Uskontotiede kouluihin?

Uskonnot mahtuvat elämään rinnakkain

Kolme seemiläistä uskontoa keväiseltä

Marokon matkalta

Opetusministeri nosti jo kuukausia sitten keskusteluun ajatuksen kouluissa annettavan uskontojen opetuksen vaihtamisen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen. Jo sitä ennen oli tällä hetkellä oppositiossa oleva entinen ulkoministeri Tuomioja neuvonut poistamaan teologian opetuksen valtion ylläpitämistä yliopistoista. Hänen ajatuksensa tuolloin tyrmättiin yleisesti. Myös Virkkunen vaikutti osin pyörtävän ajatuksiaan. En seurannut asioita niin tarkasti, että pystyisin ottamaan kantaa siihen, miten häntä olisi oikein tulkittava.

Joka tapauksessa uskonnon poistaminen kouluista on jatkanut elämäänsä. Joskus viime viikolla asiasta käytiin keskustelua aamu-tv:ssa. Itse en sitä koskaan katso, arvostan enemmän ykkösradion klassista musiikkia, aamuhartautta, uutisiakin ja omaa raamatunlukua sekä omien töiden tekemistä.

Kuitenkin joissakin asiaan liitetyissä puheenvuoroissa, joita olen pystynyt seuraamaan, on tuotu esiin kaksi perustetta esitetylle muutokselle, jota pidän oman kulttuurimme murentamisena.

Taustanahan meillä on nykyinen lainsäädäntö, joka ei enää puhu varsinaisesti tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, vaan oman uskonnon opettamisesta. Sen antaminen taataan silloin, kun eri uskontokuntiin kuuluvia oppilaita on riittävä määrä, muistaakseni kolme.

Jonkun lukion rehtori puhui siitä, miten vaikeata ja kallista on järjestää jokaiselle pienelle ryhmälle opetus. Asian voi hyvin ymmärtää. Ei ole aina saatavissa pätevää opettajaa. Ristiriita on myös siinä, että uskonnon opetuksesta voi joutua vastaamaan joku, jolla ei itsellään ole sitä uskoa, jota hän joutuu opettamaan. Lakihan ei enää edellytä kyseiseen uskontokuntaan kuulumista, ainoastaan koulutuksen tuoman pätevyyden. Mutta päteviä opettajiakaan ei ole aina helposti saatavilla. Ja hinta on tietysti suuri, kun pikkuryhmiä voi olla useita ja palkkauksen pitää olla asianmukainen.

Toinen peruste on syvällisempi. Uskontojen katsotaan muodostavan maailmassa syvällisten ristiriitoja, jopa aseellisia konflikteja muodostavan elementin. Tällainen ajatus tuntuu luontevalta, kun ajatellaan ääri-islamistien touhuja. Oman uskonnon opettamisen katsotaan ylläpitävän sellaisia maailmankuvia, joissa konfliktien siemenet elävät. Siksi niiden opettamisen vaihtaminen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen, joissa voidaan tarkastella kaikkia uskontoja objektiivisesti, loisi tilaa keskinäiselle ymmärtämiselle ja toinen toistensa hyväksymiselle.

Toimiiko tällainen ajatusmalli?

Ensiksi on todettava, että yleisesti ottaen uskonnot ovat luonteeltaan eksklusiivisia, toisensa pois sulkevia. Kukin niistä katsoo omistavansa totuuden tai ainakin suurimman mahdollisen totuuden, ja tämä sisältää ajatuksen toisten uskontojen olemisesta väärässä, joko kokonaan tai suurelta osalta. Tämä näyttäisi tukevan esitettyä ajatusta siitä, että uskontojen syrjäyttäminen loisi edellytyksiä sopusoinnun rakentamiselle. On kuitenkin selvääkin selvempi erehdys pitää uskontoja ratkaisevana sotien syynä. Uskonsotia on toki käyty, mutta edes kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla ei ollut uskon sota siinä merkityksessä, että se olisi ollut varsinainen, tärkein tai edes vaa'ankieliasemassa ollut syy soden käymiseen. Se ei ole ollut ratkaisevassa asemassa Pohjois-Irlannissa, eikä se liene sitä edes Keski-idässä, vaikkakin talebanien uskoninto on omaa luokkaansa. Heillä myöskään islamille vieras, mutta meille kristityille tuttu regimenttioppi, ei ole ehkäisevä tekijä. He perustelevat toimintaansa vahvasti uskonnolla. Kuitenkin islamilaisten uskonoppineiden yleinen kanta kautta islamilaisen maailman torjuu ehdottomasti heidän Koraanin tulkintansa.

