Thursday, November 27, 2008

Uskon kielestä

Olimme äskettäin, Iisalmen ja Nilsiän rovastikunnan papisto, parin päivän koulutuksessa, jossa keskeisenä asiana oli saarnan kieli. Pääkouluttajana oli yksi kirkkomme vahvimmista asiantuntijoista , erityisesti Luther-tutkijana kannuksensa ansainnut Juhani Forsberg, jonka johdolla sain kulkea Lutherin jalanjälkiä toukokuussa.

Pääantinsa Juhani toi esiin kolmen k:n ohjelmalla: konsidenssi, konteksti ja kontinuiteetti.

Näillä käsitteillä hän tarkoitti:

-konsidenssi - se annettu pääoma, joka on kirkon vanha usko. Jumala on sen antanut profeettojensa, apostoliensa ja Poikansa Jeesuksen kautta ja joka on kiteytetty kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin. Se on muuttumaton, luovuttamaton ja pätevä kirkon kaiken työn perusta ja sisältö kaikiksi ajoiksi

-konteksti - se tilanne, jossa ihmiset kulloinkin elävät ja joka muokkaa niitä kysymyksiä, joita heillä on ja joista käsin he lähestyvät myös uskontoa ja Jumalaa koskevine kysymyksineen. Ne saattavat olla, ainakin osin, erilaisia, kuin aikaisempien aikojen ihmisten kysymykset olivat. Kirkon tulee ottaa tämä huomioon ja pyrkiä elämään omassa ajassa voidakseen antaa ihmisille jotakin, joka tavoittaa heidät

-kontinuiteetti - yhteys näiden kahden välillä. Toista ei pidä työntää syrjään toista korostettaessa

Kirkon ja uskon kielestä puhuttaessa voi kuulla myös aivan toisenlaisen ajatuksen:

Osittain samoista lähtökohdista käsin voi keskeinen näköala olla se vaikeus, joka nykyajan ihmisellä on käsittää Raamatun tai uskonpuhdistuksen ajan keskeisiä oppeja. Maailmankuvan muuttuminen, tieteen ja tekniikan edistyminen, maapallon pieneneminen siinä merkityksessä, että kansat ovat tulleet tietoisiksi toisistaan, ja kulttuurit ovat sekoittuneet, ovat kaikki vaikuttaneet radikaalisti ihmisten kysymysten sisältöön ja odotuksiin, joita Jumalaa koskevalle julistukselle on asetettava. Luonnontieteiden kehitys on - näin koetaan - tehnyt mahdottomaksi enää uskoa siihen, että jostain tämän maailman ulkopuolelta olisi tullut joku Jumalan Poika tänne, neitseestä syntyminen ymmärretään biologiseksi mahdottomuudeksi, samoin kuolleista nouseminen. Ihmeitä ei tapahdu, jos niillä tarkoitetaan luonnonlakien vastaisia asioita.

Kristinusko ei voi enää väittää olevansa ainoa oikea uskonto, ei ole perusteita pitää kiinni vanhasta omahyväisestä muita tuomitsevasta asenteesta. Ihmisestä on tullut sillä tavalla aikuinen ja omilla aivoillaan ajatteleva, ettei hän halua kuunnella ylhäältä päin tulevia ajatuksia, joissa hänelle selitetään kuin lapselle, mikä on totta ja oikein. Hänen oikeutensa on pohtia näitä asioita itse ja tällöin kirkon tulee asettua hänen rinnalleen kyselemään, mikä on totuus; kukaan ei voi väittää jo löytäneensä totuutta. Lisäksi ajatellaan, ettei nykyajan ihmiseen kolahda ajatus Jumalasta, joka vaatii sovitusuhria voidakseen antaa anteeksi syntejä ihmisille. Pikemminkin poistetaan vanhakantainen ajatus tuomitsevasta ja rankaisevasta Jumalasta. Sellaiseen ei enää haluta tai voida uskoa.

Must tuntuu:

On osattava tehdä ero toisaalta sen varsinaisen sisällön, joka on kirkon työn anti tässä monenkirjavassa maailmassa ja samalla perustus, jolle kirkko on aikoinaan perustettu itsensä elävän Jumalan toimesta ja toisaalta sen asennoitumisen ja menetelmien välillä, joita käytämme lähestyessämme ihmisiä ja tuodessamme heille sitä, mitä Jumala on lähettänyt meidät viestittämään. Kirkko ei voi luopua - vai pitäisikä sanoa, että kirkko voi luopua, mutta ei saisi - luottamasta siihen, että sanoma on jo annettu ja sen levittämiseen meidät on lähetetty. On ymmärrettävä, että joskin monet asiat ovat vaikeuttaneet uskon omaksumista, ei ole olemassa mitään sellaisia erityisiä luonnontieteellisiä, maailmankatsomuksellisia tai filososofisia syitä, jotka väistämättä estävät sen. Mikään niistä syistä, joita nostetaan esiin vanhan kristinuskon vastaisina, ei kestä kritiikkia, jota niihin voidaan järjen omista perusteista kohdistaa. Eiväthän luonnonlait tai maailmankuvan muuttuminen poista Jumalan valtaa Luojana ja Lunastajana. Hän, joka on luonnon aikoinaan tehnyt tyhjästä on myös jatkossa luomiensa lakien yläpuolella.

Jos jossakin vaiheessa aikaisemmin saatettiin ymmärtää Jumalan lähestyneen tätä maailmaa jostain tähtien takaa, siis periaatteessa tämänpuoleisuudesta, immanenssista, niin Raamatun kuva luomisesta ei tue tällaista tulkintaa. Siksi ajatus Jumalan Pojan tulemisesta tänne tuonpuoleisesta, transsendenssista, on aivan luonteva ja riippumaton siitä onko maailmankuva muutoin esikopernikaaninen maakeskeinen pannukakku vai nykyisen ajattelun mukainen. Ja kulttuurien muuttuminen ei tee mitään periaatteellista eroa niihin moniin historiallisiin tilanteisiin, joissa jo vanhat israelilaiset joutuivat elämään aikana, jolloin heidän keskuudessaan kehittyi usko yhteen ei-materiaaliseen Jumalaan.

Se, mitä vanhan kristinuskon kieltäjät tavoittelevat yrittäessään suositella uskon kielen vaihtamista emme-mekään-tiedä -kieleksi, voidaan saavuttaa paremmin sillä, että tarjotaan myös tämän ajan etsivälle ja monenlaisten katsomuksellisten kysymysten ristiriidoissa hämmentyneelle ihmisille sitä lujaa perustaa, jonka olemme Jumalalta saaneet. Tämän voimme tehdä terveellä itsetunnolla. Ja kun näin teemme, tulee meidän kunnioittaa sitä oikeutta, mikä ihmisillä on ottaa vastaan, torjua, uskoa, epäillä, kysellä ja pohtia sitä sanomaa, jonka omaksuminen ei ole kenellekään mikään itsestäänselvyys.





Friday, October 24, 2008

Melamiinia maidossa

Eipä ole tullut paljon kirjoitelluksi aikoihin!


