Saturday, December 26, 2009

Joulun sanomaa

Olen melko innokas ja uskollinen radion aamuhartauksien kuuntelija.

Joulun alla kuulin kaksi aamuhartautta, ja kuten hyvin usein, kuulin ne kaksikin kertaa, ensin vähän kuuden jälkeen ja uudelleen varttia vailla kahdeksan. Näin vältyn väärin kuulemiselta ja toivon mukaan myös väärin ymmärtämiseltä.


Noiden kahden hartauden sisällöt jäivät askarruttamaan. Niillä molemmilla oli sama pitäjä, oman hiippakunnan mies.


Ensimmäisessä kannettiin huolta siitä, etteivät kylmät ja kuolemaa tuottavat viimat pääsisi puhaltelemaan kirkossamme.

Mitä nuo kuoleman viimat olivat?


Ne olivat ne ihmiset, jotka ovat oikeaoppisia ja vartioivat muidenkin opin oikeellisuutta.


Asiaa ei varsinaisesti määritelty tarkemmin, mutta toivon määrittelyn tähdänneen siihen, että oikean opin vartiointi voi olla ilmausta henkisestä ahtaudesta, jossa ei kyetä näkemään ihmistä, hänen etsintänsä aitoutta ja herkkyyttä eikä sallimaan sitä, että ihmiset kulkevat usein pitkää ja mutkikastakin tietä etsiessään uskonnollista selvyyttä.


Se voi kuitenkin merkitä myös sitä, ettei nähdä kristinuskon omimpaan olemukseen kuuluvaa totuusperiaatetta. Eihän ole lainkaan pelkkä mielipidekysymys esimerkiksi se, näin joulun aikaan liittyvä kysymys siitä, onko Betlehemin lapsi pelkkä ihmislapsi, Marian ja Joosefin tai jonkun muun miehen lapsi. vai onko hän, niinkuin evakeliumit yksituumaisesti kertovat Jumalan Poika, joka syntyi neitsyt Mariasta, ja jossa Jumala itse tuli ihmiseksi meidän maailmaamme. Tässä asiassa on olemassa oikea oppi ja sen vastakohtana väärä oppi, jota oikean opin löytäneitten ihmisten tulee kirkossa kovasti vastustaa. Tässä asiassa riippuu koko kristinuskon totuusarvo. Toki ei yksin tässä, mutta tähän peruskysymykseen liittyvät myös muut keskeiset opinkohdat, jotka ovat perustekijöitä oikeassa kristillisessä uskossa. Jos Jeesus ei ole Jumala ja ihminen samassa henkilössä, voidaan kristinusko heittää samaan arvoon kaikkien muiden uskojen ja epäuskojen kanssa.


Seuraavana aamuna puhuja meni lähemmäksi itse joulun sanomaa. Hän puhui Kristuksen tulemisesta lihaksi. Valitettavasti puhuttu teksti ei näytä, milloin käytetään isoa ja milloin pientä alkukirjainta. Huomioni kuitenkin kiinnittyi siihen, että Kristuksesta käytettiin ainoastaan demonstratiivipronomineja. Lauseet olivat rakennetta "Se tuli lihaksi." ei: "Hän tuli lihaksi."

Samalla puhuja huolellisesti vältti sanomasta nimeä Jeesus ja kiinnittämästä kristuksen lihaksitulemista Betlehemin tapahtumaan kerran historiallisena tapahtumana.


Olen hyvin läheltä seurannut lapsena ja nuorena sellaista uskonnollisuutta, joka oli viime vuosisadan alkupuolella kohtalaisen levinnyttä myös suomalaisen sivistymeistln keskuudessa. Tarkoitan erilaisia teosofispohjaisia virtauksia. Niiden ydinajatuksena on eri uskontojen keskeisen aineksen yhdistäminen sellaiseksi ketokseksi, jossa itämaisella panteismilla on ratkaisevin osuus. Maailmankaikkeus, jokainen sen osa ja jokainen ihminen on osa jumaluutta, joka ei syvimmältään ole persoonallinen. Krisinuskosta lainataan tällaisessa ajattelussa muun muassa sana kristus, mutta kristus ei ole enää Jeesus nasaretilainen, vaan jonkinlainen kristus-henki, joka ilmenee Jeesuksessa, Buddhassa, hindulaisuudessa ja missä tahansa, missä ihminen antaa tälle hengelle tilaa itsessään ja tajuaa oman samuutensa kaikkialla vaikuttavaan persoonattomaan jumaluuteen.


Aamuhartauden ajattelutapa tuntui kumman tutulta. Koin sen irtiotoksi siitä Jeesuksen ja Kristuksen samaistavasta ajatuksesta, joka Uudessa testamentissa on keskeinen ja ehdoton. Alkukristillisyyden kantava tunnustus oli "Jeesus on Kristus, Jumalan Poika". Jos tästä tunnustuksesta luovutaan, ollaan syvällä harhaopissa ja siten myös kristinuskon ulkopuolella.




Jeesus Nasaretilainen maailmaan syntyneenä ja puolestamme uhrin antaneena Jumalan Poikana on oikean kristillisen uskon ydinkohta. Kuva Lapinlahdelta Portaanpään opiston vanhan juhlasalin seinällä olevasta Anna Sahlstenin taulusta (kuva AT)

Friday, November 13, 2009

Pakkoateismi

Iisalmessa pidettiin eilen tiedotusseminaari, joka kokosi väkeä laajalta alueelta seurakunnallisen viestinnän kysymysten äärelle. Iisalmen rovastikunnassa toteutettu, koko valtakunnassa ainutlaatuinen viestintäprojekti alkaa kallistua loppuaan kohti ja seminaarissa koottiin ja esiteltiin sen tuloksia myös ulospäin.



Paikalla oli myös Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä, joka käytti merkittävän puheenvuoron. Hän analysoi maassamme vallitsevaa kulttuurista ilmastoa ja toi esiin huolestuttavana visionaan ajatuksen, jota hän nimitti pakko-ateismiksi. Esimerkiksi siitä hän puhui Italian krusifiksijupakasta, josta kirjoitin edellisessä blogissani.



Toissa iltana harrastin liikuntaa surfailemalla kaukosäätimen avulla televisiokanavalta toiselle ja sieppasin kaksi juttua, jotka myös kertovat, millaisia ajatuksia tällä hetkellä kansalle markkinoidaan.



Toinen oli Darwinin juhlavuoteen liittyvä evoluutioteoriaan liittyvä jonkinlainen tiededokumentti. Vaikutti siltä, ettei intentiona ollut kuitenkaan esitellä Darwinin ajattelua ja tutkimusta, vaan nivoa se tukemaan tietynlaista maailmankatsomusta. Asian esittelijä tuntui elävän ajassa noin sata vuotta taaksepäin, kun hän äärimmäisen suoraviivaisesti julisti kahteen kertaan, että elämän kehittyminen yhdestä alkumuodosta kohti nykyistä monimuotoisuutta todistaa sen, ettei Jumalaa ole olemassa.



