Pakkoateismi

Iisalmessa pidettiin eilen tiedotusseminaari, joka kokosi väkeä laajalta alueelta seurakunnallisen viestinnän kysymysten äärelle. Iisalmen rovastikunnassa toteutettu, koko valtakunnassa ainutlaatuinen viestintäprojekti alkaa kallistua loppuaan kohti ja seminaarissa koottiin ja esiteltiin sen tuloksia myös ulospäin.



Paikalla oli myös Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä, joka käytti merkittävän puheenvuoron. Hän analysoi maassamme vallitsevaa kulttuurista ilmastoa ja toi esiin huolestuttavana visionaan ajatuksen, jota hän nimitti pakko-ateismiksi. Esimerkiksi siitä hän puhui Italian krusifiksijupakasta, josta kirjoitin edellisessä blogissani.



Toissa iltana harrastin liikuntaa surfailemalla kaukosäätimen avulla televisiokanavalta toiselle ja sieppasin kaksi juttua, jotka myös kertovat, millaisia ajatuksia tällä hetkellä kansalle markkinoidaan.



Toinen oli Darwinin juhlavuoteen liittyvä evoluutioteoriaan liittyvä jonkinlainen tiededokumentti. Vaikutti siltä, ettei intentiona ollut kuitenkaan esitellä Darwinin ajattelua ja tutkimusta, vaan nivoa se tukemaan tietynlaista maailmankatsomusta. Asian esittelijä tuntui elävän ajassa noin sata vuotta taaksepäin, kun hän äärimmäisen suoraviivaisesti julisti kahteen kertaan, että elämän kehittyminen yhdestä alkumuodosta kohti nykyistä monimuotoisuutta todistaa sen, ettei Jumalaa ole olemassa.



Kytkentä oli ihmeellinen. Minusta on jokseenkin yhdentekevää sekä henkilökohtaisesti että jumalauskon näkökulmasta se, uskooko joku kehitysoppiin vai ei. Sen pohtiminen kuuluu tieteen sisäiseen keskusteluun. Ja voimmehan kristittyinä toki pohtia sitä, mitä se merkitsee Raamatun luomiskertomuksen yksityiskohtien tulkinnalle. Näistä asioistahan Tapio Puolimatka on kirjoittanut kohtalaisen viisaita.

Mutta sellainen tyhmyys ei ole yhdentekevää, että tällaisen asian katsotaan todistavan jotakin ateistisen materialismin puolesta. Tämähän ei ollut edes Darwinin oma ajatus, jonka kerrotaan säilyttäneen uskon Jumalaan tieteellisistä mielipiteistään huolimatta. Eikä toiseksi voi olla mitään välttämätöntä kytkentää elämän synnyn tavan ja aikataulun ja Jumalan todellisuuden ja luomistyön välillä. Ohjelman tekijä ei mennyt lainkaan peruskysymykseen. Peruskysymys on se, onko se, minkä me näemme olevan olemassa, maailmankaikkeus ja kaikki, mitä siinä on, syntynyt itsestään vai onko kaikella tekijä, joka on tehnyt luomistyön. Tiedehän sanoo, ettei alkusyntyä ole, mitään ei synny eikä voi tapahtua itsestään. On äärimmäistä tyhmyyttä väittää jotain muuta.



Toinen pariminuuttinen, joka osui silmiin, oli jonkinlainen ruoanlaitto-ohjelma, jossa kokki pohti ruoanvalmistuksen ohella syvällisiä. Hän kertoi olevansa ateisti ja sanoi suunnilleen näin: "Minulle sellaiset lauseet, kuin 'Jumala on olemassa' tai Jeesus on noussut kuolleista', eivät vaikuta aivoissa sellaista kokemusta, kuin ne ilmeisesti uskoville vaikuttavat." Uskon hän tuntui käsittävän lähinnä jonkinlaiseksi aivokemiaan liittyväksi asiaksi.



Hän oli aivan väärillä jäljillä. Eihän uskon keskeisissä totuuksissa ole lainkaan kysymys siitä, millaisia tunteita niiden lausuminen tai ajatteleminen herättää meissä ihmisissä, vaan siitä, ovatko ne totta vai eivät. Ne kuuluvat ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen. Ne eivät ole mielen sisäisiä tunneasioita. On eri asia, että ne herättävät myös tunteita, mutta objektiivinen todellisuus kulkee edellä, usko tarttuu niihin ja tunne tulee niiden seurauksena perässä, jos on tullakseen. Mutta se ei ole edes tärkeä.



No, huomaan, että tästä kehkeytyi saarna.