Kuluneella viikolla jossain palaverissa kuulin ajatuksen, joka raksutti mielessä jotakin kirjoittamisen arvoista - ainakin omasta mielestäni.

Ajatuksen ydin oli, että kirkon mediaväki liikkuu ajankohtaisissa asioissa, kun toisaalla ollaan hieman museonkaltaisessa tilanteessa Lutherin parissa askarteltaessa.

Tilanne teki ajatuksen sillä tavoin luontevaksi, ettei minulla ole siihen mitään kritiikkiä - yhdyn siis ajatukseen.


Kuitenkin keskustelunpätkästä avautuu myös kysymys, jota voi verrata kuluneen syksyn kohuun, jonka aiheutti kiinalainen maitotehdas. Taloudellisen voiton maksimoiseksi maitoon sekoitettiin melamiinia. Tuote tappoi lapsia ja tuhannet sairastuivat.


Ravintoteollisuudessa on luonnollista, että toiset etsivät hyviä markkinointikeinoja. Se edellyttää ajassa elämistä, tilanteen analysointia, perehtymistä ihmisten elämäntilanteeseen ja niin edelleen. Se vaatii herkkää tajua tilanteesta, jossa eletään ja johon halutaan omaa tuotetta markkinoida. Pitää osata kohdata kysyntä ja luoda kysyntää sielläkin, missä sitä ei luonnostaan ole olemassa. Mainonnan pitää olla tehokasta.


Oman tuotteen markkinointi ei kuitenkaan ole ainoa tärkeä, ei myöskään se, että osataan tehdä omasta tuotteesta houkutteleva. Kaikkein tärkeintä on itse tuote. Sen pitää olla luotettava ja laadukas. Sen pitää olla sitä, mitä ihmisille luvataan. Ei pidä myydä myrkkyä ravintona eikä edes pieninä määrinä ravintoon sekoitettuna.


Tästä syystä kirkossa pitää olla niitä, jotka tarkkailevat tuotteen laatua. Heillä pitää olla siihen välineet ja osaaminen.


Uskonpuhdistus, jonka perinnöstä haluamme jatkuvasti elää, oli itse luonteeltaan sitä, että haluttiin palata alkulähteille ja vanhan kirkon perinteen, Raamatun ja kirkon yhteisen uskon perustalta arvioitiin silloisen ajan kirkollista opetusta ja elämää. Siinä tuomion kirveskin heilui. Ja se, mikä oli erottelun perusteena, kaivettiin kaukaa menneisyydestä.


Luther ja kumppanit halusivat myös markkinoida tuotteensa maailmalle. He tekivät sen taitavasti oman aikansa parhaita markkinoinnin välineitä käyttäen. Tärkeää oli se, etteivät he nähneet tuotteen puhtaudesta huolehtimista ja sen markkinointia toistensa vastakohdiksi.


Thursday, September 11, 2008

Tärkeä korjaus

Kirjoitin kesän alussa kirkon keväisestä linjauksesta, jonka mukaan Luther-säätiön pastoreiden suorittamat kasteet tulkittiin epäkelvoiksi sillä perusteella, että Luther-säätiö tulkittiin skismaksi. Argumentaatio nojasi silloin esitettyyn ajatukseen, ettei kaste ole pätevä, ellei se tapahtu jonkun olemassaolevan kirkkokunnan ja sen seurakunnan jäsenyyteen. Tässähän, kuten blogissani totesin, oli uusi, ennestään tuntematon lisäkriteeri nostettu vanhakirkollisten ja luterilaisuudessakin hyväksyttyjen kriteereiden rinnalle.

Ongelmana kirkkomme keväisessä tulkinnassa oli se, kumpi on katsottava primääriksi, Kristuksen universaali, tunnustuskunnat ja aikojen rajat ylittävä kirkko vai tässä ajassa ja historiallisessa ja maantieteellisessä tilanteessa elävä ja tietyn järjestyksen omaava, mielellään vielä rekisteröitykin kirkko ja sen seurakunnat. Uuden testamentin opetus on tässä selvä, samoin oman kirkkomme opetus, jota on aina sovellettu muunmuassa lähetystyössä. Tähän viittaa vielä sekin, että meillä on itsestään selvästi hyväksytty myös esimerkiksi helluntailaisten rekisteröimättömien seurakuntien piirissä suoritetut kasteet, vaikka itse kasteen sisin olemus ymmärretään heillä ja meillä eri tavoin. Tämä keväinen tulkinta oli siis aikamoinen kummallisuus.

Tämän aamun uutisointi kertoo Kuopiossa eilen päättyneen piispainkokouksen linjanneen asian nyt toisella tavalla.
Kriteerilista on palautunut siihen vanhan kirkon, luterilaisuuden ja oman kirkkolakimme kahden kohdan listaan. Veden käyttö ja kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimen lausuminen tekevät kasteen oikeaksi. Tällöin - piispainkokouksen antaman uuden ohjeen mukaan - seurakuntien kirkkoherroilla on oikeus hyväksyä noiden skismaatikiksi leimattujen suorittamien kasteiden kautta kristityiksi tulleet lapset omien seurakuntiensa jäseniksi.

Ainakin lehdessä olevassa uutisoinnissa piispainkokous puhuu tässä lasten edun ajattelemisesta - vain siitä. Kysymys on kuitenkin paljon syvällisempi. On kysymys erilaisesta teologisesta linjasta. Ja tässä kyllä tuntuu, että Kalle Väätäinen on oikeassa, kun hän iloitsee siitä, että piispainkokous on palannut nyt luterilaisille linjoille. Se, onko jokin kaste pätevä kristillinen kaste ei toki voine olla riippuvainen vain sellaisesta, pohjimmiltaan sielunhoidon piiriin kuuluvasta kysymyksestä, halutaanko kirkossa toimia lasten etua ajatellen vai sitä vastaan!


Tuesday, September 2, 2008

Mainiota eksegetiikkaa

Ei-teologeille: eksegetiikka tarkoittaa raamatunselittämistä, sitä tieteellistä työskentelyä, jossa tutkitaan Raamatun tekstejä, niiden sisältöä ja syntyhistoriaa.

Kuopion hiippakunnan jonkilaisen virallisen eksegeetin aseman saanut Kari Kuula käytti Savon Sanomien artikkelissaan käsitettä änkyrä kirjoittaessaan niistä ihmisistä, seurakuntalaisista ja kolleegoistaan, jotka ajattelevat sillä tavoin, kuin kristillisessä kirkossa on käytännöllisesti katsoen aina ajateltu, mutta jota ajattelutapaa on nyt käyty miehissä murtamaan.

Eksegeettinen argumentaatio on väkevää:
Kun Paavalin kirjeessä oleva tekstikohta ei sovi K.K.n kannattamaan näkemykseen, hän kätevästi siirtää sen kohdan muutamia vuosikymmeniä Paavalin kuoleman jälkeen tehdyksi myöhemmäksi lisäykseksi. Näin menetellen kyseiselle kohdalle ei tarvitse antaa merkitystä etsittäessä vastausta siihen, mitä Paavali on kyseisestä asiasta opettanut.