Kytkentä oli ihmeellinen. Minusta on jokseenkin yhdentekevää sekä henkilökohtaisesti että jumalauskon näkökulmasta se, uskooko joku kehitysoppiin vai ei. Sen pohtiminen kuuluu tieteen sisäiseen keskusteluun. Ja voimmehan kristittyinä toki pohtia sitä, mitä se merkitsee Raamatun luomiskertomuksen yksityiskohtien tulkinnalle. Näistä asioistahan Tapio Puolimatka on kirjoittanut kohtalaisen viisaita.

Mutta sellainen tyhmyys ei ole yhdentekevää, että tällaisen asian katsotaan todistavan jotakin ateistisen materialismin puolesta. Tämähän ei ollut edes Darwinin oma ajatus, jonka kerrotaan säilyttäneen uskon Jumalaan tieteellisistä mielipiteistään huolimatta. Eikä toiseksi voi olla mitään välttämätöntä kytkentää elämän synnyn tavan ja aikataulun ja Jumalan todellisuuden ja luomistyön välillä. Ohjelman tekijä ei mennyt lainkaan peruskysymykseen. Peruskysymys on se, onko se, minkä me näemme olevan olemassa, maailmankaikkeus ja kaikki, mitä siinä on, syntynyt itsestään vai onko kaikella tekijä, joka on tehnyt luomistyön. Tiedehän sanoo, ettei alkusyntyä ole, mitään ei synny eikä voi tapahtua itsestään. On äärimmäistä tyhmyyttä väittää jotain muuta.



Toinen pariminuuttinen, joka osui silmiin, oli jonkinlainen ruoanlaitto-ohjelma, jossa kokki pohti ruoanvalmistuksen ohella syvällisiä. Hän kertoi olevansa ateisti ja sanoi suunnilleen näin: "Minulle sellaiset lauseet, kuin 'Jumala on olemassa' tai Jeesus on noussut kuolleista', eivät vaikuta aivoissa sellaista kokemusta, kuin ne ilmeisesti uskoville vaikuttavat." Uskon hän tuntui käsittävän lähinnä jonkinlaiseksi aivokemiaan liittyväksi asiaksi.



Hän oli aivan väärillä jäljillä. Eihän uskon keskeisissä totuuksissa ole lainkaan kysymys siitä, millaisia tunteita niiden lausuminen tai ajatteleminen herättää meissä ihmisissä, vaan siitä, ovatko ne totta vai eivät. Ne kuuluvat ihmisen ulkopuoliseen todellisuuteen. Ne eivät ole mielen sisäisiä tunneasioita. On eri asia, että ne herättävät myös tunteita, mutta objektiivinen todellisuus kulkee edellä, usko tarttuu niihin ja tunne tulee niiden seurauksena perässä, jos on tullakseen. Mutta se ei ole edes tärkeä.



No, huomaan, että tästä kehkeytyi saarna.

Se mistä olen huolestunut, on se, että tämäntapainen ajattelu kaikkine yksinkertaistuksineen ja loogisine virheineen tulee nykyisin esiin joka tuutista. On selvää, että sillä on vaikutusta niihin, jotka eivät ole vielä sisäistäneet ajattelun perusteita. Paavalin ilmaisua käyttääkseni he eksyvät pois totuudesta.



Toisella puolella kummallisella tavalla tulkittu uskonnonvapauden ajatus ja toisella asioita yksinkertaistava pseudotiede änkeävät perusteltua teististä uskoa ja sen harjoittamista yhteiskunnassa marginaaliin ja luovat tietä Teinilän ennustamalle pakkoateismille.


Tuesday, November 3, 2009

Italian uskonnovapausprosessi

Illan ja tämän aamun uutisissa kerrottiin suomalaistaustaisen naisen Soile Lautsin voittaneen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa kaikkiaan seitsemän vuotta kestäneen juttunsa, jossa hän vaati uskonnonvapauslain soveltamista Italiassa siten, että kouluissa otetaan seiniltä pois krusifiksit. Niiden olemassaolo loukkaa ateistilasen uskonnovapautta ja sotii ateistiperheiden oikeutta kasvattaa lapsensa ateisteiksi!

Lautsin ajatusta pystyy jotenkin seuraamaan, vaikka sitä ei voi hyväksyä eikä sitä voi pitää tasapuolisena. Ihmisoikeustuomioistuinen tulkinta ihmetyttää. Oikeusprosessin pitäsi ilmentää eurooppalaista oikeustajua. Miten oireellisena tehtyä ratkaisua on pidettävä? Tuntuu, että Eurooppa alkaa olla pahasti rähmällään ateistien edessä.

Jutun ongelma on siinä, että kun halutaan turvata ateistien oikeutta suojella itseään uskonnolta uskonnon vapauden nimissä, rajoitetaan uskonnon vapautta uskontojen edustajilta. Tässä mennään vielä pienen vähemmistön ehdoilla.

Uskonnon vapauteen kuuluu - näin se minun mielestäni on - uskonnon harjoittaminen. Uskonnon olemukseen kuuluu itsestään selvästi myös uskon ilmaiseminen vapaasti, samoin sen julistaminen toisille ihmisille. Siihen ei kuulu uskontoon pakottaminen. Jokaisen oikeus on olla uskomatta ja myös propagoida sitä omaa uskoaan, ettei Jumalaa hänen mielestään ole. Näinhän ateistit nykyään yllättävän innokkaasti tekevätkin. Voisihan sitä italialaisen koululuokan käyttöä tulkita niinkin, että kun luokkahuoneen yhdellä seinällä on ristiinnaulitun kuva, voidaan toiset kolme seinää ymmärtää ateistien propagandan välineiksi, ne ovat tyhjiä, niissä uskonnollista symbolia ei ole. ja ne julistavat siten yhtä voimakkaasti ateismia kuin se yksi uskonnolle omistettu seinä uskontoa. Kukaan kristitty Italiassa ei liene pahoittanut siitä mieltään eikä vedonnut mihinkään tuomioistuimiin.

Tietääkseni Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto on käyttänyt ilmausta taisteleva ateismi. Tuntuu siltä, että ateistit ovat ärhäköityneet tekemään aktiivista työtä kristinuskon ja kaikkien uskontojen toiminnan voimakkaaksi rajoittamiseksi. Yksi keino on kriminalisoida uskonnon näkyminen missään muualla, kuin uskonnon harjoittamiseen tarkoitettujen rakennusten sisällä. Toinen keino tietysti esittää uskonnot sellaisessa valossa, että ne edustavat tieteelle ja järjelle vihamielistä taikauskoa, vanhanaikaista maailmaa ja maailmankuvaa.

Tapahtuma Italiassa on niin tuore, että siihen liittyy omassakin mielessä kovasti tunteita. Tämän tunteen vallassa tekee mieli toivoa, että kyseinen suomalaisnainen muilutettaisiin Saudi-Arabiaan kokeilemaan, miten siellä onnistuisi poistaa uskonnon näkyvyys yhteiskunnasta.