Se mistä olen huolestunut, on se, että tämäntapainen ajattelu kaikkine yksinkertaistuksineen ja loogisine virheineen tulee nykyisin esiin joka tuutista. On selvää, että sillä on vaikutusta niihin, jotka eivät ole vielä sisäistäneet ajattelun perusteita. Paavalin ilmaisua käyttääkseni he eksyvät pois totuudesta.



Toisella puolella kummallisella tavalla tulkittu uskonnonvapauden ajatus ja toisella asioita yksinkertaistava pseudotiede änkeävät perusteltua teististä uskoa ja sen harjoittamista yhteiskunnassa marginaaliin ja luovat tietä Teinilän ennustamalle pakkoateismille.

Italian uskonnovapausprosessi

Illan ja tämän aamun uutisissa kerrottiin suomalaistaustaisen naisen Soile Lautsin voittaneen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa kaikkiaan seitsemän vuotta kestäneen juttunsa, jossa hän vaati uskonnonvapauslain soveltamista Italiassa siten, että kouluissa otetaan seiniltä pois krusifiksit. Niiden olemassaolo loukkaa ateistilasen uskonnovapautta ja sotii ateistiperheiden oikeutta kasvattaa lapsensa ateisteiksi!

Lautsin ajatusta pystyy jotenkin seuraamaan, vaikka sitä ei voi hyväksyä eikä sitä voi pitää tasapuolisena. Ihmisoikeustuomioistuinen tulkinta ihmetyttää. Oikeusprosessin pitäsi ilmentää eurooppalaista oikeustajua. Miten oireellisena tehtyä ratkaisua on pidettävä? Tuntuu, että Eurooppa alkaa olla pahasti rähmällään ateistien edessä.

Jutun ongelma on siinä, että kun halutaan turvata ateistien oikeutta suojella itseään uskonnolta uskonnon vapauden nimissä, rajoitetaan uskonnon vapautta uskontojen edustajilta. Tässä mennään vielä pienen vähemmistön ehdoilla.

Uskonnon vapauteen kuuluu - näin se minun mielestäni on - uskonnon harjoittaminen. Uskonnon olemukseen kuuluu itsestään selvästi myös uskon ilmaiseminen vapaasti, samoin sen julistaminen toisille ihmisille. Siihen ei kuulu uskontoon pakottaminen. Jokaisen oikeus on olla uskomatta ja myös propagoida sitä omaa uskoaan, ettei Jumalaa hänen mielestään ole. Näinhän ateistit nykyään yllättävän innokkaasti tekevätkin. Voisihan sitä italialaisen koululuokan käyttöä tulkita niinkin, että kun luokkahuoneen yhdellä seinällä on ristiinnaulitun kuva, voidaan toiset kolme seinää ymmärtää ateistien propagandan välineiksi, ne ovat tyhjiä, niissä uskonnollista symbolia ei ole. ja ne julistavat siten yhtä voimakkaasti ateismia kuin se yksi uskonnolle omistettu seinä uskontoa. Kukaan kristitty Italiassa ei liene pahoittanut siitä mieltään eikä vedonnut mihinkään tuomioistuimiin.

Tietääkseni Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on käyttänyt ilmausta taisteleva ateismi. Tuntuu siltä, että ateistit ovat ärhäköityneet tekemään aktiivista työtä kristinuskon ja kaikkien uskontojen toiminnan voimakkaaksi rajoittamiseksi. Yksi keino on kriminalisoida uskonnon näkyminen missään muualla, kuin uskonnon harjoittamiseen tarkoitettujen rakennusten sisällä. Toinen keino tietysti esittää uskonnot sellaisessa valossa, että ne edustavat tieteelle ja järjelle vihamielistä taikauskoa, vanhanaikaista maailmaa ja maailmankuvaa.

Tapahtuma Italiassa on niin tuore, että siihen liittyy omassakin mielessä kovasti tunteita. Tämän tunteen vallassa tekee mieli toivoa, että kyseinen suomalaisnainen muilutettaisiin Saudi-Arabiaan kokeilemaan, miten siellä onnistuisi poistaa uskonnon näkyvyys yhteiskunnasta.

Vakavasti ottaen on syytä kysyä sitä, tahtooko tämä yhdentyvä Eurooppamme tosissaan kieltää oman historiansa ja kulttuurinsa perinteen? Ja ollaanko nyt todella sellaisessa tilanteessa, jossa uskontoon ja sen harjoittamiseen ei suhtauduta vain välinpitämättömästi, vaan jossa siitä tehdään kiellettyä toimintaa, jolta kansalaisia on varjeltava? Kriminalisoidaanko tulevaisuudessa uskonnon harjoittaminen kokonaan? Aikooko Eurooppa kehittyä samanlaiseksi valtakunnaksi, kuin kahden ensimmäisen vuosisadan Rooma oli, jossa leijonien kita oli lain määräämä paikka uskontoa harjoittaville ihmisille?