Kaikella kohtuudella sanottuna Kuula antoi myös toisen mahdollisuuden, jolla tavalla kyseinen kohta voidaan ymmärtää. Se oli eri tavalla järkevä. Mutta tämä vaihtoehdon antaminen osoittaa sen, ettei ole olemassa mitään painavaa syytä ajatella kohdan olevan myöhempi lisäys. Se ei vain sovi nykyaikaisen tulkitsijan omaan näkemykseen, vaikka se on saattanut olla olennainen osa Paavalin ajattelua.

Itse asiaan en tässä vaiheessa ihan tahallani puutu; se ei ole nyt intentioni.

Olennaista on se, miten tässä n.k. tieteellisessä työskentelyssä voidaan selvittää Raamatun kohtia, jotka ovat omaan katsomukseen sopimattomia. Onko tämän kaltaiseen Raamatun pilkkomiseen aitoihin Paavalin lausumiin ja myöhemmin tehtyihin lisäyksiin pienintäkään asiallista perustetta?!

Me änkyrät pyrimme ottamaan Raamatun kokonaisuutena. Se voi johtaa tietysti myös vaikeisiin jatkokysymyksiin, mutta niiden ratkaisu tai keinot, joilla ratkaisuihin pyritään, voivat olla paljon luontevampia kuin tällainen, kovin helppohintaiselta ja keinotekoiselta tuntuva sopimattomien kohtien pois selittäminen.

(Artikkeli löytyy SS:n 31.8. numerosta)


"Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää."

Kuva Lutherin Raamatunkäännöksestä Wittenbergissä Luther-hotellin aulassa- Sen alla Lutherin omaa käsialaa.

Monday, August 18, 2008

Lusikka soppaan

Harmittaa se, että vellova keskustelu pakottaa repimään auki rintamalinjoja, ihan siksikin, että selvät asiat eivät hämärry ja käsitteet pysyvät selkeinä.
Suomeksi: Ihmiset, jotka tarvitsevat ja ovat oikeutettuja saamaan kaiken tuen, mihin lähimmäisyys sekä oikeuttaa että vastavuoroisesti velvoittaa, eivät sitä saa, kun tuntuu siltä, että on pakko ilmaista kantansa perinteisen kristillisen opin ja moraalin puolesta.

On erehdys irrottaa Uuden testamentin moraalikäsitykset Vanhan testamentin käsityksistä, samoin Jeesuksen opetus Paavalin ja toisten apostolien opetuksesta. Jeesus ei antanut selvästi lausuttua ohjetta homoseksuaalisuudesta, mutta hän rakensi kaikessa Vanhan testamentin lain ja profeettojen ilmoituksen varaan ja ilmaisi niiden olevan kauttaaltaan Jumalan tahdon ilmausta: ”Laista ei katoa ainoakaan kirjain, ei pieninkään piirto…” Vanha testamentti on Jumalan valmistavaa ilmoitusta, joka tähtäsi Kristuksen tulemiseen. Kristus ei kumonnut Vanhan testamentin säädöksiä, vaan terävöitti niitä. Toisaalta Kristus viittasi siihen, että hän ei voi kerralla opettaa kaikkea, mitä haluaisi, siksi hän lupasi lähettää apostoleille Pyhän Hengen, joka johtaa kaikkeen totuuteen ja opettaa heille kaiken, mikä Jeesuksella jäi sanomatta. Siksi apostolien opetus on yhtä arvovaltaista, kuin Jeesuksen oma opetus. Koko Raamatun kiistaton ja täysin yksimielinen opetus on, että sukupuolisuuden toteuttaminen kuuluu miehen ja naisen väliseen suhteeseen, johon kuuluu uskollisuus, kunnioitus ja rakkaus.

Kuuluuko Raamatun kanta vain vanhaan aikaan, niin ettei se velvoita enää meitä uudenlaisessa kulttuurissa eläviä?
Antiikin maailma, erityisesti hellenistinen kulttuuri, piti luonnollisena asiana homoseksualismia. Kun kristinusko tuotiin tällaisen kulttuurin keskelle, se ei mukautunut vallitseviin käsityksiin, vaan muutti sisältä käsin tilanteen, niin että kirkon homoseksuaalisuuden torjuva käsitys omaksuttiin yleisesti ja siitä tuli vallitseva kulttuurin muoto, joka on säilynyt näihin asti.

Tiedämmekö nyt jotain olennaista enemmän, sellaista mikä pakottaa hylkäämään Raamatun selvän kannan? Aikaisemmin on korostettu enemmän ihmisen omaa vastuullisuutta sukupuolisen suuntautumisen valinnassa. Nyt ymmärretään paremmin se, ettei ihminen ole yleensä aktiivinen siinä, mihin suuntaan hänen kehityksensä kulkee. Kuitenkaan mitään homoseksuaalisuuden geeniä ei ole löydetty. Olennaista on se, että meidän lisääntynyt tietomme on lähinnä sitä, että tiedämme nyt paremmin sen, että emme vielä tunne asiasta paljoakaan. Ihmisen vastuullisuutta tämä ei kuitenkaan poista. On olemassa muita seksuaalisen kehityksen häiriöitä, jotka ovat homoseksualismia paljon haitallisempia. Yhteiskunnan laki pitää kuitenkin selviönä sitä, että ihminen on vastuussa niiden toteuttamisesta.

Usein viitataan lainsäädännössä ja tautiluokituksessa tapahtuneisiin muutoksiin. On hyvä, ettei homoseksualismia enää kriminalisoida. Sairaudeksi määritteleminen on ongelmallisempi. Tehtyyn ratkaisuun voinee yhtyä, mutta samalla ainakin omaksi kysymyksekseni jää, onko kyseessä olennaisesti asiaa koskevan tiedon lisääntyminen vai tilanteen arvioiminen haittojen ja vahingollisuuden näkökulmasta. Niiden arvioidaan yhteiskunnalliselta näkökulmalta tarkastellen, mahdollisesti myös ihmisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta katsoen olevan niin vähäisiä, ettei ole syytä luokitella taipumuksen toteuttamista rikokseksi eikä sairaudeksi. Miksi kirkko ei saisi kuitenkin nähdä, että Jumalan luomistyöhön perustuva käsitys sukupuolisuuden ja lisääntymisen välisestä kytkennästä ei saisi olla mukana siinä kokonaisuudessa, jossa nautinnolla ja keskinäisen rakkauden osoittamisella on myös keskeinen merkitys. Näiden kahden erottamisesta tässä on kysymys.

Miksi nyt ollaan kiinnostuneita vain tämän yhden suuntautumisryhmän tilanteesta? On helppo nähdä ero niiden sukupuolisuuteen liittyvien taipumusten toteuttamisesta, jotka perustuvat pakottamiseen ja alistamiseen ja niiden, jotka perustuvat aikuisten ihmisten vapaaseen, kummankin osapuolen halukkuuteen. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole ainoa sellainen. Miksi kirkko ei oikopäätä hyväksy samalla tavalla esimerkiksi polygamisessa suhteessa eläviä ryhmiä silloin kun jokainen osapuoli vakuuttaa olevansa tässä haaremissa vapaaehtoisesti? Näitähän on.

