Sunday, May 30, 2010

Eläkkeelle

Työurani on kestänyt noin 39 vuotta. Ensimmäinen vuosi meni päällekkäin opiskelun loppuvaiheiden kanssa. Pappisvihkimys oli loppiaisena 1973, vihkijänä Kuopion piispa Olavi Kares, joka antoi virkamääräyksen ystävällisesti suoraan Suomen opiskelija- ja koululaislähetyksen palvelukseen, jossa toimin yhdeksän vuotta Kuopiossa, Kajaanissa ja Jyväskylässä. Jyväskylän viiden vuoden aikana toimin pitkiä jaksoja seurakuntapapin virassa sekä kaupunki- että maaseurakunnan puolella. Ensimmäisen lapsen lähestyessä kouluikää etsimme vakinaista seurakuntavirkaa, joka löytyi Iisalmesta. Heinäkuun lopussa tulee täydet 30 vuotta täyteen Iisalmessa.

Tänä aamuna alkoi viimeinen loma. Se ei enää pääty uuteen työkauteen, vaan eläkkeelle lähtöön.

Olisi mahdollista laittaa pillit pussiin ja jättää näiden tekstien kirjoittaminen, mutta Herran työ ei oikeastaan tunne varsinaisesti eläkkeitä, lomia tai vapaa-aikoja. Työn luonne vain muuttuu. Palkkatyötä ei tarvitse aina tehdä, mutta Jumalalta kerran saatu ja hänen yhä uudelleen uudistamansa kutsu ei vanhene.Näin niin kauan, kuin hänen armonsa kantaa ja hän antaa terveyden jatkua riittävän hyvänä.

Olen kertonut seurakunnalle, että ensin haluan pitää täyden tauon päästäkseni irti paineista, joita työ on väistämättä merkinnyt. Myöhemmin kuitenkin haluan jollain maltillisella määrällä toimia Jumalan valtakunnan asialla sekä seurakunnassa että muualla, jos hän avaa haasteita ja mahdollisuuksia. Näitä blogikirjoituksia ja seurakuntamme kotisivujen hartauskirjoitukia palstalla Usko, jatkan kuitenkin periaatteessa kaiken aikaa. Niiden lukemisen määrä on yllättänyt minut. Palstalla vieraillaan jatkuvasti runsaasti, kuukausittain kolmesta viiteen tuhanteen kertaan. Siitä olen ollut Jumalalle kiitollinen.

Raamatun lukemisessani olen noudattanut rippikoulussa opetettavaa lukutekniikkaa. Siellä olemme opettaneet, ettei satunnainen näppituntumalukeminen saisi olla säännöllinen ja ainoa Raamatun lukemisen muoto, vaan on pyrittävä mieluummin jatkuvasti etenevään lukemiseen, jossa Raamatun kirjat seuraavat luku luvulta toisiaan ja molemmat Raamatun osat, Vanha ja Uusi testamentti tulevat luetuksi läpi siten, että niistä muodostuu jatkuvasti tarkentuva kokonaisukuva.
Tänä aamuna säännöllisen Raamatunluvun teksti toi eteeni kohdan, joka ei olisi voinut olla juuri tähän päivään  osuvampi, vaikka olisin yrittänyt hakemalla hakea tähän hetkee sopivaa Jumalan sanan kohtaa.

Jaakob oli palvellut palvellut Laabania pitkät 20 vuotta ja oli nyt tekemässä lähtöä takaisin Palestiinan mukanaan iso perheensä ja suuri omaisuus, jonka hän oli palveluksellaan ansainnut. Hän viittasi Laabanin saamaan hyötyyn, siunaukseen, joka hänen palvelutyönsä oli tälle tuonut ja jatkoi:

"Mutta enkö minä nyt jo saisi ryhtyä työhön oman perheeni hyväksi."

Papin ja muiden seurakunnan niin sanottujen hengellisten virkojen rakenteeseen kuuluu se, ettei työtä sido työaikalaki. Siten vuorokaudet voivat olla ja usein ovat kovin pitkiä. Ainakin oma työntekotapani on ollut sellainen, että sangen paljon myös vapaapäiviä on mennyt ainakin jonkin kokoisen työmäärän tekemiseen.
Poissaolo on loistanut usein perheen tilanteessa, sekä ihan fyysinen poissaolo että myös henkinen silloinkin, kun fyysisesti olen ollut läsnä.