Kristinuskossa voidaan nähdä kaksi kerrosta:

Kristinusko pitää Raamatussa ilmoitettua sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ainoana ja lopullisena Jumalan ilmoituksena. Tämä sulkee luonnollisesti muut uskonnot ja jumalakäsitykset pois. Kristinuskon kuva Jumalasta on tosi, ja siksi muunlaiset käsitykset ovat epätosia.

Tämä ei kuitenkaan oikeuta muun kaltaiseen taisteluun muita uskontoja tai niiden edustajia kohtaan, kuin sellaiseen, missä sanalla, rukouksella, rakkauden teoilla ja kärsimyksellä pyritään voittamaan ihmisiä Kristukselle. Minkäänlainen painostus, pakkokäännytys tai miekkalähetys ei ole luvallista. Sellaista on harjoitettu historian kuluessa, mutta mitään oikeutusta sille ei löydy Raamatusta. Erityisesti Uuden testamentin sivuilta ei löydy ainoatakaan kohtaa, jota voitaisiin millään tavalla tulkittuna käyttää sellaisen toiminnan tukena.

Toinen näkökohta, joka nousee kristinuskon sanomasta on Jeesuksen julistaman ns. kultaisen säännön etiikan soveltaminen. Sen mukaanhan meidän pitää tehdä toisille se, minkä toivomme heidän tekevän meille. Sääntö on Jeesuksen ilmaisema, mutta ei siinä mielessä kristillinen, että saman lain löydämme yleisesti muidenkin uskontojen moraaliohjeista. Siksi siitä voidaan löytää yhteisesti hyväksytyn maailmanlaajan keskinäisiä suhteita säätelevän etiikan pohja.

Me toivomme voivamme viedä kristinuskon sanomaa kaikille kansoille. Kultaisen säännön mukaan muilla tulee taata sama oikeus. Jos islaminuskoiset, hindut tai ketkä tahansa tahtovat tulla tekemään lähetystyötä ja rakentaa moskeijoita tai temppeleitä kristillisissä maissa, tulee sen olla heille mahdollista. Tämä ei merkitse luopumista omasta uskosta, ei sen tekemistä suhteelliseksi, ei myöskään oikeudesta käydä aitoon dialogiin heidän kanssaan eikä edes todistamasta heille Kristuksesta. Aito suvaitsevaisuus ei ole oman uskon vesittämistä eikä uskontojen sanoman tyhjentämistä olennaisesta sisällöstään, vaan sitä, että kyetään elämään rinnakkain, rakastamaan toisin ajattelevia, vaikka samalla todistamme heille siitä, minkä itse olemme ymmärtäneet totuudeksi. Ajattelen, että aito ja syvällinen uskon opettaminen on tekijä, joka luo suvaitsevuutta eikä poista sitä.

Jos uskontojen opetus jätetään kouluista ja yliopistoista pois, asettaa se haasteita uskontokunnille itselleen tehostaa omaa opetustaan ja järjestää uskontojen opetus itse. Tällöin se ei ole samalla tavalla vapaan ja avoimen havainnoinnin kohde. Silloin myös erilaiset ääri-ilmiöt voivat pesiytyä helpommin annettavaan opetukseen. Tilanteeseen vaikuttaa lisäksi se, että uskonnosta irrotettu uskontotieto ei kaikista yrityksistään ja julkisesta imagostaan huolimatta kykene olemaan objektiivista, vaan se on, tai ainakin voidaan kokea, syvimmältään uskonnon tai uskontojen vastaiseksi. Sehän vesittää perimmäisen kysymyksen totuudesta, joka juuri on uskonnoissa kaikkein olennaisinta. Tällöin syntyy vastakohtaisuus uskontojen ja kulttuurin välille. Sellainen tilanne on omiaan synnyttämään ristiriitaisuuksia niiden poistamisen sijasta. Tilanne on kulttuurin ja uskontojen välinen, mutta se voi muuttua helposti myös eri uskontojen väliseksi. Tällöin on jouduttu niin sanotusti ojasta allikkoon. Kun sutta on lähdetty pakoon, on karhu tullut vastaan. On yritetty paeta uskontojen tuomia ristiriitoja, mutta saatu niitä entistä enemmän.