Kirkon tehtävä on siunata niitä ihmisiä, jotka siunausta pyytävät. Tämä ei kuitenkaan voi merkitä sitä, että kirkko hyväksyisi kaiken, mitä ihminen tekee. Jumalan antama siunaus merkitsee ennen kaikkea sitä, että hän antaa anteeksi ihmisen synnit. Anteeksi voi kuitenkin antaa vain syntejä. Siksi ei voi puhua armosta, jos kirkko alkaa selittää homoseksuaalisuuden normaaliksi ja hyväksytyksi asiaksi. Jumalan siunaukseen kuuluu myös syntien näkeminen synneiksi ja hänen apunsa saaminen taistelussa omia syntejä vastaan. Tällaista siunausta me kaikki tarvitsemme, niin homot kuin heterotkin kukin omien syntiemme suhteen. En usko, että kukaan ihminen voi toteuttaa kaikkia taipumuksiaan pidäkkeettömästi.

Saturday, August 16, 2008

Raamatun opetus konservatiivisten käsissä


Kirkossa ollaan viimeisen Kotimaa -lehden mukaan taas pitemmälle kehityneen ongelman edessä: Raamattukoulutus on konservatiivien käsissä!
Ongelmahan ei ole uusi. Jo vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin, on silloin tällöin välähtänyt esiin ajatus, että kirkon vanhoilliset piirit ovat kaiken kehityksen jarru. Piispa Heikan blogissa, johon olen jo aikaisemmin viitannut, luonnehdittiin Luther-säätiötä siten, että se pitäytyy liian tiukasti luterilaiseen tunnustukseen. Tämä on Heikan mukaan sen skismaattisuuden syy.

Nyt ongelmana on, että raamattukoulutusta tässä kristillisessä kirkossamme vielä ihmisille antavat tahot pitäytyvät liian tarkasti Raamattuun.

Näin tekevät ovat kuitenkin hyvässä seurassa.
Jo Paavali tunnusti: "...minä niin uskon isieni Jumalaan, että uskon kaiken, mitä on kirjoitettu laissa ja profeetoissa." Luther, joka luonnehti Jumalan sanaksi sen, mikä "ajaa Kristusta", jatkoi ajatusta: "Kaikki Raamatussa ajaa Kristusta." Kristillinen kirkko on aina pitäytynyt siihen, että Raamattu on Jumalan ilmoitus. Sen syntyhistoriasta samoin kuin sen oikeasta tulkinnasta tulee kirkossa aina kyetä keskustelemaan, mutta itse lähtökohdan kyseenalaistaminen ei pitäisi tulla kysymykseen. Sitä vastoin kirkon julistustehtävään kuuluva olennainen osa on keskustella maailman kanssa (kirkko ja maailma siis toistensa vastakohdiksi käsitettyinä) siitä, onko perusteltavissa se usko, että Raamattu välittää ihmisille Jumalan ilmoituksen.

Mikähän Raamattuun uskomisessa oikein pelottaa?

Jos käytetään käsitettä fundamentalismi, vaikuttaa tilannearvioihin sanan nykyinen käyttötapa. Nykyisin se liitetään fanaattiseen, uskonnollisesti motivoituun muslimiterrorismiin ja sitä kautta ajattelutapaan, jonka mukaan yhteiskunta on jopa väkivalloin pakotettava omaksumaan uskonnon arvot. Tämänkö pelosta kiirehdimme selittämään yhteiskunnalle, ettemme ole samanlaisia.
Nyt kuitenkin kristitty Raamattuun tiukasti pitäytyvä ihminen omaksuu sieltä myös regimenttiopin, joka nimenomaan on muslimifundamentalismille vieras. Voi jopa todeta, että monet kristityt fundamentalisti juuri fundamentalisminsa tähden kieltäytyvät aseellisesta palveluksesta.

Fundamentalismi voidaan käsittää myös alkuperäisellä tavalla. Sen ytimenä oli pitäytyminen perusteisiin, fundamentteihin, jotka olivat Raamatun keskeiset opit, ne samat, jotka kirkko kiteytti - Raamatusta ne ammentaen - kirkon varhaisiin uskontunnustuksiin. Niistähän me vieläkin haluamme pitää kiinni!

Se toinen linja kirkossamme kuitenkin irtautuu keskeisistä kristillisten tunnustusten kohdista. Tämä tapahtuu ensin suhteessa Jumalan sanaan. Jo ensimmäisessä lankeemuksessa oli tämä juuri: "Onko Jumala todella näin sanonut?" Kun luottamus Jumalan sanaan on murrettu, on tie auki myös käskyistä nousevan kristillisen moraalin muuttamiselle. Askel kerrallaan irti Raamatun moraalikäsityksistä.

Voi kysyä, hajottaako kirkon ykseyttä se linja, joka luottaa Raamattuun ja kirkon vanhaan tunnustuspohjaan vai se, joka irtautuu näistä ja ammentaa oppinsa ja moraalinsa ajan hengestä ja yleisestä mielipiteestä?

Monday, June 23, 2008

Sunday, June 22, 2008

Jostakin siepattu ajatus

Die Bibel ist nicht dazu da, dass wir sie kritisieren, sondern dazu, dass sie uns kritisiert.
Quelle: Sören Kierkegaard (1813-1855), dänischer Theologe und Philosoph

Siis suomeksi tämä Sören Kierkegaardin ajatus:
Raamattu ei ole olemassa siksi, että me kritisoisimme sitä, vaan siksi, että se kristisoi meitä.

Joku kertoi, että eilisessä Horisontissa radiojumalanpalveluksen jälkeen oli haastateltu henkilöä, joka oli ottanut kantaa nykyiseen kirkostaeroamisbuumiin suunnilleen näin:
Ajattelevien ihmisten nykyaikana on mahdotonta uskoa pyhäkoulumaista uskoa Raamatun kertomuksiin. Koska kirkko ei selvästi ilmaise niiden olevan symbolisia, puhuvan ihmisen sisäisistä uhista ja niiden voittamisesta jne, ihmiset tekevät johtopäätöksensä eroamalla kirkosta.

Väitteeni on, että Raamatun kertomusten oletettu järjenvastaisuus on myytti. Sen täytyy perustua yksinomaan siihen, että ihminen - todennäköisesti ajattelematta ja tiedostamatta sitä itse - omaksuu ajattelulleen premissit, jotka asettavat Raamatun ihmeet ristiriitaan noiden lähtökohtien kanssa. Jos luonnonlait sellaisina, kuin me ne aisteillamme havaitsemme ja tunnemme, ovat lähtökohta, jonka taakse ei edes pyritä, on selvä, että ristiriitoja ja mahdottomuuksia ei voi välttää. tällöin jää kuitenkin suuri kysymys avoimeksi: Miten on selitettävissä se, että jotakin on olemassa sen sijaan, että mitään ei olisi. Tätä ei voi ateistiselta perustalta ratkaista. Ja tässä on koko olemassaolon ja olevaisuuden suurin perusongelma.