Tämäkö meitä nyt loukkaa?

Uskontotiede kouluihin?

Uskonnot mahtuvat elämään rinnakkain

Kolme seemiläistä uskontoa keväiseltä

Marokon matkalta

Opetusministeri nosti jo kuukausia sitten keskusteluun ajatuksen kouluissa annettavan uskontojen opetuksen vaihtamisen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen. Jo sitä ennen oli tällä hetkellä oppositiossa oleva entinen ulkoministeri Tuomioja neuvonut poistamaan teologian opetuksen valtion ylläpitämistä yliopistoista. Hänen ajatuksensa tuolloin tyrmättiin yleisesti. Myös Virkkunen vaikutti osin pyörtävän ajatuksiaan. En seurannut asioita niin tarkasti, että pystyisin ottamaan kantaa siihen, miten häntä olisi oikein tulkittava.

Joka tapauksessa uskonnon poistaminen kouluista on jatkanut elämäänsä. Joskus viime viikolla asiasta käytiin keskustelua aamu-tv:ssa. Itse en sitä koskaan katso, arvostan enemmän ykkösradion klassista musiikkia, aamuhartautta, uutisiakin ja omaa raamatunlukua sekä omien töiden tekemistä.

Kuitenkin joissakin asiaan liitetyissä puheenvuoroissa, joita olen pystynyt seuraamaan, on tuotu esiin kaksi perustetta esitetylle muutokselle, jota pidän oman kulttuurimme murentamisena.

Taustanahan meillä on nykyinen lainsäädäntö, joka ei enää puhu varsinaisesti tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, vaan oman uskonnon opettamisesta. Sen antaminen taataan silloin, kun eri uskontokuntiin kuuluvia oppilaita on riittävä määrä, muistaakseni kolme.

Jonkun lukion rehtori puhui siitä, miten vaikeata ja kallista on järjestää jokaiselle pienelle ryhmälle opetus. Asian voi hyvin ymmärtää. Ei ole aina saatavissa pätevää opettajaa. Ristiriita on myös siinä, että uskonnon opetuksesta voi joutua vastaamaan joku, jolla ei itsellään ole sitä uskoa, jota hän joutuu opettamaan. Lakihan ei enää edellytä kyseiseen uskontokuntaan kuulumista, ainoastaan koulutuksen tuoman pätevyyden. Mutta päteviä opettajiakaan ei ole aina helposti saatavilla. Ja hinta on tietysti suuri, kun pikkuryhmiä voi olla useita ja palkkauksen pitää olla asianmukainen.

Toinen peruste on syvällisempi. Uskontojen katsotaan muodostavan maailmassa syvällisten ristiriitoja, jopa aseellisia konflikteja muodostavan elementin. Tällainen ajatus tuntuu luontevalta, kun ajatellaan ääri-islamistien touhuja. Oman uskonnon opettamisen katsotaan ylläpitävän sellaisia maailmankuvia, joissa konfliktien siemenet elävät. Siksi niiden opettamisen vaihtaminen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen, joissa voidaan tarkastella kaikkia uskontoja objektiivisesti, loisi tilaa keskinäiselle ymmärtämiselle ja toinen toistensa hyväksymiselle.

Toimiiko tällainen ajatusmalli?

Ensiksi on todettava, että yleisesti ottaen uskonnot ovat luonteeltaan eksklusiivisia, toisensa pois sulkevia. Kukin niistä katsoo omistavansa totuuden tai ainakin suurimman mahdollisen totuuden, ja tämä sisältää ajatuksen toisten uskontojen olemisesta väärässä, joko kokonaan tai suurelta osalta. Tämä näyttäisi tukevan esitettyä ajatusta siitä, että uskontojen syrjäyttäminen loisi edellytyksiä sopusoinnun rakentamiselle. On kuitenkin selvääkin selvempi erehdys pitää uskontoja ratkaisevana sotien syynä. Uskonsotia on toki käyty, mutta edes kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla ei ollut uskon sota siinä merkityksessä, että se olisi ollut varsinainen, tärkein tai edes vaa'ankieliasemassa ollut syy soden käymiseen. Se ei ole ollut ratkaisevassa asemassa Pohjois-Irlannissa, eikä se liene sitä edes Keski-idässä, vaikkakin talebanien uskoninto on omaa luokkaansa. Heillä myöskään islamille vieras, mutta meille kristityille tuttu regimenttioppi, ei ole ehkäisevä tekijä. He perustelevat toimintaansa vahvasti uskonnolla. Kuitenkin islamilaisten uskonoppineiden yleinen kanta kautta islamilaisen maailman torjuu ehdottomasti heidän Koraanin tulkintansa.

