Käydyn runsaan keskustelun joukossa havaitsin yhden lyhyen ja mielestäni asian ytimeen johtavan kysymyksen. Kommentti kuulutti perään Oinosen heiton takana olevaa logiikkaa.
Logiikkahan on se, vaikka Oinonen ei sitä ilmaissutkaan, että muutokset seuraavat toisiaan. Tätä voi pitää elämän lakina. Tämän päivän ihminen kauhistelee niitä käsityksiä, joita aikaisempien sukupolvien aikana pidettiin yleisinä normeina. Johdonmukaisesti tulevat sukupolvet kauhistelevat tämän päivän käsityksiä ja pitävät niitä huvittavina.
Nyt puolustetaan homoseksuaalisten ihmisten oikeuksia. Kun ne menevät läpi, löydetään jokin nyt varjoon jäävä ryhmä, jonka oikeuksia ajetaan samalla voimalla ja samantapaisin argumentein. Seksuaalisia suuntauksia on olemassa paljon suurempi kirjo kuin nyt esillä oleva jako hetero- ja homoseksuaalisiin ihmisiin. Kun tämän vähemmistön oikeutta toteuttaa taipumustaan pidetään nyt esillä, jäävät muut suuntautumisten muodot varjoon. Ne, jotka puolustavat äänekkäästi tämän yhden ryhmän asiaa, eivät huomaa sitä moralisoivaa, kauhistelevaa, ennakkoluuloista ja tuomitsevaa asennetta, joka heillä on noita toisia suuntautumisen muotoja kohtaan. Se on selvästi nähtävissä nyt Oinoseen kohdistuvassa moralisoinnissa.
Kysymys on siitä, että jossakin raja kuitenkin on. Me kaikki asetamme sen johonkin, ja väistämättä rajan asettaminen jättää jotkut ryhmät ja henkilöt ulkopuolisiksi, joita ei hyväksytä. Millä oikeudella tämä tapahtuu? Miltä se tuntuu niistä, jotka joutuvat edelleen jäämään ns. kaappiin omien taipumustensa kanssa? Miksi he joutuvat piilottelemaan identiteettiään? Eivätkö myös he voi saada yleisen mielipiteen - ja kirkon mielipiteen puolustusta itselleen? Eikö Jumala ole luonut heitäkin taipumuksineen? Miksi he eivät saa toteuttaa itseään siinä missä tämä yksi, nyt esillä oleva ryhmä saa. Miltä tilanne tuntuu niistä, jotka käyvät sankarillista kamppailua itsessään olevia taipumuksia vastaan.
Uskon meidän kaikkien hyväksyvän sen, että monien ihmisten vain tulee käydä tällaista kamppailua. Vai onko periaatteessa hyväksyttävä tosiasiaksi se, että mitään taipumuksia ei pidä tuomita ja torjua? Jos näin tehdään, ollaan täsmälleen Pentti Oinosen esiinnostaman problematiikan äärellä. Ei se sittenkään mikään harhalaukaus ollut!
Joko hyväksymme kaikki erilaiset ihmisillä olevat taipumukset tai asetamme rajan johonkin.
Mihin se asetetaan ja millä perusteilla?
Voidaan varmaan parhaiten viitata erilaisten taipumusten toteuttamisen seurauksiin.
Sen ongelma on niiden käsitysten muuttuminen, joiden mukaan seurauksia arvioidaan. Se, mikä tänään nähdään vahingollisena, voidaan jossain tulevassa tutkimuksessa todetakin hyväksymiskelpoiseksi. Kulloinenkin uusin tutkimus voi vedota tieteen viimeiseen sanaan. Silloin moraalin perusteet jälleen muuttuvat.