Jos lähdemme siitä, että mitään ei voi olla ilman sitä edeltävää syytä, ja samalla siitä, että aine ei ole ikuista, on pakko olettaa kaiken alkuun Jumala.
Jos tämä Jumala on halunnut toimia tässä maailmassa siten, että hän lähetti maailmaan Poikansa, jonka syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus osoittavat hänen olevan jotakin tämän maailman ulkopuolelta olevaa, ei se voi sotia avoimesti käytettävää järkeä vastaan. Kysymyshän on luonnon ja luonnolakien luojan toiminnasta. Hän on toiminnassaan vapaa nyt niinkuin maailmaa luotaessa. Hän voi toimia niin kuin hän haluaa. Tämä ei ole järjen vastaista, ylijärjellistä kylläkin, koska ihminen ei voi havaintoja ja päätelmiä tekemällä löytää näitä asioita itsestään ilman Jumalan ilmoitusta.

Tästä syystä myös Raamattu, mahdollisine vaikeine kohtineen, kertoo aidolla ja luotettavalla tavalla, sen, miten Jumala toimii ja mitä hän meidän suhteemme haluaa. Siksi siitä ei voi ottaa mitään pois, kritisoida sitä nykyisen ateistiseen peruslähtökohtaan sidotun yliopistoteologian mukaan, joka on turmellut pitkälle kirkon uskon.

Onneksi se on vain yksi - joskin liian paljon vaikuttanut ja kirkossa tuhoa tehnyt - haara yliopistoteologiaa. Parempaakin, Raamattua kunnioittavaa ja sille uskollista teologiaa on vielä olemassa.


Tämäkin kukkapenkissä aterioiva pikkupupu on oikeastaan iso ihme

Wednesday, June 11, 2008

Vaihtoehdot

"Raamattu on Jumalan kirja ihmisille."
"Raamattu on ihmisten kirja Jumalasta."

Tällaisen vaihtoehdon edessä voi tuntua siltä, että kysymys on vain jokseenkin merkityksettömästä vivahde-erosta. Suuri yleisö ei näe lauseitten syvää periaatteellista eroa.

Nykyisen länsimaisen kulttuurin omaksuma ajattelutapa kaihtaa kaikkea ehdottomuutta. Kaikki asiat nähdään makuasioiksi, mielipidekysymyksiksi. Se, mikä tuntuu minusta nyt hyvältä, on minun totuuteni. Toinen ihminen tykkää jostain toisesta asiasta ja olkoon se hänen totuutensa.

On tietenkin niin, että monet asiat oikeasti ovat tällaisia.
Mutta monet eivät ole.

Ei voi olla niin, että Jumala on sekä hindujen kaikkeuteen sulautuva persoonaton maailmansielu Brahman tai tästä suuresta perustasta nouseva lukuisa pikkujumalten joukko, että islamin kuvaama ankaran monoteistinen, kolminaisuuden kieltävä Jumala, Allah, sekä vielä kristinuskon persoonallinen, yksi, mutta kolmipersoonainen Jumala. Sisällöllisesti nämä erilaiset käsitykset ovat niin ristiriitaisia, että ne eivät voi olla kaikki yhtä aikaa totta. Ne kaikki voivat olla olla epätosia tai yksi niistä voi olla tosi. Jos yksi niistä on tosi, sulkee se toiset pois. Näkemysten välillä on sovittamaton ristiriita.

Jos Raamattu on vain ihmisen sanaa Jumalasta, se asettuu vain yhdeksi mielipiteeksi siitä, millainen Jumala on. Se ei voi vaatia itseensä kohdistuvaa arvonantoa oikean Jumalaa koskevan tiedon jakajana.

Jos se sitä vastoin on Jumalan antama kirja ihmisille -olkoon sen syntyprosessi tässä ihmisten maailmassa millainen tahansa - se antaa meille luotettavan tiedon Jumalasta ja hänen tahdostaan ihmisiä kohtaan.

Tämä usko on aina ollut kirkon perususkomus. Jos kirkko tai joku sen yksittäinen työntekijä luopuu siitä, silloin on katkennut yhteys siihen, mitä Kristus tarkoitti asettaessaan maailmaan kirkon "totuuden pylvääksi ja perustukseksi". Silloin mikään ihmissuosio ei voi tehdä tyhjäksi sitä, että meillä ei ole enää todellista annettavaa heidän perimmäisiin kysymyksiinsä.

Sunday, June 1, 2008

Skisma ja hereesia

Kevään mittaan on puhuttu paljon kirkollisessa keskustelussa skismasta ja vähän hereesiastakin. Sanathan merkitsevät:
-Skisma - kirkon sisäinen repeämä, jossa on kysymys kirkon järjestystä koskevasta asiasta. Tällaisesta paras esimerkki kirkon historiassa oli tilanne, jossa yhden paavin sijasta paaveja oli kaksi, jotka molemmat julistivat toisensa kirouksen alaiseksi.
-Hereesia - harhaoppi, jossa joko kirkon sisällä tai sen ulkopuolella joku opettaa vastoin Raamatun ja kirkon oppia. Esimerkkinä tilanne, jossa toiset esittivät Jeesuksen olevan pelkkä ihminen ja toiset pelkkä Jumala. Tässä tilanteessa kirkko muotoili Raamatun perusteella oppinsa, jonka mukaan Jeesus on yhtä aikaa Jumala ja ihminen.
Vastoin Dan Brownin (Da Vinci-koodi) ja monien muiden ajatusta opin muodostamisen taustalla ei ollut ensisijaisesti kirkon valtapoliitiikka, vaan kysymys oli nimenomaan raamatullisen puhtaan opin selventämisestä silloin vallitsevan tilanteen kontekstissa.

Nyt kirkossamme keskustellaan Luther-säätiöstä ja sen piirissä olevasta virkakäytännöstä, jossa pappisvihkimys on saatu Ruotsin lähetyshiippakunnan piispalta, jonka puolestaan vihki piispaksi Kenian luterilaisen kirkon piispa. Tämän taustalla puolestaan on kirkkomme virkaratkaisu yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tilanne on johtanut siihen, että keskustelun varsinaiseksi polttopisteeksi on noussut liikkeen piirissä suoritetut kasteet, joiden suhteen on esitetty kysymys niiden pätevyydestä.

Yhdyn ajatukseen siitä, että kysymyksessä on skisma. Sanoin tämän ääneen jo aikaisemmin talvella ennen kuin piispa Heikka oli nostanut käsitteen tässä yhteydessä julkisuuteen. Kirkkomme on tehnyt laillisessa järjestyksessä virkapäätöksensä. Kirkkomme järjestyksen mukaan kirkko voi itse päättää siitä, kuka jossain muualla papiksi vihitty henkilö voi toimia pappina kirkkomme piirissä ja millä perusteella tämä tapahtuu. On kuitenkin mielestäni ylilyönti - luultavasti paniikkitilanteessa tehty - ratkaisu hylätä Luther-säätiön papin suorittama kaste.
Ruotsin kirkko ei tee näin omassa vastaavassa tilanteessaan.

