, että sukupuolisuuden toteuttaminen kuuluu miehen ja naisen väliseen suhteeseen, johon kuuluu uskollisuus, kunnioitus ja rakkaus.

Kuuluuko Raamatun kanta vain vanhaan aikaan, niin ettei se velvoita enää meitä uudenlaisessa kulttuurissa eläviä?
Antiikin maailma, erityisesti hellenistinen kulttuuri, piti luonnollisena asiana homoseksualismia. Kun kristinusko tuotiin tällaisen kulttuurin keskelle, se ei mukautunut vallitseviin käsityksiin, vaan muutti sisältä käsin tilanteen, niin että kirkon homoseksuaalisuuden torjuva käsitys omaksuttiin yleisesti ja siitä tuli vallitseva kulttuurin muoto, joka on säilynyt näihin asti.

Tiedämmekö nyt jotain olennaista enemmän, sellaista mikä pakottaa hylkäämään Raamatun selvän kannan? Aikaisemmin on korostettu enemmän ihmisen omaa vastuullisuutta sukupuolisen suuntautumisen valinnassa. Nyt ymmärretään paremmin se, ettei ihminen ole yleensä aktiivinen siinä, mihin suuntaan hänen kehityksensä kulkee. Kuitenkaan mitään homoseksuaalisuuden geeniä ei ole löydetty. Olennaista on se, että meidän lisääntynyt tietomme on lähinnä sitä, että tiedämme nyt paremmin sen, että emme vielä tunne asiasta paljoakaan. Ihmisen vastuullisuutta tämä ei kuitenkaan poista. On olemassa muita seksuaalisen kehityksen häiriöitä, jotka ovat homoseksualismia paljon haitallisempia. Yhteiskunnan laki pitää kuitenkin selviönä sitä, että ihminen on vastuussa niiden toteuttamisesta.

Usein viitataan lainsäädännössä ja tautiluokituksessa tapahtuneisiin muutoksiin. On hyvä, ettei homoseksualismia enää kriminalisoida. Sairaudeksi määritteleminen on ongelmallisempi. Tehtyyn ratkaisuun voinee yhtyä, mutta samalla ainakin omaksi kysymyksekseni jää, onko kyseessä olennaisesti asiaa koskevan tiedon lisääntyminen vai tilanteen arvioiminen haittojen ja vahingollisuuden näkökulmasta. Niiden arvioidaan yhteiskunnalliselta näkökulmalta tarkastellen, mahdollisesti myös ihmisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta katsoen olevan niin vähäisiä, ettei ole syytä luokitella taipumuksen toteuttamista rikokseksi eikä sairaudeksi. Miksi kirkko ei saisi kuitenkin nähdä, että Jumalan luomistyöhön perustuva käsitys sukupuolisuuden ja lisääntymisen välisestä kytkennästä ei saisi olla mukana siinä kokonaisuudessa, jossa nautinnolla ja keskinäisen rakkauden osoittamisella on myös keskeinen merkitys. Näiden kahden erottamisesta tässä on kysymys.

Miksi nyt ollaan kiinnostuneita vain tämän yhden suuntautumisryhmän tilanteesta? On helppo nähdä ero niiden sukupuolisuuteen liittyvien taipumusten toteuttamisesta, jotka perustuvat pakottamiseen ja alistamiseen ja niiden, jotka perustuvat aikuisten ihmisten vapaaseen, kummankin osapuolen halukkuuteen. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole ainoa sellainen. Miksi kirkko ei oikopäätä hyväksy samalla tavalla esimerkiksi polygamisessa suhteessa eläviä ryhmiä silloin kun jokainen osapuoli vakuuttaa olevansa tässä haaremissa vapaaehtoisesti? Näitähän on.

Kirkon tehtävä on siunata niitä ihmisiä, jotka siunausta pyytävät. Tämä ei kuitenkaan voi merkitä sitä, että kirkko hyväksyisi kaiken, mitä ihminen tekee. Jumalan antama siunaus merkitsee ennen kaikkea sitä, että hän antaa anteeksi ihmisen synnit. Anteeksi voi kuitenkin antaa vain syntejä. Siksi ei voi puhua armosta, jos kirkko alkaa selittää homoseksuaalisuuden normaaliksi ja hyväksytyksi asiaksi. Jumalan siunaukseen kuuluu myös syntien näkeminen synneiksi ja hänen apunsa saaminen taistelussa omia syntejä vastaan. Tällaista siunausta me kaikki tarvitsemme, niin homot kuin heterotkin kukin omien syntiemme suhteen. En usko, että kukaan ihminen voi toteuttaa kaikkia taipumuksiaan pidäkkeettömästi.