Eihän papin työ tietenkään tässä mielessä ainutlaatuista ole. Monissa viroissa joudutaan tekemään työtä vuorotta pitkiä päiviä. Samat lainalaisuudet kuuluvat tietysti kaikille.

Ristiriitaista on se, että antaa aikansa ja voimansa muualla, niin ettei kotiin enää oikein riitä. Tämän takia työssäolovuodet ovat olleet tässä jännitteessä elämistä. Siksi koin hyvin lohdullisena ja rohkaisevana sanan, jonka koin omakseni tänä ensimmäisenä työstä vapaana päivänäni eilen päättyneet kymmenien vuosien työn jälkeen.

Molemmat sektorit, työ ja perhe, ovat olleet ja jatkuvasti ovat Jumalan antama kutsumus. Niissä toimiminen on Jumalan palvelemista. Se, että niiden molempien täysipainoinen hoitaminen sisältää ratkaisemattomia jännitteitä, on väistämätöntä, ja se kuuluu tämän elämän epätäydellisyyteen, joka vain on. Sitä ei voi ratkaista koskaan kokonaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään.




Aamukampa näyttää tänään tällaisen tilanteen.Ihmeelliseltä tuntuu.

Tuesday, May 18, 2010

Pedofilia ja rippisalaisuus

Paljastuneet pedofiliatapaukset ovat herättäneet tiukkaa keskustelua kirkon rippikäytännöstä ja siihen ehdottomana sisältyvästä vaitiolovelvollisuudesta. Keskustelu koski ensin katolista kirkkoa ja levisi sitten myös omaan luterilaiseen kirkkoomme. On oikein ja välttämätöntä, että myös kirkkojen piirissä tapahtuneet tapaukset pengotaan perin pohjin läpi. Se, että pedofiliaa esiintyy kaikkialla, on tosiasia, eikä mikään ihmisten muodostama yhteisö ole siitä vapaa. Tässä mielessä tarkastelu on laajennettava kaikkialle, ei vain kirkkoihin. Nykyinen asetelma sisältää vaaran, että yleinen mielipide heilahtaa jälleen piirun verran kirkko- ja uskontokielteiseen suuntaan. Voi syntyä kuvitelma, että uskonto yleensäkin ja kirkot ja herätysliikkeet uskonnon edustajina, olisivat jotenkin erityinen paheiden pesä ja niiden synnyttäjä. Nykyinen uusateistinen propagandahan - muun muassa Kirsi Virtanen joka keskiviikkoisessa radiojutustelussaan - esittää juuri uskontojen olevan vaaratekijä yhteiskunnassa. Ateistien propagandan mukaan ihmisen moraali paranee, jos hän irtautuu Jumalasta. Väitän joka tapauksessa päinvastaista. Mutta uskonnon vastustajat ovat oikeassa siinä, ettei kirkkojen piirissä saisi olla yhtään ainoata pedofiliatapausta. Kun niitä kuitenkin on, on ne selvitettävä, niiden esiintuominen ja tuomitseminen puhdistaa itse yhteisön. Se on prosessi, joka tuo sovituksen. Raamatun ajatushan on nimenomaan se, että tuomalla synnit valoon, tunnustamalla ne ja turvautumalla Kristuksen sovitustyöhön ihminen saa anteeksiantamuksen. Ja tämä koskee myös yhteisöjä.

Mitä tekemistä tällä on ripin kanssa?

Ministeri Paula Risikko esitti, että kirkon rippisalaisuutta on muutettava ja se on poistettava pedofiliatapauksessa. Arkkipiispa Paarma, ortodoksien Leo ja meidän Riekkinen asettuivat puolustamaan ehdotonta rippisalaisuutta, mielestäni hyvin ja oikein perustein.  He vaativat sen säilyttämistä kirkon perinteen mukaan ehdottomana.

