Viime viikolla oli mediassa näyttävästi esillä vanhusten hoidon tila, se suoranainen ala-arvoisuus, jota heidän kohtelussaan esiintyy. Toivon, että syntynyt kuva - josta toki on aikaisemminkin saatu tietoa - on yliampuva. Itse olen työssäni saanut nähdä korkeatasoista vanhusten hoitamista oman seurakuntani alueella toimivissa laitoksissa. Kaikkeahan ei tietysti näe. Joka tapauksessa yksikin vanhusten ihmisarvoa kieltävä toiminnan muoto on liikaa. Toivottavasti nyt käytävä keskustelu vaikuttaa asnteisiin. Osittain asenteet ovat hoitavien henkilöiden asenteita, johon seikkaan radion kolumnisti Kirsi Virtanen kiinnitti omalla räväkällä ja raflaavalla tyylillään eilen aamulla huomiota. Osittain kysymys on yhteiskunnan asenteista ja näkyy siinä, että resursseja ei riitä tarpeeksi, koska niihin ei ole osoitettu riittävästi varoja.
Vielä enemmän kuin tämä itse asia mieltäni kuohuttaa se, että ratkaisuksi on keskustelussa esitetty sekä passiivisen että aktiivisen eutanasian käyttöön ottoa. Passiivisella eutanasiallahan tarkoitetaan turhiksi käyneiden hoitojen keskeyttämistä niin, että kuolema lopettaa keinotekoisesti ylläpidetyn elämän. Aktiivinen puolestaan tahallista ja aktiivisesti toteutettua kuoleman aiheuttamista tilanteissa, joissa erilaisilla perusteilla arvioidaan potilaan tila sellaiseksi, ettei potilaan elämää haluta tai sitä ei kannata enää jatkaa.
Tämän ratkaisun vanhusten hoidon pulmiin nosti esiin tietääkseni kirjailija Kaari Utrio. Hän puhui ratkaisuna kuolemapillereiden käytön. Keskusteluun on osallistunut muiden muassa tunnettu ja viisas psykiatri ja poliitikko Claes Andersson, joka puhui jokaisen ihmisen ihmisarvoon kuuluvasta oikeudesta päättä omasta elämästään. Arkkiatri Risto Pelkonen on osallistunut myös keskusteluun ja torjunut eutanasian käytön. Onneksi hänellä on niin suuri arvovalta, että hänen sanansa painaa. Yleensä lääkärikunta ainakin takavuosina on voimakkaasti puhunut siitä, että heidän työnsä on toimia elämän puolesta, ei sitä vastaan. Tähän heitä on sitonut jo Hippokrateen vala, joka antiikin Kreikasta saakka on velvoittanut työskentelemään elämän säilyttämiseksi, ei sen tuhoamiseksi.
Tunnettu uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä siteerasi jonkun ajatusta yle ykkösen syntymäpivähaastattelussa viime viikolla: "Kun kansa pääsee vapaasti valitsemaan, se valitsee väärin." Tämä oli ja on tietysti huumoria, jota ei pidä ottaa liian vakavasti, mutta jotain perää siinä voi joissakin tilanteissa olla.
Minua pelottaa se, että mielipiteiden muokkaus tulee johtamaan tilanteeseen, jossa kansan enemmistö alkaa kannattaa eutanasian käyttöä. Tähän viittasi jo Ilta-Sanomien verkkolehden gallup, jossa ylivoimainen enemmistö näytti ainakin eilen olevan tätä mieltä. Kristinuskon asema yhteiskunnassamme on jo ajettu sillä tavalla syrjään, että sen arvomaailma ei enää vaikuta arvojen muodostamiseen niin kuin se on näihin saakka vaikuttanut. Jos näin käy, ajetaan maassamme (taas) läpi laki, joka sotii Jumalan lakia ja syvimmältään myös ihmisarvoa vastaan.
Vastakkain ovat tulkinnat siitä, mikä on ihmisen arvo ja miten sen tulee ilmetä.
Raamatussa ihmisen arvo nousee Jumalan luomistyöstä. Ihminen on Jumalan kuvana mittaamattoman arvokas. Siksi ei kukaan, ei edes ihminen itse, saa riistää ihmisen elämää. Sen tulee saada olla yksin Jumalan vallassa.
Tälle vastakkainen on Claes Anderssonin ilmaisema ajatus, jonka mukaan ihmisen arvoon perustuu suvereeni oikeus päättää itse oman elämänsä loppumisesta.
Vastakkain ei siis ole - ei ainakaan näennäisesti ole - se, että toisella puolella puhuttaisiin siitä, että ihmisellä on arvo ja toisella, ettei hänellä sitä ole. Molemmilla puolilla vedotaan nimenomaan ihmisen arvoon. Toisella puolella sen antaa Jumala. Ateistisen humanismin käsitys nousee ihmisestä itsestään: "Ihminen on kaiken mitta."
Ateistinen, eutanasiaa puoltava käsitys kuitenkin johtaa siihen, että ihminen itse - tai mikä vielä pelottavampaa - toiset ihmiset arvioivat jonkun ihmisen elämän käyneen arvottomaksi, niin että se on parempi lopettaa.
Oireellista on se, että tämä nykyinen keskustelu on noussut nimenomaan tilanteessa, jossa lähtökohta on vanhusten kohtelu. Yksiselitteisesti ratkaisu siihen pitäisi olla heidän hoitonsa puutteiden ja virheiden korjaaminen. Jos eutanasiasta puhutaan, sitä ei pitäisi tosiaankaan kytkeä tähän asiaan. Eutanasia ei ole ratkaisu tähän ongelmaan.
Joutaako vanha kuolla pois?
No comments:
Post a Comment