Vakavasti ottaen on syytä kysyä sitä, tahtooko tämä yhdentyvä Eurooppamme tosissaan kieltää oman historiansa ja kulttuurinsa perinteen? Ja ollaanko nyt todella sellaisessa tilanteessa, jossa uskontoon ja sen harjoittamiseen ei suhtauduta vain välinpitämättömästi, vaan jossa siitä tehdään kiellettyä toimintaa, jolta kansalaisia on varjeltava? Kriminalisoidaanko tulevaisuudessa uskonnon harjoittaminen kokonaan? Aikooko Eurooppa kehittyä samanlaiseksi valtakunnaksi, kuin kahden ensimmäisen vuosisadan Rooma oli, jossa leijonien kita oli lain määräämä paikka uskontoa harjoittaville ihmisille?



Tämäkö meitä nyt loukkaa?










Sunday, November 1, 2009

Uskontotiede kouluihin?




Uskonnot mahtuvat elämään rinnakkain
Kolme seemiläistä uskontoa keväiseltä
Marokon matkalta


Opetusministeri nosti jo kuukausia sitten keskusteluun ajatuksen kouluissa annettavan uskontojen opetuksen vaihtamisen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen. Jo sitä ennen oli tällä hetkellä oppositiossa oleva entinen ulkoministeri Tuomioja neuvonut poistamaan teologian opetuksen valtion ylläpitämistä yliopistoista. Hänen ajatuksensa tuolloin tyrmättiin yleisesti. Myös Virkkunen vaikutti osin pyörtävän ajatuksiaan. En seurannut asioita niin tarkasti, että pystyisin ottamaan kantaa siihen, miten häntä olisi oikein tulkittava.

Joka tapauksessa uskonnon poistaminen kouluista on jatkanut elämäänsä. Joskus viime viikolla asiasta käytiin keskustelua aamu-tv:ssa. Itse en sitä koskaan katso, arvostan enemmän ykkösradion klassista musiikkia, aamuhartautta, uutisiakin ja omaa raamatunlukua sekä omien töiden tekemistä.

Kuitenkin joissakin asiaan liitetyissä puheenvuoroissa, joita olen pystynyt seuraamaan, on tuotu esiin kaksi perustetta esitetylle muutokselle, jota pidän oman kulttuurimme murentamisena.

Taustanahan meillä on nykyinen lainsäädäntö, joka ei enää puhu varsinaisesti tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, vaan oman uskonnon opettamisesta. Sen antaminen taataan silloin, kun eri uskontokuntiin kuuluvia oppilaita on riittävä määrä, muistaakseni kolme.

Jonkun lukion rehtori puhui siitä, miten vaikeata ja kallista on järjestää jokaiselle pienelle ryhmälle opetus. Asian voi hyvin ymmärtää. Ei ole aina saatavissa pätevää opettajaa. Ristiriita on myös siinä, että uskonnon opetuksesta voi joutua vastaamaan joku, jolla ei itsellään ole sitä uskoa, jota hän joutuu opettamaan. Lakihan ei enää edellytä kyseiseen uskontokuntaan kuulumista, ainoastaan koulutuksen tuoman pätevyyden. Mutta päteviä opettajiakaan ei ole aina helposti saatavilla. Ja hinta on tietysti suuri, kun pikkuryhmiä voi olla useita ja palkkauksen pitää olla asianmukainen.

Toinen peruste on syvällisempi. Uskontojen katsotaan muodostavan maailmassa syvällisten ristiriitoja, jopa aseellisia konflikteja muodostavan elementin. Tällainen ajatus tuntuu luontevalta, kun ajatellaan ääri-islamistien touhuja. Oman uskonnon opettamisen katsotaan ylläpitävän sellaisia maailmankuvia, joissa konfliktien siemenet elävät. Siksi niiden opettamisen vaihtaminen kaikille yhteiseen uskontotieteeseen, joissa voidaan tarkastella kaikkia uskontoja objektiivisesti, loisi tilaa keskinäiselle ymmärtämiselle ja toinen toistensa hyväksymiselle.

Toimiiko tällainen ajatusmalli?

Ensiksi on todettava, että yleisesti ottaen uskonnot ovat luonteeltaan eksklusiivisia, toisensa pois sulkevia. Kukin niistä katsoo omistavansa totuuden tai ainakin suurimman mahdollisen totuuden, ja tämä sisältää ajatuksen toisten uskontojen olemisesta väärässä, joko kokonaan tai suurelta osalta. Tämä näyttäisi tukevan esitettyä ajatusta siitä, että uskontojen syrjäyttäminen loisi edellytyksiä sopusoinnun rakentamiselle. On kuitenkin selvääkin selvempi erehdys pitää uskontoja ratkaisevana sotien syynä. Uskonsotia on toki käyty, mutta edes kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla ei ollut uskon sota siinä merkityksessä, että se olisi ollut varsinainen, tärkein tai edes vaa'ankieliasemassa ollut syy soden käymiseen. Se ei ole ollut ratkaisevassa asemassa Pohjois-Irlannissa, eikä se liene sitä edes Keski-idässä, vaikkakin talebanien uskoninto on omaa luokkaansa. Heillä myöskään islamille vieras, mutta meille kristityille tuttu regimenttioppi, ei ole ehkäisevä tekijä. He perustelevat toimintaansa vahvasti uskonnolla. Kuitenkin islamilaisten uskonoppineiden yleinen kanta kautta islamilaisen maailman torjuu ehdottomasti heidän Koraanin tulkintansa.

Kristinuskossa voidaan nähdä kaksi kerrosta:

Kristinusko pitää Raamatussa ilmoitettua sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ainoana ja lopullisena Jumalan ilmoituksena. Tämä sulkee luonnollisesti muut uskonnot ja jumalakäsitykset pois. Kristinuskon kuva Jumalasta on tosi, ja siksi muunlaiset käsitykset ovat epätosia.

Tämä ei kuitenkaan oikeuta muun kaltaiseen taisteluun muita uskontoja tai niiden edustajia kohtaan, kuin sellaiseen, missä sanalla, rukouksella, rakkauden teoilla ja kärsimyksellä pyritään voittamaan ihmisiä Kristukselle. Minkäänlainen painostus, pakkokäännytys tai miekkalähetys ei ole luvallista. Sellaista on harjoitettu historian kuluessa, mutta mitään oikeutusta sille ei löydy Raamatusta. Erityisesti Uuden testamentin sivuilta ei löydy ainoatakaan kohtaa, jota voitaisiin millään tavalla tulkittuna käyttää sellaisen toiminnan tukena.