Voidaan myös vedota toimintaan osallistuvien ihmisten - tai eläinten - vapaaehtoisuuteen. Jossakin TV-dokumentissa englantilainen mies, joka selitti olevansa naimisissa hevosensa kanssa, puolustautui vastaan väittäjille siten, että hevonen voi milloin tahansa potkaista hänet hengiltä. Tai toisessa dokumentissa yhden miehen ja kahdeksan naisen muodostamassa haaremissa, tämäkin sivistyneessä Englannissa, jokainen vaimoista itse kertoi olevansa tilanteessa omasta tahdostaan. Voi ainakin kysyä, onko jokainen pedofiilisessä suhteessa elävä lapsi kykenevä tunnistamaan sitä kärsimystä, jota me ulkopuoliset aikuiset pidämme kuitenkin itsestään selvänä. Ajattelemme, että hän elämänsä varrella oppii ymmärtämään, mitä pahaa hänelle on tehty.
Kysymys on siitä, onko olemassa sellainen moraalinen koodisto, jota voidaan pitää yleispätevänä, ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ja mielipiteistään riippumattomana? Moraalisen relativismin mukaan sellaista ei ole. Tällöin lopultakaan emme voi sanoa mihinkään asiaan sanaa: ei. Voidaan puhua vain kulttuurin muovaamista käsityksistä, joiden mukaan laaditaan tämän hetken lakeja, jotka voidaan huomenna muutta taas toisenlaisiksi. Oinosen mukaan sellainen on. En tiedä, mihin hän sen perustaa. Kristilliselle kirkolle, tai laajemmin ilmaisten jumalauskoon pohjautuvalle ajattelulle, elämän Luoja on asettanut myös oikean ja väärän rajat. Niihin on jätetty sellaista väljyyttä, että kulttuuri voi muovata niitä ja linjanvedot voivat vaihtua. Mutta kuitenkin jossain on olemassa absoluuttisia kiintopisteitä. Ne löytyvät Jumalan ilmoituksesta.
Se hätä, mistä viimeksi Jorma Hynninen avoimesti ja rohkeasti kirjoitti Kotimaassa, on todellinen. Se on nähtävä, ja on todellakin kyettävä löytämään sellainen tapa suhtautua ihmiseen, että hän löytää hyväksynnän ja tulee otetuksi rakastaen vastaan sekä Jumalan yhteyteen ja kristilliseen kirkkoon kuin maalliseen yhteiskuntaankin. Tässä ei pidä olla mitään rajaa. Jumalan armo kuuluu jokaiselle, myös eläimeen sekaantujalle tai pedofiilille. Kirkkoa on vanhastaan sanottu syntisten sairaalaksi.
Mutta armo ei tarkoita lupaa toteuttaa Jumalan tahdon vastaisia taipumuksia. Armo ja Jumalan siunaus ei tarkoita tätä, vaan sitä, että Jumalan armo otetaan vastaan avuksi taistelussa omia vääriä taipumuksia vastaan. Paavalin mukaan "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot..."
Taistelumme ei ole aina voitollista, mutta sen tulee tappioidenkin jälkeen jatkua.
Se, että yhteiskunta ja kirkko on nyt irtautumassa Jumalan sanan moraalisesta koodistosta tuo kaksi ongelmaa:
Ihminen, joka ei enää tunnista synniksi sitä, minkä Jumala on ilmoittanut sellaiseksi, ei enää voi tulla Jumalan eteen kohtaamaan anteeksiantamusta. Puhe Jumalan armosta on tyhjää, jos synti ei ole todellista.
Toinen ongelma on se, että ne, jotka vielä tahtovat pitäytyä Raamatun opetukseen ja puolustaa sitä, joutuvat korostamaan asiaa siten, että evankeliumi uhkaa jäädä piiloon. Syvästi ihmisen heikkoutta ymmärtävä ja anteeksiantavaa armoa esillä pitävä sielunhoidollinen ote ei pääse esille, kun täytyy julkisesti puolustaa Sanassa asetettua rajaa.
Tämä hinta meidän synneistämme maksettiin.
Suuri krusifiksi Erfurtin tuomiokirkon edustalla
No comments:
Post a Comment