Kirkon oppia vai järjestystä koskeva yhtenäisyys

Viime sunnuntaina oli seuraajani virkaanasettamisjuhla. Tuntui mukavalta olla siinä mukana ja ajatella, että olen saanut jättää kaiken vastuun itseltäni pois ja antaa sen toiselle. Haluan rukoilla hänelle voimaa ja viisautta luotsata seurakuntalaivaa eteenpäin aikana, joka on todennäköisesti paljon hankalampi kuin omat vuoteni olivat. Maallistumiskehitys on ollut käynnissä koko ajan, mutta kaikista merkeistä päätellen se kiihtyy samoin monet muut kirkon sisäiset ongelmat; sen viime viikot ovat väkevästi osoittaneet.

Mielenkiintoinen yksityiskohta piispan pitämässä virkaanasettamispuheessa oli kohta, jossa hän puhui seurakunnalle hämmennystä ja hajaannusta tuottavien henkilöiden torjumisesta. Hän käytti siinä myös pappisvalasta tuttua ilmaisua "salainen suosiminen".

Pappisvala

Pappisvalassa "julkinen opettaminen ja salainen suosiminen" liitetään kirkkollemme vieraiden oppien yhteyteen. Niitä ei saa julkisesti opettaa eikä edes salaisesti suosia. Tämän taustana on se, että kirkkomme on sitoutunut siihen uskoon, joka on ilmaistu Pyhän Raamatun apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa (siis Vanhassa ja Uudessa testamentissa) ja niitä selittävissä kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa sekä 1500-luvulla syntyneissä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Jokainen papiksi aikova sitoutuu valalla tähän uskoon ja ilmaisee ettei opeta sen vastaisesti julkisesti eikä suosi niitä salaisesti.

Jotkut ajattelevat tämän sotivan uskon ja ajattelun vapautta vastaan - kirkon pitäisi olla avoin uskon uusille tulkinnoille ja keskustelulle, jossa myös papit voivat olla eri mieltä ja kertoa sen julkisesti. Pappisvala antaa kuitenkin vapaudelle ehdottoman rajan. Vapaus on siinä, että pappisvirkaan ei tarvitse ängetä, ellei kirkon usko ole myös papiksi aikovan oma usko. Tai jos usko häviää, voi aina johdonmukaisesti erota virasta ja alkaa tehdä muita hommia.

Kirkolla on siis määritelty oppi - siinä pitäisi jokaisen papin hierarkian yläpäästä alas asti pysyä.

Kirkkojärjestyksestä sanovat tunnustukirjamme toisin. Kirkon järjestys on olemassa inhimillisenä säädöksenä sitä varten, että kirkko voisi toimia oppinsa mukaisesti. Järjestyksen tarkoituksena on vain huolehtia siitä, että evankeliumi tulee puhtaast julistetuksi ja sakramentit oikein jaetuiksi. Kirkon yhteyteen riittävät nämä kaksi asiaa. Kirkon järjestyksessä voi ja saa olla eroja. Tunnustukirjojen mukaan erot järjestyskysymyksissä eivät hajota kirkon yhteyttä ja ykseyttä.

Tämä merkitsee sitä, että kirkon työntekijöiltä ei voi eikä saa vaatia sitä, että järjestyskysymyksissä tulee noudattaa ehdotonta samankaltaisuutta. Opissa on oltava yksimielisyys, mutta järjestyksessä se ei ole välttämätöntä.

Asiayhteys

Piispan puhe liittyi luonnollisesti olemassaolevaan asiayhteyteen. Muutamia vuosia on kirkossamme keskusteltu Luther-säätiön olemassaolosta ja toiminnasta, erityisesti siitä, että se on tehnyt ratkaisun oman viran perustamisesta ja omien itsenäisten jumalanpalvelusyhteisöjen luomisesta. Tämä hajottaa kirkkoa. Tietysti. Ratkaisut ovat sangen radikaaleja. Kirkkomme sisäisen eheyden kannalta katsoen ne eivät ole mahdollisia.

Oman kirkkomme lähtökohdassa voimme kuitenkin nähdä analogisen rinnakkaistapauksen.