Toinen näkökohta, joka nousee kristinuskon sanomasta on Jeesuksen julistaman ns. kultaisen säännön etiikan soveltaminen. Sen mukaanhan meidän pitää tehdä toisille se, minkä toivomme heidän tekevän meille. Sääntö on Jeesuksen ilmaisema, mutta ei siinä mielessä kristillinen, että saman lain löydämme yleisesti muidenkin uskontojen moraaliohjeista. Siksi siitä voidaan löytää yhteisesti hyväksytyn maailmanlaajan keskinäisiä suhteita säätelevän etiikan pohja.

Me toivomme voivamme viedä kristinuskon sanomaa kaikille kansoille. Kultaisen säännön mukaan muilla tulee taata sama oikeus. Jos islaminuskoiset, hindut tai ketkä tahansa tahtovat tulla tekemään lähetystyötä ja rakentaa moskeijoita tai temppeleitä kristillisissä maissa, tulee sen olla heille mahdollista. Tämä ei merkitse luopumista omasta uskosta, ei sen tekemistä suhteelliseksi, ei myöskään oikeudesta käydä aitoon dialogiin heidän kanssaan eikä edes todistamasta heille Kristuksesta. Aito suvaitsevaisuus ei ole oman uskon vesittämistä eikä uskontojen sanoman tyhjentämistä olennaisesta sisällöstään, vaan sitä, että kyetään elämään rinnakkain, rakastamaan toisin ajattelevia, vaikka samalla todistamme heille siitä, minkä itse olemme ymmärtäneet totuudeksi. Ajattelen, että aito ja syvällinen uskon opettaminen on tekijä, joka luo suvaitsevuutta eikä poista sitä.

Jos uskontojen opetus jätetään kouluista ja yliopistoista pois, asettaa se haasteita uskontokunnille itselleen tehostaa omaa opetustaan ja järjestää uskontojen opetus itse. Tällöin se ei ole samalla tavalla vapaan ja avoimen havainnoinnin kohde. Silloin myös erilaiset ääri-ilmiöt voivat pesiytyä helpommin annettavaan opetukseen. Tilanteeseen vaikuttaa lisäksi se, että uskonnosta irrotettu uskontotieto ei kaikista yrityksistään ja julkisesta imagostaan huolimatta kykene olemaan objektiivista, vaan se on, tai ainakin voidaan kokea, syvimmältään uskonnon tai uskontojen vastaiseksi. Sehän vesittää perimmäisen kysymyksen totuudesta, joka juuri on uskonnoissa kaikkein olennaisinta. Tällöin syntyy vastakohtaisuus uskontojen ja kulttuurin välille. Sellainen tilanne on omiaan synnyttämään ristiriitaisuuksia niiden poistamisen sijasta. Tilanne on kulttuurin ja uskontojen välinen, mutta se voi muuttua helposti myös eri uskontojen väliseksi. Tällöin on jouduttu niin sanotusti ojasta allikkoon. Kun sutta on lähdetty pakoon, on karhu tullut vastaan. On yritetty paeta uskontojen tuomia ristiriitoja, mutta saatu niitä entistä enemmän.












Wednesday, September 16, 2009

Vanhusten hoidosta ja eutanasiasta sen ongelmien ratkaisuna

Eipä ole jaksanut aikoihin tähän kirjoitella, mutta nyt mieltä kuohuttaa tarpeeksi, niin että on pakko tarttua kynään.

Viime viikolla oli mediassa näyttävästi esillä vanhusten hoidon tila, se suoranainen ala-arvoisuus, jota heidän kohtelussaan esiintyy. Toivon, että syntynyt kuva - josta toki on aikaisemminkin saatu tietoa - on yliampuva. Itse olen työssäni saanut nähdä korkeatasoista vanhusten hoitamista oman seurakuntani alueella toimivissa laitoksissa. Kaikkeahan ei tietysti näe. Joka tapauksessa yksikin vanhusten ihmisarvoa kieltävä toiminnan muoto on liikaa. Toivottavasti nyt käytävä keskustelu vaikuttaa asnteisiin. Osittain asenteet ovat hoitavien henkilöiden asenteita, johon seikkaan radion kolumnisti Kirsi Virtanen kiinnitti omalla räväkällä ja raflaavalla tyylillään eilen aamulla huomiota. Osittain kysymys on yhteiskunnan asenteista ja näkyy siinä, että resursseja ei riitä tarpeeksi, koska niihin ei ole osoitettu riittävästi varoja.

Vielä enemmän kuin tämä itse asia mieltäni kuohuttaa se, että ratkaisuksi on keskustelussa esitetty sekä passiivisen että aktiivisen eutanasian käyttöön ottoa. Passiivisella eutanasiallahan tarkoitetaan turhiksi käyneiden hoitojen keskeyttämistä niin, että kuolema lopettaa keinotekoisesti ylläpidetyn elämän. Aktiivinen puolestaan tahallista ja aktiivisesti toteutettua kuoleman aiheuttamista tilanteissa, joissa erilaisilla perusteilla arvioidaan potilaan tila sellaiseksi, ettei potilaan elämää haluta tai sitä ei kannata enää jatkaa.

Tämän ratkaisun vanhusten hoidon pulmiin nosti esiin tietääkseni kirjailija Kaari Utrio. Hän puhui ratkaisuna kuolemapillereiden käytön. Keskusteluun on osallistunut muiden muassa tunnettu ja viisas psykiatri ja poliitikko Claes Andersson, joka puhui jokaisen ihmisen ihmisarvoon kuuluvasta oikeudesta päättä omasta elämästään. Arkkiatri Risto Pelkonen on osallistunut myös keskusteluun ja torjunut eutanasian käytön. Onneksi hänellä on niin suuri arvovalta, että hänen sanansa painaa. Yleensä lääkärikunta ainakin takavuosina on voimakkaasti puhunut siitä, että heidän työnsä on toimia elämän puolesta, ei sitä vastaan. Tähän heitä on sitonut jo Hippokrateen vala, joka antiikin Kreikasta saakka on velvoittanut työskentelemään elämän säilyttämiseksi, ei sen tuhoamiseksi.

Tunnettu uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä siteerasi jonkun ajatusta yle ykkösen syntymäpivähaastattelussa viime viikolla: "Kun kansa pääsee vapaasti valitsemaan, se valitsee väärin." Tämä oli ja on tietysti huumoria, jota ei pidä ottaa liian vakavasti, mutta jotain perää siinä voi joissakin tilanteissa olla.

Minua pelottaa se, että mielipiteiden muokkaus tulee johtamaan tilanteeseen, jossa kansan enemmistö alkaa kannattaa eutanasian käyttöä. Tähän viittasi jo Ilta-Sanomien verkkolehden gallup, jossa ylivoimainen enemmistö näytti ainakin eilen olevan tätä mieltä. Kristinuskon asema yhteiskunnassamme on jo ajettu sillä tavalla syrjään, että sen arvomaailma ei enää vaikuta arvojen muodostamiseen niin kuin se on näihin saakka vaikuttanut. Jos näin käy, ajetaan maassamme (taas) läpi laki, joka sotii Jumalan lakia ja syvimmältään myös ihmisarvoa vastaan.

