Jostakin siepattu ajatus

Die Bibel ist nicht dazu da, dass wir sie kritisieren, sondern dazu, dass sie uns kritisiert.
Quelle: Sören Kierkegaard (1813-1855), dänischer Theologe und Philosoph

Siis suomeksi tämä Sören Kierkegaardin ajatus:
Raamattu ei ole olemassa siksi, että me kritisoisimme sitä, vaan siksi, että se kristisoi meitä.

Joku kertoi, että eilisessä Horisontissa radiojumalanpalveluksen jälkeen oli haastateltu henkilöä, joka oli ottanut kantaa nykyiseen kirkostaeroamisbuumiin suunnilleen näin:
Ajattelevien ihmisten nykyaikana on mahdotonta uskoa pyhäkoulumaista uskoa Raamatun kertomuksiin. Koska kirkko ei selvästi ilmaise niiden olevan symbolisia, puhuvan ihmisen sisäisistä uhista ja niiden voittamisesta jne, ihmiset tekevät johtopäätöksensä eroamalla kirkosta.

Väitteeni on, että Raamatun kertomusten oletettu järjenvastaisuus on myytti. Sen täytyy perustua yksinomaan siihen, että ihminen - todennäköisesti ajattelematta ja tiedostamatta sitä itse - omaksuu ajattelulleen premissit, jotka asettavat Raamatun ihmeet ristiriitaan noiden lähtökohtien kanssa. Jos luonnonlait sellaisina, kuin me ne aisteillamme havaitsemme ja tunnemme, ovat lähtökohta, jonka taakse ei edes pyritä, on selvä, että ristiriitoja ja mahdottomuuksia ei voi välttää. tällöin jää kuitenkin suuri kysymys avoimeksi: Miten on selitettävissä se, että jotakin on olemassa sen sijaan, että mitään ei olisi. Tätä ei voi ateistiselta perustalta ratkaista. Ja tässä on koko olemassaolon ja olevaisuuden suurin perusongelma.

Jos lähdemme siitä, että mitään ei voi olla ilman sitä edeltävää syytä, ja samalla siitä, että aine ei ole ikuista, on pakko olettaa kaiken alkuun Jumala.
Jos tämä Jumala on halunnut toimia tässä maailmassa siten, että hän lähetti maailmaan Poikansa, jonka syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus osoittavat hänen olevan jotakin tämän maailman ulkopuolelta olevaa, ei se voi sotia avoimesti käytettävää järkeä vastaan. Kysymyshän on luonnon ja luonnolakien luojan toiminnasta. Hän on toiminnassaan vapaa nyt niinkuin maailmaa luotaessa. Hän voi toimia niin kuin hän haluaa. Tämä ei ole järjen vastaista, ylijärjellistä kylläkin, koska ihminen ei voi havaintoja ja päätelmiä tekemällä löytää näitä asioita itsestään ilman Jumalan ilmoitusta.

Tästä syystä myös Raamattu, mahdollisine vaikeine kohtineen, kertoo aidolla ja luotettavalla tavalla, sen, miten Jumala toimii ja mitä hän meidän suhteemme haluaa. Siksi siitä ei voi ottaa mitään pois, kritisoida sitä nykyisen ateistiseen peruslähtökohtaan sidotun yliopistoteologian mukaan, joka on turmellut pitkälle kirkon uskon.

Onneksi se on vain yksi - joskin liian paljon vaikuttanut ja kirkossa tuhoa tehnyt - haara yliopistoteologiaa. Parempaakin, Raamattua kunnioittavaa ja sille uskollista teologiaa on vielä olemassa.


Tämäkin kukkapenkissä aterioiva pikkupupu on oikeastaan iso ihme

Vaihtoehdot

"Raamattu on Jumalan kirja ihmisille."
"Raamattu on ihmisten kirja Jumalasta."

Tällaisen vaihtoehdon edessä voi tuntua siltä, että kysymys on vain jokseenkin merkityksettömästä vivahde-erosta. Suuri yleisö ei näe lauseitten syvää periaatteellista eroa.

Nykyisen länsimaisen kulttuurin omaksuma ajattelutapa kaihtaa kaikkea ehdottomuutta. Kaikki asiat nähdään makuasioiksi, mielipidekysymyksiksi. Se, mikä tuntuu minusta nyt hyvältä, on minun totuuteni. Toinen ihminen tykkää jostain toisesta asiasta ja olkoon se hänen totuutensa.

On tietenkin niin, että monet asiat oikeasti ovat tällaisia.
Mutta monet eivät ole.

