Pentti Oinonen

Uskaltaisikohan Pentti Oinosen eduskunnassa äskettäin lohkaisemasta ajatuksesta heittää kommentin? Aihepiiriä koskevat mielipiteethän ovat nyt sellaisessa syynissä, että sanan rieskaa löytyy. Oinonenhan vetäisi - epäviisaasti ja sivistymättömästi kylläkin - vertailun homoliittojen ja eläimiin sekaantumisen välille. Sen jälkeen hän on saanut kuulla kunniansa. Ja niin saa nykyään jokainen, joka pitää vielä kiinni eilispäivän yleisesti hyväksytystä moraalista.

Käydyn runsaan keskustelun joukossa havaitsin yhden lyhyen ja mielestäni asian ytimeen johtavan kysymyksen. Kommentti kuulutti perään Oinosen heiton takana olevaa logiikkaa.

Logiikkahan on se, vaikka Oinonen ei sitä ilmaissutkaan, että muutokset seuraavat toisiaan. Tätä voi pitää elämän lakina. Tämän päivän ihminen kauhistelee niitä käsityksiä, joita aikaisempien sukupolvien aikana pidettiin yleisinä normeina. Johdonmukaisesti tulevat sukupolvet kauhistelevat tämän päivän käsityksiä ja pitävät niitä huvittavina.

Nyt puolustetaan homoseksuaalisten ihmisten oikeuksia. Kun ne menevät läpi, löydetään jokin nyt varjoon jäävä ryhmä, jonka oikeuksia ajetaan samalla voimalla ja samantapaisin argumentein. Seksuaalisia suuntauksia on olemassa paljon suurempi kirjo kuin nyt esillä oleva jako hetero- ja homoseksuaalisiin ihmisiin. Kun tämän vähemmistön oikeutta toteuttaa taipumustaan pidetään nyt esillä, jäävät muut suuntautumisten muodot varjoon. Ne, jotka puolustavat äänekkäästi tämän yhden ryhmän asiaa, eivät huomaa sitä moralisoivaa, kauhistelevaa, ennakkoluuloista ja tuomitsevaa asennetta, joka heillä on noita toisia suuntautumisen muotoja kohtaan. Se on selvästi nähtävissä nyt Oinoseen kohdistuvassa moralisoinnissa.

Kysymys on siitä, että jossakin raja kuitenkin on. Me kaikki asetamme sen johonkin, ja väistämättä rajan asettaminen jättää jotkut ryhmät ja henkilöt ulkopuolisiksi, joita ei hyväksytä. Millä oikeudella tämä tapahtuu? Miltä se tuntuu niistä, jotka joutuvat edelleen jäämään ns. kaappiin omien taipumustensa kanssa? Miksi he joutuvat piilottelemaan identiteettiään? Eivätkö myös he voi saada yleisen mielipiteen - ja kirkon mielipiteen puolustusta itselleen? Eikö Jumala ole luonut heitäkin taipumuksineen? Miksi he eivät saa toteuttaa itseään siinä missä tämä yksi, nyt esillä oleva ryhmä saa. Miltä tilanne tuntuu niistä, jotka käyvät sankarillista kamppailua itsessään olevia taipumuksia vastaan.

Uskon meidän kaikkien hyväksyvän sen, että monien ihmisten vain tulee käydä tällaista kamppailua. Vai onko periaatteessa hyväksyttävä tosiasiaksi se, että mitään taipumuksia ei pidä tuomita ja torjua? Jos näin tehdään, ollaan täsmälleen Pentti Oinosen esiinnostaman problematiikan äärellä. Ei se sittenkään mikään harhalaukaus ollut!

Joko hyväksymme kaikki erilaiset ihmisillä olevat taipumukset tai asetamme rajan johonkin.

Mihin se asetetaan ja millä perusteilla?

Voidaan varmaan parhaiten viitata erilaisten taipumusten toteuttamisen seurauksiin.

Sen ongelma on niiden käsitysten muuttuminen, joiden mukaan seurauksia arvioidaan. Se, mikä tänään nähdään vahingollisena, voidaan jossain tulevassa tutkimuksessa todetakin hyväksymiskelpoiseksi. Kulloinenkin uusin tutkimus voi vedota tieteen viimeiseen sanaan. Silloin moraalin perusteet jälleen muuttuvat.