Vastakkain ovat tulkinnat siitä, mikä on ihmisen arvo ja miten sen tulee ilmetä.

Raamatussa ihmisen arvo nousee Jumalan luomistyöstä. Ihminen on Jumalan kuvana mittaamattoman arvokas. Siksi ei kukaan, ei edes ihminen itse, saa riistää ihmisen elämää. Sen tulee saada olla yksin Jumalan vallassa.

Tälle vastakkainen on Claes Anderssonin ilmaisema ajatus, jonka mukaan ihmisen arvoon perustuu suvereeni oikeus päättää itse oman elämänsä loppumisesta.

Vastakkain ei siis ole - ei ainakaan näennäisesti ole - se, että toisella puolella puhuttaisiin siitä, että ihmisellä on arvo ja toisella, ettei hänellä sitä ole. Molemmilla puolilla vedotaan nimenomaan ihmisen arvoon. Toisella puolella sen antaa Jumala. Ateistisen humanismin käsitys nousee ihmisestä itsestään: "Ihminen on kaiken mitta."

Ateistinen, eutanasiaa puoltava käsitys kuitenkin johtaa siihen, että ihminen itse - tai mikä vielä pelottavampaa - toiset ihmiset arvioivat jonkun ihmisen elämän käyneen arvottomaksi, niin että se on parempi lopettaa.

Oireellista on se, että tämä nykyinen keskustelu on noussut nimenomaan tilanteessa, jossa lähtökohta on vanhusten kohtelu. Yksiselitteisesti ratkaisu siihen pitäisi olla heidän hoitonsa puutteiden ja virheiden korjaaminen. Jos eutanasiasta puhutaan, sitä ei pitäisi tosiaankaan kytkeä tähän asiaan. Eutanasia ei ole ratkaisu tähän ongelmaan.



Joutaako vanha kuolla pois?

Wednesday, May 20, 2009

Pentti Oinonen

Uskaltaisikohan Pentti Oinosen eduskunnassa äskettäin lohkaisemasta ajatuksesta heittää kommentin? Aihepiiriä koskevat mielipiteethän ovat nyt sellaisessa syynissä, että sanan rieskaa löytyy. Oinonenhan vetäisi - epäviisaasti ja sivistymättömästi kylläkin - vertailun homoliittojen ja eläimiin sekaantumisen välille. Sen jälkeen hän on saanut kuulla kunniansa. Ja niin saa nykyään jokainen, joka pitää vielä kiinni eilispäivän yleisesti hyväksytystä moraalista.

Käydyn runsaan keskustelun joukossa havaitsin yhden lyhyen ja mielestäni asian ytimeen johtavan kysymyksen. Kommentti kuulutti perään Oinosen heiton takana olevaa logiikkaa.

Logiikkahan on se, vaikka Oinonen ei sitä ilmaissutkaan, että muutokset seuraavat toisiaan. Tätä voi pitää elämän lakina. Tämän päivän ihminen kauhistelee niitä käsityksiä, joita aikaisempien sukupolvien aikana pidettiin yleisinä normeina. Johdonmukaisesti tulevat sukupolvet kauhistelevat tämän päivän käsityksiä ja pitävät niitä huvittavina.

Nyt puolustetaan homoseksuaalisten ihmisten oikeuksia. Kun ne menevät läpi, löydetään jokin nyt varjoon jäävä ryhmä, jonka oikeuksia ajetaan samalla voimalla ja samantapaisin argumentein. Seksuaalisia suuntauksia on olemassa paljon suurempi kirjo kuin nyt esillä oleva jako hetero- ja homoseksuaalisiin ihmisiin. Kun tämän vähemmistön oikeutta toteuttaa taipumustaan pidetään nyt esillä, jäävät muut suuntautumisten muodot varjoon. Ne, jotka puolustavat äänekkäästi tämän yhden ryhmän asiaa, eivät huomaa sitä moralisoivaa, kauhistelevaa, ennakkoluuloista ja tuomitsevaa asennetta, joka heillä on noita toisia suuntautumisen muotoja kohtaan. Se on selvästi nähtävissä nyt Oinoseen kohdistuvassa moralisoinnissa.

Kysymys on siitä, että jossakin raja kuitenkin on. Me kaikki asetamme sen johonkin, ja väistämättä rajan asettaminen jättää jotkut ryhmät ja henkilöt ulkopuolisiksi, joita ei hyväksytä. Millä oikeudella tämä tapahtuu? Miltä se tuntuu niistä, jotka joutuvat edelleen jäämään ns. kaappiin omien taipumustensa kanssa? Miksi he joutuvat piilottelemaan identiteettiään? Eivätkö myös he voi saada yleisen mielipiteen - ja kirkon mielipiteen puolustusta itselleen? Eikö Jumala ole luonut heitäkin taipumuksineen? Miksi he eivät saa toteuttaa itseään siinä missä tämä yksi, nyt esillä oleva ryhmä saa. Miltä tilanne tuntuu niistä, jotka käyvät sankarillista kamppailua itsessään olevia taipumuksia vastaan.

Uskon meidän kaikkien hyväksyvän sen, että monien ihmisten vain tulee käydä tällaista kamppailua. Vai onko periaatteessa hyväksyttävä tosiasiaksi se, että mitään taipumuksia ei pidä tuomita ja torjua? Jos näin tehdään, ollaan täsmälleen Pentti Oinosen esiinnostaman problematiikan äärellä. Ei se sittenkään mikään harhalaukaus ollut!

Joko hyväksymme kaikki erilaiset ihmisillä olevat taipumukset tai asetamme rajan johonkin.

Mihin se asetetaan ja millä perusteilla?

Voidaan varmaan parhaiten viitata erilaisten taipumusten toteuttamisen seurauksiin.

Sen ongelma on niiden käsitysten muuttuminen, joiden mukaan seurauksia arvioidaan. Se, mikä tänään nähdään vahingollisena, voidaan jossain tulevassa tutkimuksessa todetakin hyväksymiskelpoiseksi. Kulloinenkin uusin tutkimus voi vedota tieteen viimeiseen sanaan. Silloin moraalin perusteet jälleen muuttuvat.

Voidaan myös vedota toimintaan osallistuvien ihmisten - tai eläinten - vapaaehtoisuuteen. Jossakin TV-dokumentissa englantilainen mies, joka selitti olevansa naimisissa hevosensa kanssa, puolustautui vastaan väittäjille siten, että hevonen voi milloin tahansa potkaista hänet hengiltä. Tai toisessa dokumentissa yhden miehen ja kahdeksan naisen muodostamassa haaremissa, tämäkin sivistyneessä Englannissa, jokainen vaimoista itse kertoi olevansa tilanteessa omasta tahdostaan. Voi ainakin kysyä, onko jokainen pedofiilisessä suhteessa elävä lapsi kykenevä tunnistamaan sitä kärsimystä, jota me ulkopuoliset aikuiset pidämme kuitenkin itsestään selvänä. Ajattelemme, että hän elämänsä varrella oppii ymmärtämään, mitä pahaa hänelle on tehty.