Ei voi olla niin, että Jumala on sekä hindujen kaikkeuteen sulautuva persoonaton maailmansielu Brahman tai tästä suuresta perustasta nouseva lukuisa pikkujumalten joukko, että islamin kuvaama ankaran monoteistinen, kolminaisuuden kieltävä Jumala, Allah, sekä vielä kristinuskon persoonallinen, yksi, mutta kolmipersoonainen Jumala. Sisällöllisesti nämä erilaiset käsitykset ovat niin ristiriitaisia, että ne eivät voi olla kaikki yhtä aikaa totta. Ne kaikki voivat olla olla epätosia tai yksi niistä voi olla tosi. Jos yksi niistä on tosi, sulkee se toiset pois. Näkemysten välillä on sovittamaton ristiriita.

Jos Raamattu on vain ihmisen sanaa Jumalasta, se asettuu vain yhdeksi mielipiteeksi siitä, millainen Jumala on. Se ei voi vaatia itseensä kohdistuvaa arvonantoa oikean Jumalaa koskevan tiedon jakajana.

Jos se sitä vastoin on Jumalan antama kirja ihmisille -olkoon sen syntyprosessi tässä ihmisten maailmassa millainen tahansa - se antaa meille luotettavan tiedon Jumalasta ja hänen tahdostaan ihmisiä kohtaan.

Tämä usko on aina ollut kirkon perususkomus. Jos kirkko tai joku sen yksittäinen työntekijä luopuu siitä, silloin on katkennut yhteys siihen, mitä Kristus tarkoitti asettaessaan maailmaan kirkon "totuuden pylvääksi ja perustukseksi". Silloin mikään ihmissuosio ei voi tehdä tyhjäksi sitä, että meillä ei ole enää todellista annettavaa heidän perimmäisiin kysymyksiinsä.

Skisma ja hereesia

Kevään mittaan on puhuttu paljon kirkollisessa keskustelussa skismasta ja vähän hereesiastakin. Sanathan merkitsevät:
-Skisma - kirkon sisäinen repeämä, jossa on kysymys kirkon järjestystä koskevasta asiasta. Tällaisesta paras esimerkki kirkon historiassa oli tilanne, jossa yhden paavin sijasta paaveja oli kaksi, jotka molemmat julistivat toisensa kirouksen alaiseksi.
-Hereesia - harhaoppi, jossa joko kirkon sisällä tai sen ulkopuolella joku opettaa vastoin Raamatun ja kirkon oppia. Esimerkkinä tilanne, jossa toiset esittivät Jeesuksen olevan pelkkä ihminen ja toiset pelkkä Jumala. Tässä tilanteessa kirkko muotoili Raamatun perusteella oppinsa, jonka mukaan Jeesus on yhtä aikaa Jumala ja ihminen.
Vastoin Dan Brownin (Da Vinci-koodi) ja monien muiden ajatusta opin muodostamisen taustalla ei ollut ensisijaisesti kirkon valtapoliitiikka, vaan kysymys oli nimenomaan raamatullisen puhtaan opin selventämisestä silloin vallitsevan tilanteen kontekstissa.

Nyt kirkossamme keskustellaan Luther-säätiöstä ja sen piirissä olevasta virkakäytännöstä, jossa pappisvihkimys on saatu Ruotsin lähetyshiippakunnan piispalta, jonka puolestaan vihki piispaksi Kenian luterilaisen kirkon piispa. Tämän taustalla puolestaan on kirkkomme virkaratkaisu yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tilanne on johtanut siihen, että keskustelun varsinaiseksi polttopisteeksi on noussut liikkeen piirissä suoritetut kasteet, joiden suhteen on esitetty kysymys niiden pätevyydestä.

Yhdyn ajatukseen siitä, että kysymyksessä on skisma. Sanoin tämän ääneen jo aikaisemmin talvella ennen kuin piispa Heikka oli nostanut käsitteen tässä yhteydessä julkisuuteen. Kirkkomme on tehnyt laillisessa järjestyksessä virkapäätöksensä. Kirkkomme järjestyksen mukaan kirkko voi itse päättää siitä, kuka jossain muualla papiksi vihitty henkilö voi toimia pappina kirkkomme piirissä ja millä perusteella tämä tapahtuu. On kuitenkin mielestäni ylilyönti - luultavasti paniikkitilanteessa tehty - ratkaisu hylätä Luther-säätiön papin suorittama kaste.
Ruotsin kirkko ei tee näin omassa vastaavassa tilanteessaan.