Voidaan myös vedota toimintaan osallistuvien ihmisten - tai eläinten - vapaaehtoisuuteen. Jossakin TV-dokumentissa englantilainen mies, joka selitti olevansa naimisissa hevosensa kanssa, puolustautui vastaan väittäjille siten, että hevonen voi milloin tahansa potkaista hänet hengiltä. Tai toisessa dokumentissa yhden miehen ja kahdeksan naisen muodostamassa haaremissa, tämäkin sivistyneessä Englannissa, jokainen vaimoista itse kertoi olevansa tilanteessa omasta tahdostaan. Voi ainakin kysyä, onko jokainen pedofiilisessä suhteessa elävä lapsi kykenevä tunnistamaan sitä kärsimystä, jota me ulkopuoliset aikuiset pidämme kuitenkin itsestään selvänä. Ajattelemme, että hän elämänsä varrella oppii ymmärtämään, mitä pahaa hänelle on tehty.

Kysymys on siitä, onko olemassa sellainen moraalinen koodisto, jota voidaan pitää yleispätevänä, ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ja mielipiteistään riippumattomana? Moraalisen relativismin mukaan sellaista ei ole. Tällöin lopultakaan emme voi sanoa mihinkään asiaan sanaa: ei. Voidaan puhua vain kulttuurin muovaamista käsityksistä, joiden mukaan laaditaan tämän hetken lakeja, jotka voidaan huomenna muutta taas toisenlaisiksi. Oinosen mukaan sellainen on. En tiedä, mihin hän sen perustaa. Kristilliselle kirkolle, tai laajemmin ilmaisten jumalauskoon pohjautuvalle ajattelulle, elämän Luoja on asettanut myös oikean ja väärän rajat. Niihin on jätetty sellaista väljyyttä, että kulttuuri voi muovata niitä ja linjanvedot voivat vaihtua. Mutta kuitenkin jossain on olemassa absoluuttisia kiintopisteitä. Ne löytyvät Jumalan ilmoituksesta.

Se hätä, mistä viimeksi Jorma Hynninen avoimesti ja rohkeasti kirjoitti Kotimaassa, on todellinen. Se on nähtävä, ja on todellakin kyettävä löytämään sellainen tapa suhtautua ihmiseen, että hän löytää hyväksynnän ja tulee otetuksi rakastaen vastaan sekä Jumalan yhteyteen ja kristilliseen kirkkoon kuin maalliseen yhteiskuntaankin. Tässä ei pidä olla mitään rajaa. Jumalan armo kuuluu jokaiselle, myös eläimeen sekaantujalle tai pedofiilille. Kirkkoa on vanhastaan sanottu syntisten sairaalaksi.

Mutta armo ei tarkoita lupaa toteuttaa Jumalan tahdon vastaisia taipumuksia. Armo ja Jumalan siunaus ei tarkoita tätä, vaan sitä, että Jumalan armo otetaan vastaan avuksi taistelussa omia vääriä taipumuksia vastaan. Paavalin mukaan "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot..."

Taistelumme ei ole aina voitollista, mutta sen tulee tappioidenkin jälkeen jatkua.

Se, että yhteiskunta ja kirkko on nyt irtautumassa Jumalan sanan moraalisesta koodistosta tuo kaksi ongelmaa:

Ihminen, joka ei enää tunnista synniksi sitä, minkä Jumala on ilmoittanut sellaiseksi, ei enää voi tulla Jumalan eteen kohtaamaan anteeksiantamusta. Puhe Jumalan armosta on tyhjää, jos synti ei ole todellista.

Toinen ongelma on se, että ne, jotka vielä tahtovat pitäytyä Raamatun opetukseen ja puolustaa sitä, joutuvat korostamaan asiaa siten, että evankeliumi uhkaa jäädä piiloon. Syvästi ihmisen heikkoutta ymmärtävä ja anteeksiantavaa armoa esillä pitävä sielunhoidollinen ote ei pääse esille, kun täytyy julkisesti puolustaa Sanassa asetettua rajaa.

Tämä hinta meidän synneistämme maksettiin.

Suuri krusifiksi Erfurtin tuomiokirkon edustalla

Lutherin jalanjäljillä

Viime vuonna sain olla mukana matkalla, joihin vuosi sitten jo viittasinkin silloisessa blogissani.