Kysymys on siitä, onko olemassa sellainen moraalinen koodisto, jota voidaan pitää yleispätevänä, ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ja mielipiteistään riippumattomana? Moraalisen relativismin mukaan sellaista ei ole. Tällöin lopultakaan emme voi sanoa mihinkään asiaan sanaa: ei. Voidaan puhua vain kulttuurin muovaamista käsityksistä, joiden mukaan laaditaan tämän hetken lakeja, jotka voidaan huomenna muutta taas toisenlaisiksi. Oinosen mukaan sellainen on. En tiedä, mihin hän sen perustaa. Kristilliselle kirkolle, tai laajemmin ilmaisten jumalauskoon pohjautuvalle ajattelulle, elämän Luoja on asettanut myös oikean ja väärän rajat. Niihin on jätetty sellaista väljyyttä, että kulttuuri voi muovata niitä ja linjanvedot voivat vaihtua. Mutta kuitenkin jossain on olemassa absoluuttisia kiintopisteitä. Ne löytyvät Jumalan ilmoituksesta.

Se hätä, mistä viimeksi Jorma Hynninen avoimesti ja rohkeasti kirjoitti Kotimaassa, on todellinen. Se on nähtävä, ja on todellakin kyettävä löytämään sellainen tapa suhtautua ihmiseen, että hän löytää hyväksynnän ja tulee otetuksi rakastaen vastaan sekä Jumalan yhteyteen ja kristilliseen kirkkoon kuin maalliseen yhteiskuntaankin. Tässä ei pidä olla mitään rajaa. Jumalan armo kuuluu jokaiselle, myös eläimeen sekaantujalle tai pedofiilille. Kirkkoa on vanhastaan sanottu syntisten sairaalaksi.

Mutta armo ei tarkoita lupaa toteuttaa Jumalan tahdon vastaisia taipumuksia. Armo ja Jumalan siunaus ei tarkoita tätä, vaan sitä, että Jumalan armo otetaan vastaan avuksi taistelussa omia vääriä taipumuksia vastaan. Paavalin mukaan "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot..."

Taistelumme ei ole aina voitollista, mutta sen tulee tappioidenkin jälkeen jatkua.

Se, että yhteiskunta ja kirkko on nyt irtautumassa Jumalan sanan moraalisesta koodistosta tuo kaksi ongelmaa:

Ihminen, joka ei enää tunnista synniksi sitä, minkä Jumala on ilmoittanut sellaiseksi, ei enää voi tulla Jumalan eteen kohtaamaan anteeksiantamusta. Puhe Jumalan armosta on tyhjää, jos synti ei ole todellista.

Toinen ongelma on se, että ne, jotka vielä tahtovat pitäytyä Raamatun opetukseen ja puolustaa sitä, joutuvat korostamaan asiaa siten, että evankeliumi uhkaa jäädä piiloon. Syvästi ihmisen heikkoutta ymmärtävä ja anteeksiantavaa armoa esillä pitävä sielunhoidollinen ote ei pääse esille, kun täytyy julkisesti puolustaa Sanassa asetettua rajaa.


Tämä hinta meidän synneistämme maksettiin.

Suuri krusifiksi Erfurtin tuomiokirkon edustalla


Tuesday, May 19, 2009

Lutherin jalanjäljillä

Viime vuonna sain olla mukana matkalla, joihin vuosi sitten jo viittasinkin silloisessa blogissani.
Matka viritti uuteen innostukseen toteuttaa pitkäaikainen haave järjestää seururakuntamatka paikkakunnille, joihin Lutherin elämäntyö liittyy läheisesti. Tänä kevää asiasta siis tuli totta.

Matkamme, johon osallistui mukava seitsemäntoista hengen ryhmä, suuntautui Berliiniin, Wittenbergiin, Erfurtiin ja Eisenachiin, Weimarin Buchenwaldiin ja takaisin Berliiniin.
Lutheriin liittyvistä paikoista Wittenberg oli keskeisin. Siellä hän teki suurimman osan työstään toimien teologian professorina, kirjoittaen ja luennoiden sekä toimien samalla jumalanpalvelusten toimittajana kaupungin kirkossa.


Oli kohottavaa saada osallistua myös paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Saarna oli mielenkiintoinen, Sen pitäjä oli ulkonäön perusteella mies kadulta. Hieman virttynyt yhdistelmäpuku päällä, paidan pari ylimmäistä nappia aukia ja päällystakki yllä lämpimässä kirkossa. Sikäli ulkonäkö oli pettävä, että kyseessä oli runoilija, jonka meille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävä saarna oli ilmeisesti hyvinkin syvällinen. Aiheena oli luomisen toinen päivä. Oikeastaan kyseessä ei ollut saarna, Predigt, vaan saarnatuolista pidetty puhe, Kanzelrede, jollaisia seurakunnassa on järjestetty useiden vuosien ajan ja joissa kulttuurin ja yhteiskunnan vaikuttajia toi esiin annettuun teemaan liittyviä ajatuksia.



Seuraava käyntipaikkamme, Erfurt, oli Lutherin oman yliopistollisen koulutuksensa paikka ja samalla siellä oli luostari, jossa hän eli munkkiuransa ensimmäiset vuodet. Siellä hän sai myös pappisvihkimyksen.



Kolmannessa paikassa, Eisenachissa hän kävi koulua ennen yliopistoa. Siellä hän myös vietti yksitoista kuukautta piilossa Wartburgin linnassa ollessaan henkipatto Wormsin valtiopääivien jälkeen. Tänä aikana hän muun muassa käänsi Uuden testamentin saksan kielelle.


Toinen tutustumispaikka Eisenachissa oli J.S. Bachin museo. Maailman ehkä suurin säveltäjämestari asui myös tässä kaupungissa ja kävi Lutherin kanssa samaa koulua parisen sataa vuotta Lutheria myöhemmin.


Weimarin lähistöllä oleva Buchenwald on museona toimiva natsiaikainen keskitysleiri, jossa oli muunmuassa Dietrich Bonhoeffer jonkin aikaa Berliinin vankeuden ja Flossenburgissa tapahtuneen hirttämisen välillä.


Berliini oli väliasema, johon ja josta lennot Suomesta ja Suomeen tapahtuivat. Porukka kävi siellä tekemässä hyvän kaupunkikierroksen ja shoppailu Euroopan suurimmassa tavaratalossa tyydytti ostosten teon tarvetta.


Sain vaikutelman, että ryhmämme oli kiinnostunut ja tyytyväinen kaikkeen yhdessä koettuun. Luther ja hänen elämäntyönsä tulivat tutuiksi aidoilla paikoilla nähdyn ja kuullun välityksellä.