Jo vanhan kirkon aikana kirkossa oli vastaava tilanne. Silloin määriteltiin kirkon kannaksi se, että oikea kaste vaatii kaksi elementtiä: veden käyttö ja kasteen toimittaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tällä perusteella skismaattisen ryhmän piirissä suoritetut kasteet hyväksyttiin yleisessä kirkossa. Nyt meillä esitetty uusi kriteeri, se että kasteen tulee tapahtua johonkin kirkkokuntaan, ei ollut kriteerilistassa silloin. Sitä ei mainita myöskään kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Se ei kestä myöskään asian tarkastelua esimerkiksi lähetystilanteessa. Kun Paavali kastoi vanginvartijan ja kangaskauppiaan Filippissä, ei kaupungissa eikä koko Euroopassa ollut vielä kirkkoa. Kirkko ja seurakunnat muodostuivat niistä, jotka oli kastettu ennen seurakunnan tai kirkon muotoutumista. Paavali ei kastanut jo kertaalleen kastamiaan uudelleen kirkon muotoutumisen jälkeen.
Ruotsin kirkko, jossa vastaava tilanne on vaikeampi kuin meillä, Missionsprovinssenin piirissä kastetut lapset otetaan ruotsin kirkon jäseneksi, kun vanhemmat sitä pyytävät. Rekisteriin liitetään vain merkintä siitä, että kaste on suoritettu käyttäen muuta kuin kirkon omaa kasteen järjestystä. Vastaava on käytäntö myös muualla maailmassa; jopa katolinen kirkko toimii vastaavasti.

Meidän yliampuva ja hätiköity ratkaisumme tuo esiin uuden ongelman: uudestikastamisen.

On hyvin vaikea nähdä, mitä periaatteellista eroa kirkko näkee esimerkiksi niiden pienempien kristillisten kirkkojen tai liikkeiden kasteissa, joissa itse kastekäsityksessä on eroja meidän näkemykseemme verraten. Ne hyväksytään oikein toimitettuina. Perustavaksi kriteeriksi nousee siis Luther-säätiön skismaattisuus.

Tilannetta on kiristetty liikaa. Kirkon pitäisi nöyrästi miettiä, mikä on johtanut skisman syntymiseen. Virkaratkaisua tehtäessä todettiin, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi - olisihan hullua sanoa, että kirkko olisi ollut aina väärässä ja että suurin osa kristikuntaa olisi väärässä vieläkin. Tähän perustuen vanhalle virkakäsitykselle myöskin myönnettiin elämisen oikeus kirkossamme. Tämä taattiin kirkolliskokouksen päätökseen liitetyllä ponnella. Nyt se on kuitenkin vedetty pois ja selitetty mitään merkitsemättömäksi.

Jos siis skisman olemassaoloon vastuullisia ovat itse skismaatikot, on taustalla myös kirkon oma, liian hätäinen ja äkkinäinen ratkaisunteko, johdonmukaisuuden puute. Vanhakantaisesti ajattelevien kokemus on, että heille annettiin tyhjä lupaus. Kun nyt on selitetty, ettei kirkolliskokouksen ponsilauselmaa tarkoitettu loputtomiin kestäväksi, voisi edellyttää, että tämä olisi ilmaistu kirkkolakia muutettaessa: siirtymäaika kaksikymmentä vuotta! Näin ei kuitenkaan tehty. Suuria ratkaisuja tehtäessä on hyväksyttävä se, että syntyy pitkäaikainen jännite vanhan ja uuden käytännön välille. Sille on annettava aikaa hoitautua pois itsestään, mutta se voi viedä sukupolvien ajan.

Tilanteen kiristämisen sijasta olisi vieläkin mahdollista luoda toinen toistaan kunnioittaen säännöstö, joka mahdollistaisi vanhan virkakäsityksen kannattajien toiminnan kirkossamme. On oikein, ettei voi hyväksyä sellaista töiden järjestelyä, jonka mukaan naispappi joutuu väistymään työtehtävistä. Sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi miespappi ei voisi väistyä. Mutta tästähän on tehty jo poliisiasia! Yksipappiset seurakunnat ja työvuorojen suunnittelu (joka on eri asia kuin järjestely) ovat käyttökelpoisia keinoja asian hoitamiseksi niin, ettei mitään skismaa kirkossamme edes olisi. Nyt linja kirkossa, joka haluaa profiloitua keskustelevaksi, avarahenkiseksi ja erilaisuutta kohtaan suvaitsevaiseksi kirkoksi, on osoittaa tälle vanhoilliselle porukalle tietä ulos kirkosta.