Jo vanhan kirkon aikana kirkossa oli vastaava tilanne. Silloin määriteltiin kirkon kannaksi se, että oikea kaste vaatii kaksi elementtiä: veden käyttö ja kasteen toimittaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tällä perusteella skismaattisen ryhmän piirissä suoritetut kasteet hyväksyttiin yleisessä kirkossa. Nyt meillä esitetty uusi kriteeri, se että kasteen tulee tapahtua johonkin kirkkokuntaan, ei ollut kriteerilistassa silloin. Sitä ei mainita myöskään kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Se ei kestä myöskään asian tarkastelua esimerkiksi lähetystilanteessa. Kun Paavali kastoi vanginvartijan ja kangaskauppiaan Filippissä, ei kaupungissa eikä koko Euroopassa ollut vielä kirkkoa. Kirkko ja seurakunnat muodostuivat niistä, jotka oli kastettu ennen seurakunnan tai kirkon muotoutumista. Paavali ei kastanut jo kertaalleen kastamiaan uudelleen kirkon muotoutumisen jälkeen.
Ruotsin kirkko, jossa vastaava tilanne on vaikeampi kuin meillä, Missionsprovinssenin piirissä kastetut lapset otetaan ruotsin kirkon jäseneksi, kun vanhemmat sitä pyytävät. Rekisteriin liitetään vain merkintä siitä, että kaste on suoritettu käyttäen muuta kuin kirkon omaa kasteen järjestystä. Vastaava on käytäntö myös muualla maailmassa; jopa katolinen kirkko toimii vastaavasti.

Meidän yliampuva ja hätiköity ratkaisumme tuo esiin uuden ongelman: uudestikastamisen.

On hyvin vaikea nähdä, mitä periaatteellista eroa kirkko näkee esimerkiksi niiden pienempien kristillisten kirkkojen tai liikkeiden kasteissa, joissa itse kastekäsityksessä on eroja meidän näkemykseemme verraten. Ne hyväksytään oikein toimitettuina. Perustavaksi kriteeriksi nousee siis Luther-säätiön skismaattisuus.

Tilannetta on kiristetty liikaa. Kirkon pitäisi nöyrästi miettiä, mikä on johtanut skisman syntymiseen. Virkaratkaisua tehtäessä todettiin, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi - olisihan hullua sanoa, että kirkko olisi ollut aina väärässä ja että suurin osa kristikuntaa olisi väärässä vieläkin. Tähän perustuen vanhalle virkakäsitykselle myöskin myönnettiin elämisen oikeus kirkossamme. Tämä taattiin kirkolliskokouksen päätökseen liitetyllä ponnella. Nyt se on kuitenkin vedetty pois ja selitetty mitään merkitsemättömäksi.

Jos siis skisman olemassaoloon vastuullisia ovat itse skismaatikot, on taustalla myös kirkon oma, liian hätäinen ja äkkinäinen ratkaisunteko, johdonmukaisuuden puute. Vanhakantaisesti ajattelevien kokemus on, että heille annettiin tyhjä lupaus. Kun nyt on selitetty, ettei kirkolliskokouksen ponsilauselmaa tarkoitettu loputtomiin kestäväksi, voisi edellyttää, että tämä olisi ilmaistu kirkkolakia muutettaessa: siirtymäaika kaksikymmentä vuotta! Näin ei kuitenkaan tehty. Suuria ratkaisuja tehtäessä on hyväksyttävä se, että syntyy pitkäaikainen jännite vanhan ja uuden käytännön välille. Sille on annettava aikaa hoitautua pois itsestään, mutta se voi viedä sukupolvien ajan.

Tilanteen kiristämisen sijasta olisi vieläkin mahdollista luoda toinen toistaan kunnioittaen säännöstö, joka mahdollistaisi vanhan virkakäsityksen kannattajien toiminnan kirkossamme. On oikein, ettei voi hyväksyä sellaista töiden järjestelyä, jonka mukaan naispappi joutuu väistymään työtehtävistä. Sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi miespappi ei voisi väistyä. Mutta tästähän on tehty jo poliisiasia! Yksipappiset seurakunnat ja työvuorojen suunnittelu (joka on eri asia kuin järjestely) ovat käyttökelpoisia keinoja asian hoitamiseksi niin, ettei mitään skismaa kirkossamme edes olisi. Nyt linja kirkossa, joka haluaa profiloitua keskustelevaksi, avarahenkiseksi ja erilaisuutta kohtaan suvaitsevaiseksi kirkoksi, on osoittaa tälle vanhoilliselle porukalle tietä ulos kirkosta.

Thursday, May 29, 2008

Lutherin jalanjäljillä 1. Antisemitismiä

Sain osallistua äskettäin Kirkon koulutuskeskuksen järjestämään opintomatkaan, joka suuntautui Saksaan entisiin itäisiin osiin, kaupunkeihin, jotka olivat keskeisiä Lutherin ja Johann Sebastian Bachin elämäntyön kannalta. Aion kirjoitella - pitkästä aikaa - välähdyksiä matkalta myös tähän blogiin.

Paluumatkalla Berliinin Tegelin lentoasemalla mukana matkalla ollut vaimoni huomasi jonkin matkan päässä muutaman mustiin pukeutuneen ortodoksijuutalaisen kävelevän ohitse pitkine partoineen ja lierihattuineen. Hän totesi, miten hyvän näköisiä he olivat ja sanoi: "Tekis miel kahtoo, mutta kun ee ilikiä."

Takanamme seisova mies liittyi keskusteluun sanoen, että noitahan se Aadolf teilasi aikoinaan. Yhdyimme ajatukseen, mutta yllätykseksemme mies vielä jatkoi: "Olisi vain suorittanut homman loppuun asti"!!

Kysyimme häneltä, miksi ihmeessä hän noin ajatteli.

-"He ovat niin ylpeätä porukkaa."

-"Eikö heillä ole syytä ollakin - ovathan heidän saavutuksensakin vaikka urheilun, taiteen, tieteen ja filosofian alalla aina olleet maailman eturivissä."

Mies jatkoi juutalaisten vikaluetteloa, ylpeytensä lisäksi he aina eristäytyvät muista, haluavat erottautua porukasta ja ovat lisäksi rikkaitakin.

Jokseenkin tyrmistyneinä totesimme vain, että mielestämme jokaisella kansalla ja yksilöllä on oikeus säilyttää oma identiteettinsä, kunhan vain noudatetaan lakeja, jotka kussakin valtiossa vallitsevat ja koskevat kaikkia ihmisiä.

Myöhemmin Seutulassa, odottaessamme jatkolentoa, me Kuopioon ja hän jonnekin muualle, hän kävi takanamme keskiyön aikaan hiljaisessa terminaalissa kännykässään pitkän keskustelun, joka osoitti hänen olevan ilmeisesti aika korkealla pallilla oleva liikemies.

