Jossakin yleisökysymyksessä kysymyksen esittäjä, joka vaikutelmani mukaan halusi ennemminkin pitää pienen esitelmän, neuvo-, ohjaus- ja nuhtelupuheen, moitti edellisenä sunnuntaina vastaavassa tilanteessa oman kysymyksensä tehnyttä seurakuntalaista. Minusta veto oli epäkohtelias. Kyseisen debatin olisi voinut käydä suoraan eikä viikon kuluttua asianomaisen ollessa poissa.
Tämä ei ollut sinänsä kovin iso asia.
Isompi asia oli se, että puheenvuoroon sisältyi myös jyrkkä kannanotto yhtä kirkkomme herätysliikettä kohtaan. Niitäkin voi tietysti kritisoida, asiasisältö vain oli mielenkiintoinen.
Kysymys koski teologian ja julistuksen sisältöä, jota arvioitiin luterilaisuuden pohjalta ja tehtiin ero evankelioivaan julistukseen kuuluvan kielen ja luterilaisen ajattelun välillä.
Kysyjä loi jännitteen toisaalta luterilaisen kasteeseen painottuvan ajatuksen, jossa ihmisen jumalasuhteen alku on selkeästi jo kasteen sakramentissa, ja evankelioivaan julistukseen kuuluvan kysymyksen, milloin olet tullut uskoon? välille.
Asia ei tietenkään ole helppo.
Tämän ajatuksen puhtaaksiviljely tarkoittaa sitä, että kaikki puhe ihmisen uskoontulosta koetaan epäluterilaiseksi. Silloin tietysti myös uskoon tuloa tiedusteleva kysymys on ei vain epähieno, vaan myös harhaoppinen.
Luther ei ymmärtänyt asiaa näin.
Pitkästä ja raskaasta luostarikilvoittelunsa ajasta hän kirjoitti virressään: "Voi kuinka lujaan minua sai pitää kahleissansa tuo vihollinen, Saatana, ja käyttää orjanansa! Näin syntiin yhä syvemmin ja omantunnon kipuihin ja ahdistukseen vavuin." Virren loppuosa tuo esille sen, miten Kristuksen työ toi tähän tilaan pelastuksen. (Virsi 261) Ja vielä lähellä kuolemaansa vuonna 1543 (kuolema tapahtui kolmen vuoden kuluttua) hän kuvasi kuuluisaa tornikokemustaan kertomalla kuinka Roomalaiskirjeen jae "Uskosta vanhurskas saa elää" kirkastui hänelle niin että hän koki paratiisin porttien avautuneen hänelle ja hän tunsi itsensä kokonaan uudestisyntyneeksi. Luther siis viittasi jumalasuhteen syntymisen yhteydessä kahteen asiaan, toisaalta aina kasteeseen, jonka tuoman armon varaan ihmisen piti laskea elämänsä, mutta toisaalta myös siihen, miten armo kirkastuu jossakin tilanteessa, missä Jumalan Henki tekee sen sanan kautta ihmiselle eläväksi. Kaste ei jää hänelle itsenäiseksi ja irralliseksi pelastustapahtumaksi, vaan saa merkityksensä ja sisältönsä Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Kaikki kastetut eivät Lutherin mukaan pelastu. Tunnustuskirjoihin sisältyvän hänen kirjoittamiensa Schmalkaldenin uskonkohtien perusmääritelmiin kuuluu ajatus: "Jo seitsenvuotias lapsikin ymmärtää, että seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka kuulevat Jumalan Pojan ääntä ja seuraavat häntä." Seurakunnassa on hänen mukaansa sekä eläviä että kuolleita jäsenia. Seurakunnan jäsenyys ei sinänsä vielä pelasta ketään, vaan usko, jonka perustana ja kohteena on sakramenteissa lahjoitettu Kristus. Hän puhuu myös usein ihmisistä, jotka eivät lainkaan välitä Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen armostaan, ja toteaa: "Sellaisissa ihmisissä Kristus ei mitään vaikuta."
Siksi tarvitsemme myös luterilaisessa kirkossa julistusta, joka muistuttaa elävän jumalasuhteen syntymisen ja säilymisen välttämättömyydestä. Voi pitää suorastaan harhaoppina ajatusta, joka kieltää tämän. Jumalasuhde ei ole automaatio, joka säilyy aina, vaikka ihminen eläisi epäuskossa ja kääntyisi pois Jumalan luota eikä lainkaan välittäisi hänen tahdostaan. Kaste pelastaa ihmisen, tai vielä täsmällisemmin Jeesus itse sovitustyönsä tähden, joka lahjoitetaan jokaiselle kasteessa, mutta epäusko ja Jumalan armon torjunta erottavat ihmisen kasteen armosta.
Siksi Jumalasta luopunutta ihmistä pitää kirkon ja sen herätysliikkeiden kutsua palaamaan takaisin Jumalan armoliittoon, kasteen armoon, joka on Jumalan puolelta voimassa. Tämä kutsu ei ole epäluterilaista, vaan syvällä tavalla myös Lutherin ajatuksista nousevaa.
Kaste kutsuu meitä palaamaan Jumalan armoon.
Kuva Kari Jalkanen
No comments:
Post a Comment