Raamatun opetus konservatiivisten käsissä

Kirkossa ollaan viimeisen Kotimaa -lehden mukaan taas pitemmälle kehityneen ongelman edessä: Raamattukoulutus on konservatiivien käsissä!
Ongelmahan ei ole uusi. Jo vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin, on silloin tällöin välähtänyt esiin ajatus, että kirkon vanhoilliset piirit ovat kaiken kehityksen jarru. Piispa Heikan blogissa, johon olen jo aikaisemmin viitannut, luonnehdittiin Luther-säätiötä siten, että se pitäytyy liian tiukasti luterilaiseen tunnustukseen. Tämä on Heikan mukaan sen skismaattisuuden syy.

Nyt ongelmana on, että raamattukoulutusta tässä kristillisessä kirkossamme vielä ihmisille antavat tahot pitäytyvät liian tarkasti Raamattuun.

Näin tekevät ovat kuitenkin hyvässä seurassa.
Jo Paavali tunnusti: "...minä niin uskon isieni Jumalaan, että uskon kaiken, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa." Luther, joka luonnehti Jumalan sanaksi sen, mikä "ajaa Kristusta", jatkoi ajatusta: "Kaikki Raamatussa ajaa Kristusta." Kristillinen kirkko on aina pitäytynyt siihen, että Raamattu on Jumalan ilmoitus. Sen syntyhistoriasta samoin kuin sen oikeasta tulkinnasta tulee kirkossa aina kyetä keskustelemaan, mutta itse lähtökohdan kyseenalaistaminen ei pitäisi tulla kysymykseen. Sitä vastoin kirkon julistustehtävään kuuluva olennainen osa on keskustella maailman kanssa (kirkko ja maailma siis toistensa vastakohdiksi käsitettyinä) siitä, onko perusteltavissa se usko, että Raamattu välittää ihmisille Jumalan ilmoituksen.

Mikähän Raamattuun uskomisessa oikein pelottaa?

Jos käytetään käsitettä fundamentalismi, vaikuttaa tilannearvioihin sanan nykyinen käyttötapa. Nykyisin se liitetään fanaattiseen, uskonnollisesti motivoituun muslimiterrorismiin ja sitä kautta ajattelutapaan, jonka mukaan yhteiskunta on jopa väkivalloin pakotettava omaksumaan uskonnon arvot. Tämänkö pelosta kiirehdimme selittämään yhteiskunnalle, ettemme ole samanlaisia.
Nyt kuitenkin kristitty Raamattuun tiukasti pitäytyvä ihminen omaksuu sieltä myös regimenttiopin, joka nimenomaan on muslimifundamentalismille vieras. Voi jopa todeta, että monet kristityt fundamentalisti juuri fundamentalisminsa tähden kieltäytyvät aseellisesta palveluksesta.

Fundamentalismi voidaan käsittää myös alkuperäisellä tavalla. Sen ytimenä oli pitäytyminen perusteisiin, fundamentteihin, jotka olivat Raamatun keskeiset opit, ne samat, jotka kirkko kiteytti - Raamatusta ne ammentaen - kirkon varhaisiin uskontunnustuksiin. Niistähän me vieläkin haluamme pitää kiinni!

Se toinen linja kirkossamme kuitenkin irtautuu keskeisistä kristillisten tunnustusten kohdista. Tämä tapahtuu ensin suhteessa Jumalan sanaan. Jo ensimmäisessä lankeemuksessa oli tämä juuri: "Onko Jumala todella näin sanonut?" Kun luottamus Jumalan sanaan on murrettu, on tie auki myös käskyistä nousevan kristillisen moraalin muuttamiselle. Askel kerrallaan irti Raamatun moraalikäsityksistä.

Voi kysyä, hajottaako kirkon ykseyttä se linja, joka luottaa Raamattuun ja kirkon vanhaan tunnustuspohjaan vai se, joka irtautuu näistä ja ammentaa oppinsa ja moraalinsa ajan hengestä ja yleisestä mielipiteestä?