Sivistys ja koulutus eivät näköjään voi poistaa syvään juurtuneita asenteita, eivät myöskään sitä antisemitismiä, joka on vallinnut eurooppalaisessa kulttuurissa ja jonka juuret ovat kaukana muinaisuudessa.
Sinä samana päivänä olimme kiertäneet katselemassa Berliinin nähtävyyksiä.
Olimme nähneet muunmuassa Hitlerin bunkkerista maan päälle näkyvät osat



ja keskellä kaupunkia olevan laajan alueen, johon muutamia vuosia sitten rakennettiin kansallissosialismin kuuden miljoonan juutalaisen uhrin muistomerkki.




Lukuvihje: Eero Kuparinen, Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia. Atena Kustannus Oy - Jyväskylä 1999

Tuesday, March 4, 2008

Keskustelu jatkuu


Keskustelu Suokonaution ympärillä on jatkunut kiivaana. Suomen Kuvalehdessä olleen Suokonaution artikkelin jälkeen, jossa hän Lauri Jäntin Iisalmen Sanomissa olleen vastauskirjoituksen mukaan kritisoi ankarin sanoin työntantajaansa, on kirjoituksia ollut IS:ssa enemmänkin. Tänä aamuna (4.3.) Suokonautio oli tunnin pituisessa keskusteluohjelmassa Yle 1:ssä eräiden muiden, mm. Leena Huiman kanssa. Toimittajan kysymykseen, mitä tarkoittaa lyhenne evl, Markku vastasi: Luulin Kanadasta Suomeen tullessani sen tarkoitavan evankelisluterilaista, mutta pian huomasin sen merkitsevän Erittäin Vanhoillista ja Luutunutta.

Kotimaassa oli viime viikolla Heli Karhumäen kolumni, jossa hän kertoi soittaneensa kohua herättäneelle papille. Keskustelu oli tuonut aihetta suureen hämmennykseen: Oli käynyt ilmi, että kristinuskolla ei ole mitään omaa tuotetta. Kaikki uskonnot ovat yhtä, synnintunnustus on jumalanpalveluksessa tarpeeton, Jeesuksen ylösnousemus vain myytti, uskontunnustus vain symbolinen, Jeesus ei ole syntien sovittaja jne. Karhumäki lopettaa: "Luulen, että pastorin kirvesmanööverit ja iskelmäluikautukset jäävit pikku pulmiksi sen rinnalla, miten suuria opillisia ongelmia hänen julistuksellaan on."

Hienoa, että Kotimaa julkaisi tämän kolumnin.

Suokonautio pahoitti artikkleista mielensä ja paheksui sitä, että siinä vääristeltiin hänen ajatuksiaan ja samalla vaikutettiin tilanteeseen juuri Varpaisjärven kirkkoherranvaalin alla.

On kuitenkin niin, että hän itse on tuonut kirjoituksissaan esille juuri näitä samoja ajatuksia.

Jutuissaan hän toistaa erästä perusasiaa:
Hän vertaa itseään uskonpuhdistajiin, jotka tahtoivat aikoinaan uudistaa kirkkoa, mutta jotka katolinen kirkko silloin torjui.

On kuitenkin huomattava, että Luther ja muut reformaattorit pitivät keskeisenä uudistuksen sisältönä paluuta takaisin Raamattuun. Se antoi heille kiinteän perustan kaikessa uudistustyössä. Suokonaution, Kuulan ja muiden nykyisten uudistajien uudistuksen suunta on päinvastainen. He selittävät kaikissa kirjoituksissaan, ettei Raamattuun kannata luottaa, se ei pidä paikkaansa, se on aikaansa ja kulttuuriinsa sidottu, nykyisin teidämme paremmin, että..., tieteellinen tutkimus on osoittanut... jne. Uskonpuhdistuksessa uudistettiin kohti Raamattua, tässä nykyisessä muutoksessa uudistetaan pois Raamatusta.

Tämä on teitysti johdonmukaista ajateltaessa sitä lähtökohtaa, jonka Kuula toi esiin jo aikaisemmin kommentoimassani blogissa: Jumala ei ole ilmoittanut itseään mitenkään.

Ajatus siitä, ettei Jumala ole ilmoittanut itseään saattaa tuntua humaanilta, koska sen mukaan emme kristittyinä voi asettua toisten yläpuolelle kertomaan ylhäältäpäin heille mikä on totuus. Asenne edistää suvaitsevaisuutta, ainakin teoreettisesti. Samalla se kuitenkin sinkoaa syytöksen kohti Jumalaa: Sinä olet välinpitämättömyytesi tähden jättänyt meidät ihmiskuntana hapuilemaan tietämme kohti Sinua. Olemme kuin kuplan sisällä, kykenemättömiä koskaan saavuttamasta Sinusta oikeaa tietoa.

Perinteinen kristillinen usko nousee luottamuksesta Jumalan hyvyyteen, joka on johtanut Hänet ilmoittamaan itsensä ihmiskunnalle ennekaikkea Pojassaan, joka synti ihmiseksi neitsyt Mariasta, joka sovitti syntimme uhrillaan, joka nousi komantena päivänä kuolleista ja joka kerran tulee takaisin kirkaudessaan. Hänestä antaa luotettavan todistuksen Raamattu, joka sisältää silminnäkijöiden todistuksen Hänestä ja Hänen teoistaan. Näin erityinen ilmoitus antaa myös nykyisenä aikana vastauksen ihmiskunnan Jumalaa koskevaan kyselyyn.

Friday, February 22, 2008

Lumisella kävelyretkellä



Vapaapäivä. Alkutalvi oli kurjan lumeton, mutta nyt on talvi. Yön aikana tullut lunta paljon, ja koko päivän tulee lisää. Kävelyretkellä oli mukava mietiskellä Martin Heideggerin ajatuksia. Hänellehän oman mielen sisäinen maailma, havainnot ja merkitysten antaminen, olivat se todellisuus, joka ainakin joidenkin tulkintojen mukaan peitti kokonaan alleen mielen ulkopuolisen maailman. Tunnetusti Rudolf Bultmann sai ratkaisevat vaikutuksensa Heideggerilta. Ja Bultmannin ajattelussa myyttien merkitys nousi ratkaisevaan asemaan. Entmythologisierung -ohjelma riisuu kristinuskon sanomasta sen, mikä klassisen kristinuskon mukaan on olennaista, neitseestäsyntymisen, ylösnousemuksen, yleensä keskeiset Kristusta koskevat asiat ja siirtää ne myyttien joukkoon. Niille jää perinne- ja tunnearvo, objektiivista, historiallista, konkreettista todellisuutta ne eivät ole. Meillä suomalaisessa yliopistoteologiassa tämä linja on vaikuttanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten ajan. Ja yliopistosta se on tullut laajenevaksi osaksi seurakuntapapiston ajattelua ja sitä kautta luomaan jännitettä seurakuntien työntekijöiden ja elävän seurakunnan välille. Se särkee seurakuntien ja koko kirkon eheyttä ja - mielestäni -murentaa itse kirkon uskon perusteita.

