Kirkon oppia vai järjestystä koskeva yhtenäisyys

Viime sunnuntaina oli seuraajani virkaanasettamisjuhla. Tuntui mukavalta olla siinä mukana ja ajatella, että olen saanut jättää kaiken vastuun itseltäni pois ja antaa sen toiselle. Haluan rukoilla hänelle voimaa ja viisautta luotsata seurakuntalaivaa eteenpäin aikana, joka on todennäköisesti paljon hankalampi kuin omat vuoteni olivat. Maallistumiskehitys on ollut käynnissä koko ajan, mutta kaikista merkeistä päätellen se kiihtyy samoin monet muut kirkon sisäiset ongelmat; sen viime viikot ovat väkevästi osoittaneet.

Mielenkiintoinen yksityiskohta piispan pitämässä virkaanasettamispuheessa oli kohta, jossa hän puhui seurakunnalle hämmennystä ja hajaannusta tuottavien henkilöiden torjumisesta. Hän käytti siinä myös pappisvalasta tuttua ilmaisua "salainen suosiminen".

Pappisvala

Pappisvalassa "julkinen opettaminen ja salainen suosiminen" liitetään kirkkollemme vieraiden oppien yhteyteen. Niitä ei saa julkisesti opettaa eikä edes salaisesti suosia. Tämän taustana on se, että kirkkomme on sitoutunut siihen uskoon, joka on ilmaistu Pyhän Raamatun apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa (siis Vanhassa ja Uudessa testamentissa) ja niitä selittävissä kolmessa ekumeenisessa uskontunnustuksessa sekä 1500-luvulla syntyneissä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa. Jokainen papiksi aikova sitoutuu valalla tähän uskoon ja ilmaisee ettei opeta sen vastaisesti julkisesti eikä suosi niitä salaisesti.

Jotkut ajattelevat tämän sotivan uskon ja ajattelun vapautta vastaan - kirkon pitäisi olla avoin uskon uusille tulkinnoille ja keskustelulle, jossa myös papit voivat olla eri mieltä ja kertoa sen julkisesti. Pappisvala antaa kuitenkin vapaudelle ehdottoman rajan. Vapaus on siinä, että pappisvirkaan ei tarvitse ängetä, ellei kirkon usko ole myös papiksi aikovan oma usko. Tai jos usko häviää, voi aina johdonmukaisesti erota virasta ja alkaa tehdä muita hommia.

Kirkolla on siis määritelty oppi - siinä pitäisi jokaisen papin hierarkian yläpäästä alas asti pysyä.

Kirkkojärjestyksestä sanovat tunnustukirjamme toisin. Kirkon järjestys on olemassa inhimillisenä säädöksenä sitä varten, että kirkko voisi toimia oppinsa mukaisesti. Järjestyksen tarkoituksena on vain huolehtia siitä, että evankeliumi tulee puhtaast julistetuksi ja sakramentit oikein jaetuiksi. Kirkon yhteyteen riittävät nämä kaksi asiaa. Kirkon järjestyksessä voi ja saa olla eroja. Tunnustukirjojen mukaan erot järjestyskysymyksissä eivät hajota kirkon yhteyttä ja ykseyttä.

Tämä merkitsee sitä, että kirkon työntekijöiltä ei voi eikä saa vaatia sitä, että järjestyskysymyksissä tulee noudattaa ehdotonta samankaltaisuutta. Opissa on oltava yksimielisyys, mutta järjestyksessä se ei ole välttämätöntä.

Asiayhteys

Piispan puhe liittyi luonnollisesti olemassaolevaan asiayhteyteen. Muutamia vuosia on kirkossamme keskusteltu Luther-säätiön olemassaolosta ja toiminnasta, erityisesti siitä, että se on tehnyt ratkaisun oman viran perustamisesta ja omien itsenäisten jumalanpalvelusyhteisöjen luomisesta. Tämä hajottaa kirkkoa. Tietysti. Ratkaisut ovat sangen radikaaleja. Kirkkomme sisäisen eheyden kannalta katsoen ne eivät ole mahdollisia.

Oman kirkkomme lähtökohdassa voimme kuitenkin nähdä analogisen rinnakkaistapauksen.

Lutherin ratkaisu

Katolinen kirkko keskiajalla oli - ainakin ulkonaisen järjestyksen puolesta - yhtenäinen. Sitten tuli Luther, joka nousi aluksi ennenkaikkea joidenkin kirkon käytäntöjen kriitikoksi. Hän halusi poistaa väärinkäytöksiä.