Lutherin ratkaisu

Katolinen kirkko keskiajalla oli - ainakin ulkonaisen järjestyksen puolesta - yhtenäinen. Sitten tuli Luther, joka nousi aluksi ennenkaikkea joidenkin kirkon käytäntöjen kriitikoksi. Hän halusi poistaa väärinkäytöksiä.

Luther luuli aluksi, että kun paavi saa tietää, miten kirkon työtä hoidetaan väärin, hän tulee puuttumaan ja poistamaan jumalattoman anekauppakäytännön. Kun hänen muutosvaatimustaan ei  otettu vastaan, hän oivalsi, että kysymys on kirkon kokonaisvaltaisesta opillisesta harhautumisesta   Pohjan kirkon opillisen harhautumisen näkemiselle oli hänen evankeliumilöytönsä erityisesti Paavalin kirjeiden äärellä.

Luther ei tyytynyt kirkon muuttumattomuuteen, vaan aloitti oman toiminnan. Hän ei halunnut lähteä kirkosta ulos, koska se oli hänelle Jumalan seurakunta. Toiminnallaan hän pyrki muuttamaan sitä Raamatun ja evankeliumin opin mukaiseksi. Mutta kirkko kirosi hänet ja erotti yhteydestään. Koska Kristuksen kirkkoa piti kuitenkin rakentaa, evankeliumia opettaa ja sakramentteja jakaa ihmisten autuuden tähden, hän jatkoi työtään uuden, organisaationa erillisen kirkon rakentamiseksi.

Kumpi keskeinen?

Kirkkoa eivät hajota järjestyskysymykset, vaan harhaopit. Tämä on peruste sille, että kirkkolaki ja pappisvihkimyksen vala tähtäävät nimenomaan puhtaan opin säilyttämiseen. Jokin järjestys kirkolla tulee olla ja maallisen työyhteisön tavoin kirkon on hyvä rakentaa työtään yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan. Mutta jos kirkon sisällä tapahtuu opillista harhautumista, on - tunnustukirjojenkin mukaan - oikeus luoda uutta järjestystä, jopa uutta virkaa ja uusia jumalanpalveluksia. Ne eivät ole eivätkä saa olla mielivaltaisia, kenen tahansa tai minkä tahansa hurmahenkisen pikku porukan päähänpistoja. Mikään lämminhenkinen rukouspiiri ei saa alkaa viettää ehtoollista keskenään. Niiden tulee olla perusteltuja, kirkon kokonaistilanteesta nousevia ja kirkon perimmäistä ykseyttä vaalivia, ja jos mahdollista apostoliseen seuraantoon nojaavia ratkaisuja.

Kirkkomme nykyinen linjanveto on sellainen, että opillisiin kysymyksiin suhtautuminen on leväperäistä. Ketään pappia ei tietääkseni ole erotettu siksi, että hän poikkeaa kirkon opista. Sitä vastoin järjestyskysymykset on nostettu esteeksi monille papeille. Isto Pihkala luonnehti televisoikeskustelussa nykyistä linjaa "väkivaltaiseksi".

Kirkon pitäisi kuunnella sitä opillista painotusta, joka on sekä Luther-säätiöllä että monilla herätysliikkeillämme, samoin muilla, erityyppisistä taustoista nousevilla tahoilla kirkkomme sisällä. Se ei todellakaan kulminoidu vain virkakysymykseen. Taustalla on paljon vakavampia asioita, ennen kaikkea Kristuksen olemusta, merkitystä ja työtä koskevia harhaoppeja, samoin niihin kytkeytyviä kysymyksiä Raamatusta Jumalan sanana.

Jos kirkko ei torjuisi pois niitä, jotka pitävät kiinni kirkon omasta vanhasta linjasta, ei tarvittaisi mitään Luther-säätiön kaltaisia irtiottoja. Itse pidän vielä tässä vaiheessa ylimitoitettuna heidän ratkaisujaan, mutta kukaties - jos kehitys kulkee johdonmukaisesti nykyiseen suuntaan, ne voivat osoittautua kauaskantoisiksi.