Asiaan vaikuttaa seikka, joka ei julkisessa keskustelussa ole tullun vielä esiin.
Ripissä on Lutherin mukaan kolme muotoa: Uskonripissä ihminen on yksin Jumalan edessä, tunnustaa syntinsä ja turvautuu anteeksiantamukseen. Salaripissä hän tunnustaa syntinsä sielunhoitajalle, joka julistaa synninpäästön ja säilyttää kuulemansa asiat salaisina. Ripin kolmas muoto on rakkauden rippi, jossa rikkonut tunnustaa syntinsä niille, joita vastaan synti on tehty ja hyvittää tekemänsä vääryydet.

Jokainen sielunhoitaja osaa, tai ainakin pitäisi osata, toimia tämän mukaan siten, että edellyttää synninpäästön ehtona myös julkista esiintuloa, menemistä niiden luo, joita hän on kohdellut väärin. Ja tarvittaessa, kun asian luonne vaatii, hänen on selvitettävä asia poliisin tai vastaavien viranomaisten kanssa. Synninpäästö eli lupaus anteeksiantamuksesta kuuluu ihmiselle vasta, kun hän on valmis selvittämään syntinsä ja niiden seuraukset. Tämän tiedostaminen ja näin toimiminen pitäisi periaatteessa toimia pedofiliatapauksessa niin, ettei rippisalaisuuden säilyminen vaarannu. Ja tämä voi olla ratkaiseva asia, kun joku painii itsensä kanssa, uskaltaako hän lähteä liikkeelle kirkon työntekijän luo purkamaan omaatuntoaan vaivaavia asioita.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tapahtuisi laajalle, hyvin toimivalle ja lukemattomille ihmisille apua tuovalle psykologien ja psykiatrien hoitamalle terapiajärjestelmälle, jos apua hakevat ihmiset joutuisivat pelkäämään sitä, että juuri se ongelma, jonka he haluavat voittaa, vietäisiin terapiaistunnon päätyttyä poliisiviranomaisen tietoon. Näinhän pitäisi tehdä myös maallisella puolella, jos sitä vaaditaan kirkoltakin. Välttämätön lastensuojelu ja avun ja muutoksen etsiminen oman elämän itselle ja muille tuskaa tuottaviin ongelmiin on osattava pitää erillään.

Olen muuten ihmetellyt, missä ovat nyt ne kirkon ihmiset, jotka ovat puolustaneet jotakin toista seksuaalista vääristymää vedoten siihen, että Jumala on luonut toiset ihmiset toisenlaiseksi. Johdonmukaisuutta, hyvät ystävät, johdonmukaisuutta!



Monday, May 3, 2010

Viime pyhän antia

Elämme vaalien alustilanteessa. Minun tehtäväni ei ole ottaa kantaa seuraajani valintaan, siitä olen johdonmukaisesti kieltäytynyt. Vaalikeskustelussa oli kuitenkin ajatus, joka ansaitsee huomiota.

Jossakin yleisökysymyksessä kysymyksen esittäjä, joka vaikutelmani mukaan halusi ennemminkin pitää pienen esitelmän, neuvo-, ohjaus- ja nuhtelupuheen, moitti edellisenä sunnuntaina vastaavassa tilanteessa oman kysymyksensä tehnyttä seurakuntalaista. Minusta veto oli epäkohtelias. Kyseisen debatin olisi voinut käydä suoraan eikä viikon kuluttua asianomaisen ollessa poissa.

Tämä ei ollut sinänsä kovin iso asia.

Isompi asia oli se, että puheenvuoroon sisältyi myös jyrkkä kannanotto yhtä kirkkomme herätysliikettä kohtaan. Niitäkin voi tietysti kritisoida, asiasisältö vain oli mielenkiintoinen.

Kysymys koski teologian ja julistuksen sisältöä, jota arvioitiin luterilaisuuden pohjalta ja tehtiin ero evankelioivaan julistukseen kuuluvan kielen ja luterilaisen ajattelun välillä.

Kysyjä loi jännitteen toisaalta luterilaisen kasteeseen painottuvan ajatuksen, jossa ihmisen jumalasuhteen alku on selkeästi jo kasteen sakramentissa, ja evankelioivaan julistukseen kuuluvan kysymyksen, milloin olet tullut uskoon? välille.