Luther luuli aluksi, että kun paavi saa tietää, miten kirkon työtä hoidetaan väärin, hän tulee puuttumaan ja poistamaan jumalattoman anekauppakäytännön. Kun hänen muutosvaatimustaan ei  otettu vastaan, hän oivalsi, että kysymys on kirkon kokonaisvaltaisesta opillisesta harhautumisesta   Pohjan kirkon opillisen harhautumisen näkemiselle oli hänen evankeliumilöytönsä erityisesti Paavalin kirjeiden äärellä.

Luther ei tyytynyt kirkon muuttumattomuuteen, vaan aloitti oman toiminnan. Hän ei halunnut lähteä kirkosta ulos, koska se oli hänelle Jumalan seurakunta. Toiminnallaan hän pyrki muuttamaan sitä Raamatun ja evankeliumin opin mukaiseksi. Mutta kirkko kirosi hänet ja erotti yhteydestään. Koska Kristuksen kirkkoa piti kuitenkin rakentaa, evankeliumia opettaa ja sakramentteja jakaa ihmisten autuuden tähden, hän jatkoi työtään uuden, organisaationa erillisen kirkon rakentamiseksi.

Kumpi keskeinen?

Kirkkoa eivät hajota järjestyskysymykset, vaan harhaopit. Tämä on peruste sille, että kirkkolaki ja pappisvihkimyksen vala tähtäävät nimenomaan puhtaan opin säilyttämiseen. Jokin järjestys kirkolla tulee olla ja maallisen työyhteisön tavoin kirkon on hyvä rakentaa työtään yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan. Mutta jos kirkon sisällä tapahtuu opillista harhautumista, on - tunnustukirjojenkin mukaan - oikeus luoda uutta järjestystä, jopa uutta virkaa ja uusia jumalanpalveluksia. Ne eivät ole eivätkä saa olla mielivaltaisia, kenen tahansa tai minkä tahansa hurmahenkisen pikku porukan päähänpistoja. Mikään lämminhenkinen rukouspiiri ei saa alkaa viettää ehtoollista keskenään. Niiden tulee olla perusteltuja, kirkon kokonaistilanteesta nousevia ja kirkon perimmäistä ykseyttä vaalivia, ja jos mahdollista apostoliseen seuraantoon nojaavia ratkaisuja.

Kirkkomme nykyinen linjanveto on sellainen, että opillisiin kysymyksiin suhtautuminen on leväperäistä. Ketään pappia ei tietääkseni ole erotettu siksi, että hän poikkeaa kirkon opista. Sitä vastoin järjestyskysymykset on nostettu esteeksi monille papeille. Isto Pihkala luonnehti televisoikeskustelussa nykyistä linjaa "väkivaltaiseksi".

Kirkon pitäisi kuunnella sitä opillista painotusta, joka on sekä Luther-säätiöllä että monilla herätysliikkeillämme, samoin muilla, erityyppisistä taustoista nousevilla tahoilla kirkkomme sisällä. Se ei todellakaan kulminoidu vain virkakysymykseen. Taustalla on paljon vakavampia asioita, ennen kaikkea Kristuksen olemusta, merkitystä ja työtä koskevia harhaoppeja, samoin niihin kytkeytyviä kysymyksiä Raamatusta Jumalan sanana.

Jos kirkko ei torjuisi pois niitä, jotka pitävät kiinni kirkon omasta vanhasta linjasta, ei tarvittaisi mitään Luther-säätiön kaltaisia irtiottoja. Itse pidän vielä tässä vaiheessa ylimitoitettuna heidän ratkaisujaan, mutta kukaties - jos kehitys kulkee johdonmukaisesti nykyiseen suuntaan, ne voivat osoittautua kauaskantoisiksi.

Kirkon puolesta kirkkoa vastaan
Eräs hurskas ja hyvä seurakuntalainen ilmoitti ettei hän hyväksy Luther-säätiötä siksi, että se toimii kirkkoa vastaan ja hajottaa sitä. Hänen oma taustansa on vahvasti pietismissä, sen körttiläishaarassa. Körttiläisyys oli alussa ja pitkään väkevä oppositioliike, joka toimi täysin pietismin perustajien periaatteiden mukaan. Yksi heidän iskulauseensa oli: "Kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Tällä tarkoitettiin sitä luonnollista ja ymmärrettävää periaatetta, että sitä, mitä rakastetaan, halutaan varjella väärältä kehittymiseltä ja sisäiseltä turmeltumiselta. Kirkko ei saa ajautua olemaan mitään muuta kuin se kirkko , jonka Kristus perusti ja joka toteutui kirkkaana muun muassa uskonpuhdistuksessa. Lutherkaan ei voinut jättää hajaantumisen pelosta omaa työtään tekemättä.