Matka viritti uuteen innostukseen toteuttaa pitkäaikainen haave järjestää seururakuntamatka paikkakunnille, joihin Lutherin elämäntyö liittyy läheisesti. Tänä kevää asiasta siis tuli totta.

Matkamme, johon osallistui mukava seitsemäntoista hengen ryhmä, suuntautui Berliiniin, Wittenbergiin, Erfurtiin ja Eisenachiin, Weimarin Buchenwaldiin ja takaisin Berliiniin.

Lutheriin liittyvistä paikoista Wittenberg oli keskeisin. Siellä hän teki suurimman osan työstään toimien teologian professorina, kirjoittaen ja luennoiden sekä toimien samalla jumalanpalvelusten toimittajana kaupungin kirkossa.

Oli kohottavaa saada osallistua myös paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Saarna oli mielenkiintoinen, Sen pitäjä oli ulkonäön perusteella mies kadulta. Hieman virttynyt yhdistelmäpuku päällä, paidan pari ylimmäistä nappia aukia ja päällystakki yllä lämpimässä kirkossa. Sikäli ulkonäkö oli pettävä, että kyseessä oli runoilija, jonka meille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävä saarna oli ilmeisesti hyvinkin syvällinen. Aiheena oli luomisen toinen päivä. Oikeastaan kyseessä ei ollut saarna, Predigt, vaan saarnatuolista pidetty puhe, Kanzelrede, jollaisia seurakunnassa on järjestetty useiden vuosien ajan ja joissa kulttuurin ja yhteiskunnan vaikuttajia toi esiin annettuun teemaan liittyviä ajatuksia.

Seuraava käyntipaikkamme, Erfurt, oli Lutherin oman yliopistollisen koulutuksensa paikka ja samalla siellä oli luostari, jossa hän eli munkkiuransa ensimmäiset vuodet. Siellä hän sai myös pappisvihkimyksen.

Kolmannessa paikassa, Eisenachissa hän kävi koulua ennen yliopistoa. Siellä hän myös vietti yksitoista kuukautta piilossa Wartburgin linnassa ollessaan henkipatto Wormsin valtiopääivien jälkeen. Tänä aikana hän muun muassa käänsi Uuden testamentin saksan kielelle.

Toinen tutustumispaikka Eisenachissa oli J.S. Bachin museo. Maailman ehkä suurin säveltäjämestari asui myös tässä kaupungissa ja kävi Lutherin kanssa samaa koulua parisen sataa vuotta Lutheria myöhemmin.

Weimarin lähistöllä oleva Buchenwald on museona toimiva natsiaikainen keskitysleiri, jossa oli muunmuassa Dietrich Bonhoeffer jonkin aikaa Berliinin vankeuden ja Flossenburgissa tapahtuneen hirttämisen välillä.

Berliini oli väliasema, johon ja josta lennot Suomesta ja Suomeen tapahtuivat. Porukka kävi siellä tekemässä hyvän kaupunkikierroksen ja shoppailu Euroopan suurimmassa tavaratalossa tyydytti ostosten teon tarvetta.


Sain vaikutelman, että ryhmämme oli kiinnostunut ja tyytyväinen kaikkeen yhdessä koettuun. Luther ja hänen elämäntyönsä tulivat tutuiksi aidoilla paikoilla nähdyn ja kuullun välityksellä.

Itsellä retkeen vaikuttu vahvasti jo Suomessa ennen lähtöä iskenyt sairaus, joka lähti liikkeelle ilmeiseti virusinfektiona, joita nyt tulee ja menee. Pian tilanne kuitenkin paheni kuumeeksi, kovaksi yskäksi, äänen menetykseksi ja aikamoiseksi väsymykseksi. Erfurtissa jäin vaimoni kanssa pois muiden kyydistä ja sairaalassa minun todettiin potevan keuhkokuumetta. Loppureissu, jolle läksin omalla vastuulla mukaan - vaihtoehtona sairaalaan jääminen joksikin aikaa - menikin lähinnä lepäilyyn. Sairaus on pidentynyt piteneväksi sairauslomaksi, jolla vieläkin olen. Tällaista en ole ennen kokenutkaan.

