Pedofilia ja rippisalaisuus

Paljastuneet pedofiliatapaukset ovat herättäneet tiukkaa keskustelua kirkon rippikäytännöstä ja siihen ehdottomana sisältyvästä vaitiolovelvollisuudesta. Keskustelu koski ensin katolista kirkkoa ja levisi sitten myös omaan luterilaiseen kirkkoomme. On oikein ja välttämätöntä, että myös kirkkojen piirissä tapahtuneet tapaukset pengotaan perin pohjin läpi. Se, että pedofiliaa esiintyy kaikkialla, on tosiasia, eikä mikään ihmisten muodostama yhteisö ole siitä vapaa. Tässä mielessä tarkastelu on laajennettava kaikkialle, ei vain kirkkoihin. Nykyinen asetelma sisältää vaaran, että yleinen mielipide heilahtaa jälleen piirun verran kirkko- ja uskontokielteiseen suuntaan. Voi syntyä kuvitelma, että uskonto yleensäkin ja kirkot ja herätysliikkeet uskonnon edustajina, olisivat jotenkin erityinen paheiden pesä ja niiden synnyttäjä. Nykyinen uusateistinen propagandahan - muun muassa Kirsi Virtanen joka keskiviikkoisessa radiojutustelussaan - esittää juuri uskontojen olevan vaaratekijä yhteiskunnassa. Ateistien propagandan mukaan ihmisen moraali paranee, jos hän irtautuu Jumalasta. Väitän joka tapauksessa päinvastaista. Mutta uskonnon vastustajat ovat oikeassa siinä, ettei kirkkojen piirissä saisi olla yhtään ainoata pedofiliatapausta. Kun niitä kuitenkin on, on ne selvitettävä, niiden esiintuominen ja tuomitseminen puhdistaa itse yhteisön. Se on prosessi, joka tuo sovituksen. Raamatun ajatushan on nimenomaan se, että tuomalla synnit valoon, tunnustamalla ne ja turvautumalla Kristuksen sovitustyöhön ihminen saa anteeksiantamuksen. Ja tämä koskee myös yhteisöjä.

Mitä tekemistä tällä on ripin kanssa?

Ministeri Paula Risikko esitti, että kirkon rippisalaisuutta on muutettava ja se on poistettava pedofiliatapauksessa. Arkkipiispa Paarma, ortodoksien Leo ja meidän Riekkinen asettuivat puolustamaan ehdotonta rippisalaisuutta, mielestäni hyvin ja oikein perustein.  He vaativat sen säilyttämistä kirkon perinteen mukaan ehdottomana.

Asiaan vaikuttaa seikka, joka ei julkisessa keskustelussa ole tullun vielä esiin.
Ripissä on Lutherin mukaan kolme muotoa: Uskonripissä ihminen on yksin Jumalan edessä, tunnustaa syntinsä ja turvautuu anteeksiantamukseen. Salaripissä hän tunnustaa syntinsä sielunhoitajalle, joka julistaa synninpäästön ja säilyttää kuulemansa asiat salaisina. Ripin kolmas muoto on rakkauden rippi, jossa rikkonut tunnustaa syntinsä niille, joita vastaan synti on tehty ja hyvittää tekemänsä vääryydet.

Jokainen sielunhoitaja osaa, tai ainakin pitäisi osata, toimia tämän mukaan siten, että edellyttää synninpäästön ehtona myös julkista esiintuloa, menemistä niiden luo, joita hän on kohdellut väärin. Ja tarvittaessa, kun asian luonne vaatii, hänen on selvitettävä asia poliisin tai vastaavien viranomaisten kanssa. Synninpäästö eli lupaus anteeksiantamuksesta kuuluu ihmiselle vasta, kun hän on valmis selvittämään syntinsä ja niiden seuraukset. Tämän tiedostaminen ja näin toimiminen pitäisi periaatteessa toimia pedofiliatapauksessa niin, ettei rippisalaisuuden säilyminen vaarannu. Ja tämä voi olla ratkaiseva asia, kun joku painii itsensä kanssa, uskaltaako hän lähteä liikkeelle kirkon työntekijän luo purkamaan omaatuntoaan vaivaavia asioita.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tapahtuisi laajalle, hyvin toimivalle ja lukemattomille ihmisille apua tuovalle psykologien ja psykiatrien hoitamalle terapiajärjestelmälle, jos apua hakevat ihmiset joutuisivat pelkäämään sitä, että juuri se ongelma, jonka he haluavat voittaa, vietäisiin terapiaistunnon päätyttyä poliisiviranomaisen tietoon. Näinhän pitäisi tehdä myös maallisella puolella, jos sitä vaaditaan kirkoltakin. Välttämätön lastensuojelu ja avun ja muutoksen etsiminen oman elämän itselle ja muille tuskaa tuottaviin ongelmiin on osattava pitää erillään.

Olen muuten ihmetellyt, missä ovat nyt ne kirkon ihmiset, jotka ovat puolustaneet jotakin toista seksuaalista vääristymää vedoten siihen, että Jumala on luonut toiset ihmiset toisenlaiseksi. Johdonmukaisuutta, hyvät ystävät, johdonmukaisuutta!