Itsellä retkeen vaikuttu vahvasti jo Suomessa ennen lähtöä iskenyt sairaus, joka lähti liikkeelle ilmeiseti virusinfektiona, joita nyt tulee ja menee. Pian tilanne kuitenkin paheni kuumeeksi, kovaksi yskäksi, äänen menetykseksi ja aikamoiseksi väsymykseksi. Erfurtissa jäin vaimoni kanssa pois muiden kyydistä ja sairaalassa minun todettiin potevan keuhkokuumetta. Loppureissu, jolle läksin omalla vastuulla mukaan - vaihtoehtona sairaalaan jääminen joksikin aikaa - menikin lähinnä lepäilyyn. Sairaus on pidentynyt piteneväksi sairauslomaksi, jolla vieläkin olen. Tällaista en ole ennen kokenutkaan.
Mutta aika aikaansa kutakin.

Friday, May 15, 2009

Lomamatka

Kävin vähän yli kuukausi sitten lomamatkalla vaimoni kanssa. Hän oli hiljattain saanut tärkeän elämässä olleen tavoitteen saavutetuksi, ja siitä palkkiona ajattelimme juhlistaa asiaa ihan kahden viikon matkalla, jonka päätimme tehdä tällä kertaa Marokkoon. Aikaisemmin emme olleet Afrikan puolella käyneetkään.








Matkaan liittyikin eksotiikkaa, jota emme olleet aikaisemmin kokeneet. Agadir, varsinainen olinpaikkamme oli pitkälle turimin vaikutuksesta kuin mikä tahansa muukin eteläinen lomakohde. Asiaan vaikutti sekin, että nuoruudesta muistamani maanjäristys kuusikymmenluvun alussa oli tuhonnut kaupungin jokseenkin täydellisesti ja näin nykyinen rakennuskanta oli uutta ja modernia.
Sitä vastoin ajettuamme vuokratulla autolla muun muassa Marrakechiin ja vietettyämme unohtumattoman illan paikallisen medinan torilla, jossa kobran lumoajat, ihopiirrosten tekijät, arabialaistyylinen musiikki, basaarien kaupankäynti, kerjäläiset ja valtaisa väentungos loivat ainutkertaisen tunnelman. Matkalla ylitimme Atlas-vuoriston lumiset huiput. Ja oma erikoinen näkynsä oli argan-puihin kiivenneet vuohet.
























Agadirissa oli kaksi kristillistä kirkkoa. Ensimmäisenä sunnuntaina halusimme mennä protestanttiseen jumalanpalvelukseen. Olin lauantai-iltana käynyt etsimässä paikan ja toteamassa ulkoportilla jumalanpalveluksen olevan sunnuntaina kello 18.

Menimme paikalle ajoissa. Läsnä ei ollut vielä ketään. Portista pääsi kirkon pihaan, mutta sekä työntekijät että seurakuntalaiset olivat poissa. Päätimme odottaa. Kello tuli alkamisaikaan, mutta ristin sielua ei tullut paikalle meidän lisäksemme. Kirkko pysyi myös kiinni. Istuimme vielä vähän aikaa odotellen. Päätimme lopuksi pitää oman pienen rukoushetken, jossa muistimme, paitsi koti-Suomen rakkaita ihmisiä, myös Agadirin ja koko Marokon Kristukseen uskovia ihmisiä, samoin sitä seurakuntaa ja niitä ihmisiä, joiden kirkkoon olimme tulleet ja joiden elämäntilanteesta tiukan muslimikulttuurin keskellä emme voineet tietää mitään.
















Seuraavana sunnuntaina menimme katoliseen kirkkoon. Olimme nähneet paikan jo ennakkoon kapunkia kierrellessämme.

Paikka oli täynnä elämää. Seurakuntaa oli koolla useita kymmeniä, ehkä toista sataa. Jumalanpalveluksen toimitti pappi, jonka arvelimme olevan mahdollisesti hollantilainen. Hän käytti messun sekä liturgisissa osissa että myös saarnassa englantia, saksaa ja ranskaa. Suurin osa koolle tulleista ihmisistä oli ilmeisesti eri puolilta Eurooppaa olevia turisteja, mukana myös mustan Afrikan ihmisiä, joita muutoinkin näkyi olevan jonkin verran kaupunkikuvassa. Kuoron muodosti ryhmä mustia tyttöjä ja nuoria naisia. Tärkein soitin oli rumpu, ja musiikissa oli elämisen makua. Messussa oli selvästi näkyvillä myös meille suomalaisille luterilaisille yhteisiä elementtejä, muun muassa tuttuja messun osien sävelkulkuja. Olime kiitollisia kymmenen vuoden takaisesta jumalanpalvelusuudistuksesta, jonka mukaisia muutoksia on myös katolisen kirkon puolella tehty menneitten vuosikymmenten aikana. Samoja elementtejä tapasimme muutaman viikon kuluttua Lutherin kirkon jumalanpalveluksessa Wittenbergissä.












Vaikka olimme eri kirkkoon kuuluvia kristittyjä, saatoimme kokea elävää kristittyjen yhteyttä.












Tuesday, March 3, 2009

Keskustelua kehityksestä ja luomisesta

Tänä vuonna on vietetty englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin juhlavuotta. Hänen luonnontieteellistä tutkimusta mullistava kirjansa Lajien synty täytti äskettäin pyöreitä vuosia ja asian tiimoilta on käyty vilkasta keskustelua. Erääksi painavaksi mielipiteen esittäjäksi on noussut kasvatusfilosofi Tapio Puolimatka, jolta ilmestyi asiaa käsittelevä kirja Usko, tiede ja evoluutio viime vuoden loppupuolella ja joka on puolustanut ajatuksiaan niin lehtien palstoilla kuin julkisessa Kuopion yliopistossa käydyssä väittelyssä aivan äskettäin. Viime syksynä asiaan liittyviä kysymyksiä käsiteltiin myös television keskustelusarjassa, jossa eri teemoja käsiteltiin tieteen näkökulmasta ja jossa vakiokeskustelijana oli tunnettu tähtitieteilijä Esko Valtaoja.

Mielenkiintoista käydyssä keskustelussa on ollut se, että argumentteihin ei ole aina vastattu argumenteilla, vaan Puolimatkan argumentoituihin ajatuksiin on vastattu lähinnä tunneperäisillä, itse asian syrjäyttävällä demagogialla, muun muassa ehdotuksilla skepsis-yhdistyksen huuhaa -palkinnon antamisesta Puolimatkalle.

Asiaa hämmentänee osaltaan se, että materialistista uskoa edustavan osapuolen kannattajat näyttävät peilaavaan ajatuksiaan siihen historiasta tuttuun, mutta nykyisin käytännöllisesti katsoen historiaan myös jääneisiin katsomuksiin, joiden mukaan luomisesta on kulunut vain muutamia tuhansia vuosia ja minkäänlainen kehittyminen ei tule lainkaan kysymykseen. Puolimatka ei kuitenkaan omalta puoleltaan kannata tällaista vanhakantaista, äärifundamentalistista ajattelua. Tämä ilmenee hänen kirjassaan ja tulee esiin myös Kotimaan pitkässä artikkelissa.