Kirkon puolesta kirkkoa vastaan
Eräs hurskas ja hyvä seurakuntalainen ilmoitti ettei hän hyväksy Luther-säätiötä siksi, että se toimii kirkkoa vastaan ja hajottaa sitä. Hänen oma taustansa on vahvasti pietismissä, sen körttiläishaarassa. Körttiläisyys oli alussa ja pitkään väkevä oppositioliike, joka toimi täysin pietismin perustajien periaatteiden mukaan. Yksi heidän iskulauseensa oli: "Kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tällä tarkoitettiin sitä luonnollista ja ymmärrettävää periaatetta, että sitä, mitä rakastetaan, halutaan varjella väärältä kehittymiseltä ja sisäiseltä turmeltumiselta. Kirkko ei saa ajautua olemaan mitään muuta kuin se kirkko , jonka Kristus perusti ja joka toteutui kirkkaana muun muassa uskonpuhdistuksessa. Lutherkaan ei voinut jättää hajaantumisen pelosta omaa työtään tekemättä.

Vielä Raamatun tulkinnasta

Tällä viikolla kokoontuu kirkolliskokous. Illan uutisten mukaan arkkipiispa Kari Mäkinen oli jo avajaispuheessa liputtanut selkeästi uuden ratkaisun puolesta kirkon kuuman moraalisen linjauksen ssuhteen. Hän vahvisti sen uutislähetyksen haastattelussa, joten asiaan ei jäänyt mitään epäselvyyttä. Se, mikä oli ennustettavissa hänen niukan vaalivoittonsa jälkeen, on nyt tapahtumassa. Tämä tuo varmaan ennen näkemättömän ristiriidan kirkon sisään. Tähänastiset kaksikymmentä vuotta ovat kilttien lasten leikkiä sen rinnalla. Toivottavasti kirkokolliskokous pitää vielä pintansa.

Tunti sitten piti Raamatun tutkija Outi Lehtipuu aamuhartauden, joka kohta toistuu uudelleen.
Hänen asiansa oli kertoa, kuinka me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että on noudatettava Jumalan tahtoa, mutta sen jälkeen tulevat erimielisyydet siitä, mikä Jumalan tahto on. Erimielisyys perustuu siihen, ettei - niinkuin Lehtipuu sanoi - ole olemassa mitään "Raamatun selvää sanaa", on vain erilaisia tulkintoja, "erilaisia ihmisten pyrkimmyksiä yrittää ymmärtää, mitä Raamatussa sanotaan".

Onko todella näin?

Luther oli kyllä toista mieltä. Kysymyksen asettelu oli tuttu jo hänen aikanaan, ja siksi hän puuttui asiaan eksplisiittisesti. Hänen kantansa oli selvä. Lutherille Raamattu oli selvä ja ymmärrettävä. Tästä muiden muassa Savonlinnan kirkkoherra, yksi tämän hetken johtavia Luther-tutkijoita, Sammeli Juntunen, on kirjoittanut.

Voivatko ne enemmistöksi muodostuneet, jotka hajottavat Raamatun ymmärtämisen tulkintojen viidakoksi, olla kokonaan väärässä? Todennäköisesti eivät, onhan siitä tulkinojen kirjosta äärettömästi esimerkkejä. Lehtipuu viittasi hartaudessaan jo kirkkojen jakaantumiseen historian kuluessa.

Toisaalta Raamatun yhtenäisyyden puolustamisen tueksi voidaan kuitenkin vedota mielestäni kahteen seikkaan.

Ensiksi voidaan nähdä, että eri kirkkojen painotukset ovat suhteellisen harvoissa tapauksissa sellaisia periaatteellisesti erilaisia näkemyksiä, jotka ovat oikeasti kontradiktorisia, sovittamattomasti ristiriitaisia. Ei kaikkia eroja, mutta kuitenkin suurta osaa, voidaan mieluumminkin pitää vivahde- ja painotuseroina. Samassa norsussa on monenlaisia ruumiinosia, kuten siihen sokeina törmäävät voivat tuntea ja niitä toisilleen selittää, niinkuin hauskana esimerkkinä on selitetty. Kun kirkoilla on viimeisen yli sadan vuoden ajan ollut vilpitön halu etsiä yhteyksiä toisiinsa, on monia eroja pystytty näkemään sellaisina, jotka eivät sulje toisiaan pois. Tämä ei kuitenkaan yleensä turhenna kunkin omien painotusten oikeutusta.