Asia ei tietenkään ole helppo.

Luterilaisuus painottaa kasteen merkitystä voimakkaasti. Kaste on armonväline, joka välittää ihmiselle Jumalan pelastavan armon. Uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja kasteen vaikutuksesta. Tämä on luovuttamatonta luterilaiselle uskonkäsitykselle.

Tämän ajatuksen puhtaaksiviljely tarkoittaa sitä, että kaikki puhe ihmisen uskoontulosta koetaan epäluterilaiseksi. Silloin tietysti myös uskoon tuloa tiedusteleva kysymys on ei vain epähieno, vaan myös harhaoppinen.

Luther ei ymmärtänyt asiaa näin.

Pitkästä ja raskaasta luostarikilvoittelunsa ajasta hän kirjoitti virressään: "Voi kuinka lujaan minua sai pitää kahleissansa tuo vihollinen, Saatana, ja käyttää orjanansa! Näin syntiin yhä syvemmin ja omantunnon kipuihin ja ahdistukseen vavuin." Virren loppuosa tuo esille sen, miten Kristuksen työ toi tähän tilaan pelastuksen. (Virsi 261) Ja vielä lähellä kuolemaansa vuonna 1543 (kuolema tapahtui kolmen vuoden kuluttua) hän kuvasi kuuluisaa tornikokemustaan kertomalla kuinka Roomalaiskirjeen jae "Uskosta vanhurskas saa elää" kirkastui hänelle niin että hän koki paratiisin porttien avautuneen hänelle ja hän tunsi itsensä kokonaan uudestisyntyneeksi. Luther siis viittasi jumalasuhteen syntymisen yhteydessä kahteen asiaan, toisaalta aina kasteeseen, jonka tuoman armon varaan ihmisen piti laskea elämänsä, mutta toisaalta myös siihen, miten armo kirkastuu jossakin tilanteessa, missä Jumalan Henki tekee sen sanan kautta ihmiselle eläväksi. Kaste ei jää hänelle itsenäiseksi ja irralliseksi pelastustapahtumaksi, vaan saa merkityksensä ja sisältönsä Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Kaikki kastetut eivät Lutherin mukaan pelastu. Tunnustuskirjoihin sisältyvän hänen kirjoittamiensa Schmalkaldenin uskonkohtien perusmääritelmiin kuuluu ajatus: "Jo seitsenvuotias lapsikin ymmärtää, että seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka kuulevat Jumalan Pojan ääntä ja seuraavat häntä." Seurakunnassa on hänen mukaansa sekä eläviä että kuolleita jäsenia. Seurakunnan jäsenyys ei sinänsä vielä pelasta ketään, vaan usko, jonka perustana ja kohteena on sakramenteissa lahjoitettu Kristus. Hän puhuu myös usein ihmisistä, jotka eivät lainkaan välitä Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen armostaan, ja toteaa: "Sellaisissa ihmisissä Kristus ei mitään vaikuta."

Siksi tarvitsemme myös luterilaisessa kirkossa julistusta, joka muistuttaa elävän jumalasuhteen syntymisen ja säilymisen välttämättömyydestä. Voi pitää suorastaan harhaoppina ajatusta, joka kieltää tämän. Jumalasuhde ei ole automaatio, joka säilyy aina, vaikka ihminen eläisi epäuskossa ja kääntyisi pois Jumalan luota eikä lainkaan välittäisi hänen tahdostaan. Kaste pelastaa ihmisen, tai vielä täsmällisemmin Jeesus itse sovitustyönsä tähden, joka lahjoitetaan jokaiselle kasteessa, mutta epäusko ja Jumalan armon torjunta erottavat ihmisen kasteen armosta.

Siksi Jumalasta luopunutta ihmistä pitää kirkon ja sen herätysliikkeiden kutsua palaamaan takaisin Jumalan armoliittoon, kasteen armoon, joka on Jumalan puolelta voimassa. Tämä kutsu ei ole epäluterilaista, vaan syvällä tavalla myös Lutherin ajatuksista nousevaa.

Kaste kutsuu meitä palaamaan Jumalan armoon.
Kuva Kari Jalkanen