Mutta aika aikaansa kutakin.

Lomamatka

Kävin vähän yli kuukausi sitten lomamatkalla vaimoni kanssa. Hän oli hiljattain saanut tärkeän elämässä olleen tavoitteen saavutetuksi, ja siitä palkkiona ajattelimme juhlistaa asiaa ihan kahden viikon matkalla, jonka päätimme tehdä tällä kertaa Marokkoon. Aikaisemmin emme olleet Afrikan puolella käyneetkään.

Matkaan liittyikin eksotiikkaa, jota emme olleet aikaisemmin kokeneet. Agadir, varsinainen olinpaikkamme oli pitkälle turimin vaikutuksesta kuin mikä tahansa muukin eteläinen lomakohde. Asiaan vaikutti sekin, että nuoruudesta muistamani maanjäristys kuusikymmenluvun alussa oli tuhonnut kaupungin jokseenkin täydellisesti ja näin nykyinen rakennuskanta oli uutta ja modernia.

Sitä vastoin ajettuamme vuokratulla autolla muun muassa Marrakechiin ja vietettyämme unohtumattoman illan paikallisen medinan torilla, jossa kobran lumoajat, ihopiirrosten tekijät, arabialaistyylinen musiikki, basaarien kaupankäynti, kerjäläiset ja valtaisa väentungos loivat ainutkertaisen tunnelman. Matkalla ylitimme Atlas-vuoriston lumiset huiput. Ja oma erikoinen näkynsä oli argan-puihin kiivenneet vuohet.

Agadirissa oli kaksi kristillistä kirkkoa. Ensimmäisenä sunnuntaina halusimme mennä protestanttiseen jumalanpalvelukseen. Olin lauantai-iltana käynyt etsimässä paikan ja toteamassa ulkoportilla jumalanpalveluksen olevan sunnuntaina kello 18.

Menimme paikalle ajoissa. Läsnä ei ollut vielä ketään. Portista pääsi kirkon pihaan, mutta sekä työntekijät että seurakuntalaiset olivat poissa. Päätimme odottaa. Kello tuli alkamisaikaan, mutta ristin sielua ei tullut paikalle meidän lisäksemme. Kirkko pysyi myös kiinni. Istuimme vielä vähän aikaa odotellen. Päätimme lopuksi pitää oman pienen rukoushetken, jossa muistimme, paitsi koti-Suomen rakkaita ihmisiä, myös Agadirin ja koko Marokon Kristukseen uskovia ihmisiä, samoin sitä seurakuntaa ja niitä ihmisiä, joiden kirkkoon olimme tulleet ja joiden elämäntilanteesta tiukan muslimikulttuurin keskellä emme voineet tietää mitään.

Seuraavana sunnuntaina menimme katoliseen kirkkoon. Olimme nähneet paikan jo ennakkoon kapunkia kierrellessämme.

Paikka oli täynnä elämää. Seurakuntaa oli koolla useita kymmeniä, ehkä toista sataa. Jumalanpalveluksen toimitti pappi, jonka arvelimme olevan mahdollisesti hollantilainen. Hän käytti messun sekä liturgisissa osissa että myös saarnassa englantia, saksaa ja ranskaa. Suurin osa koolle tulleista ihmisistä oli ilmeisesti eri puolilta Eurooppaa olevia turisteja, mukana myös mustan Afrikan ihmisiä, joita muutoinkin näkyi olevan jonkin verran kaupunkikuvassa. Kuoron muodosti ryhmä mustia tyttöjä ja nuoria naisia. Tärkein soitin oli rumpu, ja musiikissa oli elämisen makua. Messussa oli selvästi näkyvillä myös meille suomalaisille luterilaisille yhteisiä elementtejä, muun muassa tuttuja messun osien sävelkulkuja. Olime kiitollisia kymmenen vuoden takaisesta jumalanpalvelusuudistuksesta, jonka mukaisia muutoksia on myös katolisen kirkon puolella tehty menneitten vuosikymmenten aikana. Samoja elementtejä tapasimme muutaman viikon kuluttua Lutherin kirkon jumalanpalveluksessa Wittenbergissä.

Vaikka olimme eri kirkkoon kuuluvia kristittyjä, saatoimme kokea elävää kristittyjen yhteyttä.