Kristinuskossa voidaan nähdä kaksi kerrosta:

Kristinusko pitää Raamatussa ilmoitettua sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ainoana ja lopullisena Jumalan ilmoituksena. Tämä sulkee luonnollisesti muut uskonnot ja jumalakäsitykset pois. Kristinuskon kuva Jumalasta on tosi, ja siksi muunlaiset käsitykset ovat epätosia.

Tämä ei kuitenkaan oikeuta muun kaltaiseen taisteluun muita uskontoja tai niiden edustajia kohtaan, kuin sellaiseen, missä sanalla, rukouksella, rakkauden teoilla ja kärsimyksellä pyritään voittamaan ihmisiä Kristukselle. Minkäänlainen painostus, pakkokäännytys tai miekkalähetys ei ole luvallista. Sellaista on harjoitettu historian kuluessa, mutta mitään oikeutusta sille ei löydy Raamatusta. Erityisesti Uuden testamentin sivuilta ei löydy ainoatakaan kohtaa, jota voitaisiin millään tavalla tulkittuna käyttää sellaisen toiminnan tukena.

Toinen näkökohta, joka nousee kristinuskon sanomasta on Jeesuksen julistaman ns. kultaisen säännön etiikan soveltaminen. Sen mukaanhan meidän pitää tehdä toisille se, minkä toivomme heidän tekevän meille. Sääntö on Jeesuksen ilmaisema, mutta ei siinä mielessä kristillinen, että saman lain löydämme yleisesti muidenkin uskontojen moraaliohjeista. Siksi siitä voidaan löytää yhteisesti hyväksytyn maailmanlaajan keskinäisiä suhteita säätelevän etiikan pohja.

Me toivomme voivamme viedä kristinuskon sanomaa kaikille kansoille. Kultaisen säännön mukaan muilla tulee taata sama oikeus. Jos islaminuskoiset, hindut tai ketkä tahansa tahtovat tulla tekemään lähetystyötä ja rakentaa moskeijoita tai temppeleitä kristillisissä maissa, tulee sen olla heille mahdollista. Tämä ei merkitse luopumista omasta uskosta, ei sen tekemistä suhteelliseksi, ei myöskään oikeudesta käydä aitoon dialogiin heidän kanssaan eikä edes todistamasta heille Kristuksesta. Aito suvaitsevaisuus ei ole oman uskon vesittämistä eikä uskontojen sanoman tyhjentämistä olennaisesta sisällöstään, vaan sitä, että kyetään elämään rinnakkain, rakastamaan toisin ajattelevia, vaikka samalla todistamme heille siitä, minkä itse olemme ymmärtäneet totuudeksi. Ajattelen, että aito ja syvällinen uskon opettaminen on tekijä, joka luo suvaitsevuutta eikä poista sitä.

Jos uskontojen opetus jätetään kouluista ja yliopistoista pois, asettaa se haasteita uskontokunnille itselleen tehostaa omaa opetustaan ja järjestää uskontojen opetus itse. Tällöin se ei ole samalla tavalla vapaan ja avoimen havainnoinnin kohde. Silloin myös erilaiset ääri-ilmiöt voivat pesiytyä helpommin annettavaan opetukseen. Tilanteeseen vaikuttaa lisäksi se, että uskonnosta irrotettu uskontotieto ei kaikista yrityksistään ja julkisesta imagostaan huolimatta kykene olemaan objektiivista, vaan se on, tai ainakin voidaan kokea, syvimmältään uskonnon tai uskontojen vastaiseksi. Sehän vesittää perimmäisen kysymyksen totuudesta, joka juuri on uskonnoissa kaikkein olennaisinta. Tällöin syntyy vastakohtaisuus uskontojen ja kulttuurin välille. Sellainen tilanne on omiaan synnyttämään ristiriitaisuuksia niiden poistamisen sijasta. Tilanne on kulttuurin ja uskontojen välinen, mutta se voi muuttua helposti myös eri uskontojen väliseksi. Tällöin on jouduttu niin sanotusti ojasta allikkoon. Kun sutta on lähdetty pakoon, on karhu tullut vastaan. On yritetty paeta uskontojen tuomia ristiriitoja, mutta saatu niitä entistä enemmän.