Wednesday, February 20, 2008

Paradoksi

Mitä kirkkaammaksi paljastuu se – luterilainen - totuus, ettei ihminen pysty tekemään mitään pelastuakseen, että hänen ratkaisuvaltansa on sidottu, sitä suurempaa tarvetta hän kokee kääntyä Herran puoleen, että Hän armahtaisi ja pelastaisi. Tai sitten hän kääntyy lopullisesti Kristuksen luota pois. – Helluntailainen ja uuspietisti kutsuvat tätä ratkaisuksi.

Kommentti Kari Kuulan artikkeliin Savon Sanomissa 14.2.2008


Kommentin taustalla ovat kesän 07 lehtikirjoitukset, joissa oli kysymys siitä, onko kristinuskon esittämä pelastustie ainoa, onko niin – kuten Kuula esitti – että toiset monoteistiset uskonnot ovat myös teitä saman Jumalan yhteyteen. ”Kristinusko ei voi monopolisoida Jumalan ilmoitusta ja pelastustietä vain itselleen." Markku Suokonautio pani vähän paremmaksi ja sanoi kaikkien uskontojen ja myös ateismin johtavan ihmisen pelastukseen.

Tammikuun lopulla 08 Kuula jatkoi teemaa kirjoittamalla, ettei ole olemassa Jumalan ilmoitusta. Hän ei ole ainakaan sitä löytänyt, ei pappisvihkimyksessä eikä muualla. Kaikki uskontojen esittämät konstruktiot ovat vain kulttuurisidonnaisia ja ihmisten omasta ajattelusta tai kokemuksesta nousevia ajatuksia. Siksi totuutta Jumalasta ei voida tietää. Kuula kertoo pitäytyvänsä lähinnä isien uskoon, koska se on paras vaihtoehto läntisellä pallonpuoliskolla.

Iisalmen ruustinna antoi nopean vastineen SS:ssa, jossa hän sanoi, että onneksi Jumala on ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Pyhässä Raamatussa. Joku toinen vastasi sitaatilla, jonka ytimessä oli ajatus, että Jumala voidaan löytää lähimmäisessä.

Pekka Ryhänen ja muutamia kymmeniä allekirjoittajia jätti tammi-helmikuun vaihteessa tutkintapyynnön Kuulan ja Suokonaution luterilaisessa opissa pysymisen suhteen.

Savon Sanomissa Kuula vastaa 14.2.2008 tutkintapyynnön tekijöille.
Hän toisaalta tuntuu pyörtävän ajatuksiaan. Hän vetoaa luterilaiseen armo-oppiin, joka ”pelasti hänet toisen kerran nuorena uskovaisena”. Vahvin ilmaisu hänellä on, että kun ei-kristittykin pelastuu, se ei tapahdu ohi Kristuksen, vaan Kristuksen kautta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hän jatkaa tämän jälkeen: ”Kristus nimittäin toimii muuallakin kuin siellä, missä hänestä selkosanallisesti puhutaan.”

On totta, että kristillisen teologian traditiossa tätäkin ajatusta on kannatettu. Voi kuitenkin kysyä ensiksikin, miten tämä vastaa, ei vain luterilaisen teologian keskeisiä näköaloja, vaan myös Uuden testamentin kannanottoja. Jotkut Uuden testamentin kohdat voidaan tulkita tähän suuntaan. Niitä ei kuitenkaan ole pakko tulkita siten. Koska asia on kontingentti, ei siihen varsinaisesti voida vedota Toinen kysymys on se, miten tämä vastaa niitä ajatuksia, joita Kuula on esittänyt aikaisemmassa keskustelussa Jumalan ilmoituksesta. Tämä uusin esitys ei kiellä Kristuksen absoluuttisuutta Jumalan ilmoittajana, vaan liittyy siihen. Tähänastiset kannanotot näyttävät nimenomaan tämän kieltäneen.

Kysymys on varmaan siitä kaksijakoisuudesta, joka on tuttu jo Bultmannilla. Todellisuus jakautuu tieteen ja uskon kenttään siten, että samoja asioita voidaan katsoa molemmista näkökulmista. Bultmann tiesi, ettei Jeesus noussut kuolleista, mutta myyttinä piti sitä osana keerygmaa ja julisti sitä saarnatuolista seurakunnalle. Kuula ottaa esiin saman kaksijakoisuuden sanomalla, että hänen saarnoistaan saa käsityksen siitä, mitä hän julistaa pappina, ja siinä ei pitäisi olla mitään vikaa. Tieteellisen teologian tekijänä ja tiedekirjailijana hän puhuu muuta, osittain liberaalimpaa, vaikkakaan ei kaikkein äärimmäistä laitaa. Hän ei yhdy ajatukseen anything goes. Olennaista on, että hän sanoo omienkin kantojen tulevan tällöin esille, kantojen, joissa hän liittyy väljempään kristilliseen tarditioon, kuin 1500-luvun (uskonpuhdistuksen) teologiaan. Omat kannat siis eivät mahdu kirkkomme oppiperustan raameihin, niihin, joihin pappisvala meidät sitoo.

Tämä käy selvemmäksi, kun kysyy, mitä Kuula tarkoittaa luterilaisella armo-opilla. Nykyisin saa vahvan vaikutelman siitä, että armosta on tullut yleisen humaanisen ihmisen hyväksynnän näkemys, jolla ei ole kontaktia siihen lain ja evankeliumin dialektiikkaan, joka luterilaisuudessa on välttämätön. Siitä puuttuu myös taju hinnasta, jonka Jumala on armosta maksanut: Jeesuksen uhrista meidän syntiemme tähden.

Muutama vuosi sitten Puijon kirkolla hiippakunnan eksegeettisessä symposiumissa kyseltiin mm. vieläkö ristinkuolemassa tapahtunutta syntien sovitusta pitää saarnata seurakunnalle, kun sen merkitys ei ole totta, vaan on ilmausta paimentolaiskulttuuriin sidotuista vanhentuneista käsityksistä, joita meidän aikamme ihmisen on mahdotonta enää hyväksyä. Vastaus, joka kokouksessa annettiin, oli, että tradition vuoksi siitä ei kuitenkaan tarvitse vielä luopua.

Eli siis: vanhoilliselle seurakunnalle voidaan puhua sellaista, mihin ei itse enää uskota!

Saturday, February 16, 2008

Blogin avaus

Päätin minäkin vanhanaikaisuudestani huolimatta siirtyä nykyaikaan.

Tarkoitukseni on tämän blogin kautta osallistua teologiseen ja kirkolliseen keskusteluun. Sanomalehtien palstat eivät anna siihen riittävää mahdollisuutta, ne ovat hitaita ja kankeita, eikä joka risaukseen viitsi aina reagoida.

Tämä on minulle kanava kertoa mielipiteitäni. Toivon, että tässä esiin tuomani kannanotot voisivat olla myös muille ajattelun avuksi.