Luomisusko merkitsee hänelle ajatusta materialistisen lähtökohdan mahdottomuudesta. Sehän merkitsisi sitä, että aikojen alussa olisi tapahtunut jotakin itsestään, mikä puolestaan on kaiken tieteellisen ajattelun kannalta mahdoton ajatus hyväksyä. Normaali kausaliteetti, syyn ja seurauksen laki, edellyttää, ettei minkäänlainen itsestään tapahtunut alkuräjähdys tai sitä seuraava kehitys ole mahdollista. Alussa on oltava jotakin. Tämä lause näyttää punaiselta vaatteelta ankarien materialististen luonnontieteilijöiden silmissä, mutta kohtuudella on todettava, että juuri ankara luonnontiede itse sanoo näin.

Tätä taustaa vasten tuntui kätevältä ongelman syrjäyttämiseltä se, kun Valtaoja tv-keskustelussa, vedoten Einsteinin suhteellisuusteorian pohjalta hehittämään ajatukseen ajan ja avaruuden yhteenkietoutuneisuudesta ja kaarevuudesta. Tätä analogiana käyttäen hän ilmaisi ajatuksensa: "Pohjoisnapaa pohjoisemmaksi ei voi mennä."

Toisin sanoen, kun ajassa mennään taaksepäin alkuräjähdykseen saakka, on epämielekästä kysyä, mitä oli sitä ennen? Ei siis ei ole olemassa mahdollisuutta esittää kysymystä, mistä se aine tai energia tuli, josta räjähdys syntyi. Käsitykseni on, vaikka en olekaan luonnonteiteilijä, että aine ja energia eivät ole - ne eivät voi olla - ikuisia.

Suurin kysymys siis on Valtaojan väistöliikkeestä huolimatta se, miten on selitettävissä se, että jotakin on ylipäätään olemassa, jos Jumalaa ei ole. On aivan luontevaa kysyä ajan ja avaruuden kaareutumisesta huolimatta, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Sehän oli kuitenkin silmänräpyksellinen hetki, eikä ajateltavissa oleva hetki voi olla sellainen, jota ennen ei ole ajateltavissa myös aika sitä ennen. Valtaojan analogiaa käyttäen voi pohjoisnavallakin aina hypätä metrin - pari, tai laittaa laukaisualusta ja lähteä raketilla suoraan ylöspäin.

Mielenkiintoinen oli jälleen kerran Kari Kuulan käytyä keskua kommentoiva artikkeli Savon Sanomissa. Hän otti esille ajatuksen kausaliteetista ja totesi, ettei Jumalalle oikein näy jäävän tilaa, koska asiat seuraavat toistaan syy-seuraus-suhteessa.

Tähän heitän kaksi kommenttia. Toinen koskee jo edellä olevaa ajatusta siitä, että juuri kausaliteetti vaatii alkupäähän ensimmäisen syyn, joka ei enää tarvitse selittävää tekijää. Aristoleleshan käyttää juuri tätä todistuksen ketjua ja puhuu liikkumattomasta liikuttajasta. Ja Tuomas Aqvinolainen tukeutuen Aristoteleeseen puhuu Jumalasta kaiken alkusyynä. Toinen on kvanttifysiikan puolelta tuleva kysymys, joka sen mukaan, mitä olen asiasta oppinut - itse täysin maallikkona - näyttää kumoavan ankaran kausaliteetin. Kovan, tieteellisen fysiikan ytimessä olisi tämän mukaan jotakin sellaista, mikä ei selitykään vain mekaanisella syiden ja seurausten ketjulla, jossa samanlaisista lähtökohdista edetään aina samanlaisiin seurauksiin.

Ja oikeastaan vielä kolmaskin kommentti - ja se ei koske vain Kuulan ajatusta, vaan mielestäni myös naturalistististen luonnontieteilijöiden ajattelua suunnilleen kautta linjan sekä vielä kolmanneksi useiden Jumalaan uskovien ihmisten, erityisesti niiden, jotka edelleen ajattelevat toisaalta alkuräjähdyksen ja kehityksen ja toisaalta Jumalan toimeenpaneman luomisen olevan toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Näihin ajatuksiin on sisäänrakennettuna käsitys Jumalasta jonkinlaisena aukkojen täyttäjänä. Jumala toimii vain siellä, missä kaikki muu vaikuttaminen voidaan osoittaa mahdottomaksi. Luonnonlakien mukainen tapahtuminen tapahtuu itsestään ilman Jumalaa, ja Jumala on liikkeellä silloin, jos tapahtumaa ei voida selittää luonnolliseksi.

Tämän takana puolestaan on ajatus, joka on tuttu filosofisen teologian historian eri vaiheista, erityisesti sveitsiläisen uskonpuhdistuksen, Zwinglin ja Calvinin opetuksesta: äärellinen ei voi pitää sisällään ääretöntä. Tämän mukaan Jumala on luonut maailman ja sen lait, joiden mukaan maailma pyörii itsestään. Mutta kun on tarpeen, Jumala ikäänkuin astuu näyttämölle, tekee jonkin äkillisen ja yllättävän, luonnonlakien vastaisen tempun ja häviää taas kauas ikuisuuteensa.
Valistuksen ajan deismi oli tällä kannalla, paitsi, että Jumalan ei ajateltu edes voivan pistäytyä luomakunnassa tekemässä ihmeitä.

Luterilainen - ja Raamatun oma - ajatus on toinen: äärellinen pitää sisällään äärettömän. Tämän mukaan Jumala, joka on luonut luomakunnan, elää, toimii ja vaikuttaa kaiken aikaa kaikessa siinä, mitä luomakunnassa tapahtuu. Aistit näkevät vain luonnon, mutta usko tavoittaa kaikessa vaikuttavan Jumalan. Näin kaikki se tapahtuminen, mitä koko ajan tapahtuu kaikkialla, on läsnäolevan, mutta aisteille salatun Jumalan toimintaa. Normaalisti hän toimii normaalilla tavalla, eli siten, kuin havaitsemamme luonnonlait edellyttävät. Mutta hän on vapaa tekemään myös poikkeuksia, jotka me koemme noiden lakien vastaisina ihmeinä. Olennaista on, että Jumalan toimintaa ovat molemmat samalla tavalla.

Ja tämän mukaan Jumala on luonut maailmankaikkeuden ja kaiken mitä siinä on. Luomisessaan hän on ollut vapaa käyttämään aikaa ja toimimaan kaikin tavoin niin kuin on halunnut. Hänelle olisi ollut mahdollista luoda kaikkeus jopa silmänräpayksessä, mutta jos tutkittu todellisuus puhuu pitkistä aikakausista ja mahdollisesti myös asteittaisesta kehityksestä, ei Jumala ole ollut sen enempää vain syrjästäkatsoja, vaan prosessin varsinainen toimija.