"Paperipaavi"

Kotimaassa oli joku viikko sitten yllä oleva kuva.

Se toi mieleen kirkkohistorian sivuilta uskonpuhdistuksen aikaan liittyvän asian.

Luterilainen uskonpuhdistus oli jo hyvässä käynnissä. Sen osittain sisäpuolella ja osittain vakiintuvan luterilaisuuden rinnalla sen ulkopuolella oli voimakasta hurmahenkisyyttä, jossa ajateltiin Lutherin jääneen uskonpuhdistuksessaan puolitiehen. Kun Luther poisti omalta reviiriltään paavin ylivallan Raamatun normatiivisena selittäjänä, hän nosti sen sijaan Raamatun itsensä.

Hurmahenkisyydessä, jota Luther arvosteli vähintään yhtä ankarasti kuin paavin valtaa, haluttiin ihmisten omattunnot irrottaa sisäisen sanan johdatukseen. Tällä tarkoitettiin Pyhän Hengen välitöntä ihmisen sisimmässä kuuluvaa ja tuntuvaa johdatusta. Lutheriin suunnattiin tältä pohjalta kritiikki, että hän on nostanut paavin tilalle uuden ja erilaisen paavin, paperipaavin. Pyhän Hengen saanut ja siksi täydellisessä Hengen johdatuksessa oleva ihminen ei tarvitse Raamattua eikä hänen tarvitse alistua Raamatun sanan alle.

Kirkossamme vallitsee tällä hetkellä samanlainen hurmahenkisyys. Sitä ei esiinny vain siellä, missä korostetaan voimakkaita tunteita ja etsitään armolahjoja ja jatkuvia ihmeitä. Näissä usein päinvastoin sekä teoreettisesti luotetaan Raamattuun Jumalan sanana että tahdotaan myös käytännössä seurata sanaa sekä uskonnon kentällä että arkisessa elämässä. Ääri-ilmiöitä on kyllä myös olemassa.

Valtalinja hurmahenkisyyttä kuitenkin kulkee siinä rationalismissa, joka kytkeytyy liberaaliin Raamatun tulkintaan ja joka on nyt kovin vahvasti vallalla kirkkomme ajattelussa. Se näkyy suhtautumisessa kristinuskon perusasioihin.

Ensin se näkyy opissa. Erityisesti Jeesusta koskevat opit ovat olleet jo valistuksen ajalta lähtien tulilinjalla. Ja kun se, mikä kristinuskossa on ydintä, oikea oppi Jumalasta ja hänen pelastusteostaan, jonka hän Kristuksen välityksellä teki tässä maailmassa, seuraa elämä ja moraali perässä.

Lähtökohtana tässä kehityksessä on sen kristinuskon perustana olevan asian kieltäminen, että Jumala on antanut ihmisille ilmoituksen. Ilmoitus on ytimeltään siinä, että Kolminaisuuden toinen persoona tuli ihmiseksi. Häntä ei voida kuitenkaan erottaa Raamatusta, tyyliin: "emme usko Raamattuun, vaan Jeesukseen". Vain Raamatun kautta hänestä saadaan oikeaa ja riittävää tietoa. Siksi nämä kaksi kuuluvat yhteen: Raamattu todistaa meille Jeesuksesta, joka on kristillisen uskon sisältö ja kohde.

Raamattu ei kerro meille vain Jumalan pelastusteoista Kristuksessa, vaan antaa myös tiedon Jumalan tahdosta. Raamatussa on kymmennen käskyä, Vuorisaarna, Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö. Tämä viimeinen näistä korostaa myös ihmisen ymmärrystä ja omaatuntoa. Niihin ei kuitenkaan luoteta niin, että ihminen voisi irtautua ilmoitetusta Jumalan tahdosta ja antautua vain sisäisen äänensä, järkensä ja omantuntonsa johdatettavaksi. Ajatus kahdesta korista, joka uuden Luther-tutkimuksen myötä on tullut esiin ei ole ylitulkittavissa. Ajatuksella tarkoitetaan sitä, että opilliset asiat ovat ilmoituksen piiriin kuuluvia ja siksi muuttumattomia asioita. Mutta elämä ja moraali rakkauden piiriin kuuluvina asioina ovat vapaasti muutettavissa elämän uudenlaisissa tilanteissa. Sinänsä oikeaa ajatusta ei pidä ymmärtää siten, että Raamatussa olevista ja varsinaiseen opilliseen perustaan kytkeytyvistä moraalisista periaatteista voitaisiin luopua vapaasti, kun mieli tekee tai kun ihmisten enemmistö alkaa hyväksyä Raamatun vastaisia käytäntöjä. Tällaista voi pitää ilmauksena klassisesta hurmahenkisyydestä, jossa ihmisen subjektiivinen sisäinen taju johtaa Raamatun ilmoituksen ohi ja sen yläpuolelle.

Ei se asia niin mene, että Raamattuun sitoutuminen johtaisi lähimmäisen rakkauden kieltämiseen. Päinvastoin juuri Raamatussa meillä on käsky rakastaa lähimmäistä, jopa vihollista. Jos käännämme selkämme Raamatulle, niin kuin Kotimaan pilakuvan pappi tekee, niin lyön vetoa, että hylkäämme lopulta myös rakkauden sekä Jumalaan että lähimmäiseen.