Toinen ajatus on se, että tulkinnoilla on aina jotkut peruslähtökohdat, joita voidaan myös kaivaa esiin ja tarkastella kriittisesti. Jokainen Raamattua selittävä näkemys on ilman muuta tulkinta, mutta onkin kysyttävä, millaisista perusteista nousee toisaalta se tulkinta, että kaikki asiat hajoavat kilpaileviksi, poissulkevalla tavalla ristiriitaisiksi ja periaatteessa yhtä hyviksi ja oikeutetuiksi tulkinnoiksi ja toisaalta se tulkinta, joka selittää Raamatun yhtenäiseksi ja selkeästi ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Nämä kaksi eri tulkinnan linjaa ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Tämä siis tarkoittaa, että jos toinen näistä näkemyksistä on oikea, täytyy toisen väistämättä olla väärä.

Minusta näyttää siltä, että tulkintojen viidakon sekavuuteen vetoavat lähinnä ne, jotka haluavat päästä irti Raamatun velvoittavuudesta. Hankalat moraaliset velvoitteet, joissa ei löydy yhtään kohtaa, joiden perusteella asiasta voi ajatella toisinkin, voidaan heittää menemään sillä perusteella, että näkemys on aikaansa sidottu eikä siten velvoita enää meidän aikamme ihmisiä. Siis Raamattu itsessään ei anna oikeutusta tälle uudelle tulkinnalle, vaan se nousee näkemyksestä, jonka mukaan Raamattu on vain aikaansa sidottu ja sen käsityksiä heijasteleva kirja. Lähtökohta on se, että Jumala ei ole puhunut Sanassaan eikä huolehtinut siitä, että Raamattu välittää asiat kaikkia aikakausia varten. Ja tämän vastakohta nousee tietenkin siitä, että luotetaan Raamatun olevan Jumalan omaa ilmoitusta. Yksimielisiä olemme molemmilla puolilla tätä suurta ristiriitaa siitä, että Raamattu on ihmisten välityksellä pitkänä historiallisena prosessina syntynyt. Mutta ero on siis siinä, että toisella puolella Pyhä Henki ei ole johtanut prosessia ja toisella puolella se kirkon vanha usko, jonka mukaan Jumala on valinnut ja valtuuttanut Raamatun kirjoittajat ja antanut heille sen, minkä he ovat kirjoituksissa välittäneet. Raamattu nähdään joko ihmisen sanaksi Jumalasta tai Jumalan sanaksi ihmisille. Tässä ero.

Lutherin mukaan "oppi on taivas ja elämä on maa".
Moraaliset kysymykset ovat sitä, mitä Jumala niistä sanoo, mutta niitä äärettömästi tärkeämpiä ovat kuitenkin varsinaiset keskeiset oppikysymykset.
Kirkko ei ole hajalla varsinaisesti moraalikysymysten tähden, vaan siksi, että oppi Jumalasta kolmiykseytenä ja oppi Jeesuksesta Jumalana ja ihmisenä, syntien sovituksesta ja ylösnousemuksesta ovat hävinneet vaivihkaa kirkon liberaalilla sektorilla. Tähän pitäisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota, ja paljon enemmän kuin yksittäisiin moraalikysymyksiin. Moraaliset harhat ovat vain opillisten harhojen seurausta.

Kun lähdetään siitä, että Jumala itse on johtanut tahtomallaan tavalla Raamatun kirjoittamisen ja myös sen rajojen määrittämisen, poistuu suuri osa niistä ongelmista, jotka nyt repivät kirkkoamme hajalle. Se näkemys luo myös Raamatulle riittävän yksiselitteisyyden.

Luterilaisesta raamattunäkemyksestä

Viikko sitten kirjoitin vastineen Iisalmen Sanomiin edellisellä viikolla olleeseen yleisönosaston kirjoitukseen.

Vaikka asia on jo jäänyt taakse, laitan sen myös tänne, jotta jälki jää näkyviin. Onhan asiassa sekin puoli, että blogiin tulee edes jotakin. Täällä käyminen on ollut kovin vetämätöntä.

Tämän taustaksi olisi hyödyllistä tietää, mitä kirjoitettiin siinä jutussa, johon tämä oli vastaus.

Siis juttuni IS:ssa:

Viime viikon yleisönosastossa homoseksuaalisuuskeskustelun taustaksi nostettiin mielestäni aivan oikein kysymys Raamatusta. Kirjoituksessa hahmoteltiin yksinkertaistavin vedoin kaksi erilaista raamattunäkemystä, joiden pohjalta nousee erilainen tulkinta keskustelussa vellovaan moraalikysymykseen.

Lutherin raamattukäsityksessä Kristus nousee kaiken keskukseksi. Näin on myös reformoidun kirkon ajattelussa. Vivahde-ero näissä näkemyksissä toki on. Olennaista on kuitenkin se, ettei Lutherista saa nykyisin kirkossamme vallalla olevan liberaalin teologian opettajaa. Hän tukeutui sekä opin että moraalin alueella aina vain Raamattuun, jonka hän selkeästi käsitti Jumalan sanaksi.

Jo Vähässä katekismuksessa esitettyään Vanhan testamentin keskeisen moraalilain myös meitä kristittyjä velvoittavaksi ohjeeksi Luther päättää jakson kysymykseen: ”Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?” Ja hän vastaa Vanhan testamentin sitaatilla. Lutherille koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja sellaisena velvoittavaa. Lutherille on kokonaan vieras nykyisin vallitseva ajatus, jonka mukaan ihmisjärjen ja omantunnon löytämät Jumalan sanasta poikkeavat ”totuudet” voivat olla Raamattua pätevämpiä. ”Kirkkoa on aina uudistettava.” Totta, mutta Lutherille uudistus oli paluuta Raamattuun, nyt taas tahdotaan kääntyä pois Raamatusta. Näin kuitenkin joudutaan sellaiseen subjektiivisuuden suohon, josta ei ole ulospääsyä. Jokainen tekee omaantuntoonsa vedoten mitä haluaa.

Lutherille Kristus-keskeisyys ei merkinnyt lain poistamista, vaan lain ja armon oikeaa suhdetta. Laki ajaa ihmisen Kristuksen luo. Vastaavasti Lutherin mukaan Jeesusta ja hänen valtuuttamiaan ja hänen opetustaan levittäviä apostoleita eikä hänestä ennustaneita Vanhan testamentin profeettoja voi erottaa toisistaan. Antaessaan ilmoituksensa Jumala käytti sekä Poikaansa että apostoleita ja profeettoja.
Kirjoituksessa mainitut kirkkomme sisäiset liikkeet ovat halunneet rakentaa nimenomaan sille perusajatukselle, että uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet ovat edelleen kirkkomme uskon ja toiminnan perusta. Lutherin ajatusten rikkaus ja monipuolisuus antavat tilaa erilaisille vivahteille niin, että pietistissävyinen evankelioiva kristillisyys (Kansanlähetys) ja luterilaisen ortodoksian ajattelutapa (Luther-säätiö) toistavat molemmat uskollisesti uskonpuhdistajan keskeisiä näkemyksiä.

Lisäksi voidaan todeta, että vakava ekumeeninen työskentely ei mitätöi kirkkojen välisiä eroja, vaan etsii niitä asioita, jotka ovat yhteisiä kaikille kristityille.

Ruustinnan raamattunäkemys

Mainitussa IS:n kirjoituksessa oli mukana kuva, jossa myös visuaalisesti koetettiin selventää luterilaisen ja reformoidun kirkon raamattunäkemyksen eroa.

Se inspiroi ruustinnani tekemään oman vastaavan. Kuva luonnehtii sitä, että Kristus on keskus ja sisältö sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. VT:ssa Kristuksen kuva on hämärämpi, UT:ssa riittävän kirkas, jotta voimme häneen uskoa. Kuitenkin vasta perillä taivaassa näemme hänet täydellisesti kasvoista kasvoihin. Jo VT ennustaa hänen tulevan kerran murskaamaan käärmeen, Saatanan, pään. UT:n  keskus kertoo sen tapahtuneen Golgatalla. Ja Paavali luonnehtii asiaa: "Kristus kuoli meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan."